Gunilla Boëthius: Elämänmittainen salaisuus

Viime vuosina yleistyneet dna-testit ovat saaneet aikaan yllätyksiä siellä ja täällä.  Yksi yllättynyt on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Gunilla Boëthius. Hän aloittaa kirjansa Elämänmittainen salaisuus viiden vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin hän vietti iltaa ystäviensä kanssa, kun hänen puhelimensa soi. Toisessa päässä oli sukututkijaystävä, joka kertoi saaneensa Gunillan dna-testin tulokset. Niiden mukaan Gunillan isä ei ollut hänen isänsä.

Tieto on shokki, sillä Gunilla oli ollut läheisissä väleissä erityisesti isänsä kanssa, paljon paremmissa kuin Suomesta kotoisin olevan äitinsä kanssa. Kohta vahvistuu, että biologinen isä on suomalainen kenraali Paavo Talvela, jonka sihteerinä Gunillan äiti työskenteli ennen sotaa ja osin sota-aikanakin.

Gunilla on vihainen, pettynyt ja huijattu. Alkujärkytyksestä toivuttuaan hän lähtee kerimään tilannetta auki ja aloittaa äidistään. Mitä äidille oli tapahtunut, ennen kuin hän muutti Ruotsiin? Miksi hän meni naimisiin Carl Gustaf Boëthiuksen kanssa, josta tuli myöhemmin tunnettu ruotsalainen kansanvalistaja ja yhteiskunnallinen keskustelija.

 

Entä Gunillan isäkseen luulema Carl Gustaf, mikä on hänen taustansa? Missä hän ja äiti tutustuivat? Tiesikö isä, että äiti oli vast’ikään tullut raskaaksi entiselle pomolleen, kun suostuu Carl Gustafin kosintaan? 

 

Sen jälkeen täytyy lähteä etsimään myös miestä nimen takana: Kuka ja mikä oli Paavo Talvela, Gunillan biologinen isä, jota hän ei koskaan tavannut?

Gunilla, joka on luullut kuuluvansa professoreja ja pappeja vilisevään sivistyssukuun, saa tietää, että vaikka biologinen isä oli kohonnut kenraaliksi, hänen vanhempansa olivat renki ja karjakko. Siis Gunillan oikeat isovanhemmat. Isän puolelta Gunillalla on Suomessa myös melkoinen määrä sukulaisia, joihin hän alkaa tutkimuksensa edetessä ottaa yhteyttä.

Kirja on taiten kirjoitettu, kuten voi toimittajalta ja kirjailijalta odottaakin. Gunilla päästää lukijat niihin tunnemyrskyihin, joita uusi tilanne saa aikaan. Mielenkiintoista on myös se, miten pikkuhiljaa lapsuuskodin tietyt tilanteet, tunteet ja toimintatavat alkavat avautua uudesta näkökulmasta – äiti kantoi salaisuutta, joka väistämättä vaikutti hänen käyttäytymiseensä.

Yksi kiinnostava näkymä päätarinan ohessa on se, miltä suomalaisuus ja Suomen historia näyttää Ruotsista katsottuna. Gunilla tajuaa olevansa 100-prosenttisesti suomalainen, koska molemmat biologiset vanhemmat ovat Suomesta. Gunillan suomenruotsalainen äiti oli täysin kaksikielinen, mutta lapsilleen hän ei suostunut puhumaan suomea, vaan totesi sen olevan maailman vaikein kieli. ”Hän muka teki minulle palveluksen, kun ei tuputtanut minulle tuota mystistä kieltä. Hän vei minulta isäni äidinkielen ja teki minusta pysyvästi vajavaisen todellisessa kotimaassani.”

Kustantaja Siltala

Suomennos Veli-Pekka Ketola

 

SAMANTYYPPISIÄ

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

 

Pauliina Aminoff Äiti meidän

Ritva Hellsten Lea

Ida Pimenoff Kutsu minut

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär

  

 

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.

Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

Kjell Westö: Molly&Henry

Kirja lähtee liikkeelle kuin juna, yksitoikkoisesti, vain maisemat vaihtuvat. Talvisodan syttyminen on erottanut Mollyn ja Henryn. Molly on näyttelijä, joka lähtee kiertueelle Ruotsiin keräämään tukea Suomelle. Henry on toimittaja, joka seuraa sotaa rintamalla kirjeenvaihtajana. Näkökulma on ensin Mollyn. Henry jatkaa, ja sitten taas vie Molly tarinaa eteenpäin, kertoo kiertueen päivistä ja viikoista. 

Alkutilanne on kyllä kiinnostava. Mutta henkilöt eivät ole eläviä, eivät edes päähenkilöt. Iso syy siihen on kertomisen tapa, se sama, mitä vierastin Westön aiemmassa kirjassa Tritonuksessa. On kertoja, joka kertoo, että nyt Mollylle käy niin ja nyt hän sanoo noin ja ajattelee näin ja tekee tuolla tavoin. Henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi, ikään kuin niitä katselisi lasin läpi. 

Edes sitaatit eivät tuo rytmiä tekstin junamaisuuteen. Niitä ei eroteta sitaattimerkeillä tai repliikkiviivalla, vaan teksti etenee pötkössä tyyliin ”Molly yritti uudelleen. Eikö sinulla ole mitään? Kaikki kelpaa, mahorkkakin. Nitsevo, Venho sanoi. Minulla ei ole yhtään.”

 

Sota loppuu, tulee välirauha, arki. Kummankin elämässä toistuvat samanlaiset tilanteet, ongelmia töissä, ryyppäämistä kavereiden kanssa, ruokapulaa. Välillä  ollaan rakastavaisia, sitten taas riidellään. Pinnan alla on pelko, että sota alkaa uudelleen. 

 

Mutta ei tämä kirja huono ole, joskaan ei loistava. 

Helsingin historiasta kerrotaan kiinnostavia arjen yksityiskohtia kuten kuinka välirauhan talvena pitkin kaupunkia pinottiin hurjat määrät polttopuita Rautatieasemaa myöten. Varustauduttiin seuraavaan talveen, jos Saksasta koksikuljetukset loppuu. Westö on tehnyt hyvin taustatyön, kuten aina. 

 

Loppua kohti kirja monipuolistuu. Tarinaan tulee syvyyttä, päähenkilöt heräävät eloon ja tekstiin tulee kauneutta. Etenkin kun jatkosota alkaa, eteen tulee lauseita, joiden kohdalla täytyy pysähtyä ja lukea uudelleen. Kertomukseen tulee myös selkeä loppu, se ei vain katkea. 

Kiinnostava yksityiskohta on myös Henryn tiukka ateismi, jota hän tuo siellä täällä esille. Sitten vanha tuttu palauttaa hänen mieleensä kansalaissodan ajalta tilanteen, jonka Henry on sulkenut alitajuntansa kellariin tiukasti oven taakse. Syyllisyys tunkee taas esiin, ja siitä hänelle ainoa pääsy on kieltää se mahdollisuus, että joskus hän joutuisi "Korkeimman" käsiin ja tilille tekosistaan, kuten äiti aikanaan opetti. Henryn mieleen ei juolahda, että hän voisi ymmärtää nuorta minäänsä ja antaa itselleen anteeksi, olla sille nuorelle miehelle armollinen. Ei, syyllisyys pitää tunkea takaisin kellarin oven taa ja yrittää olla välittämättä, kun se siellä aika ajoin meuhkaa.

Samalla lailla kantaa Eccu lopun ikänsä elämäänsä vammauttavaa syyllisyyttä kirjassa Missä kuljimme kerran. Se on edelleen Westön paras, ja sen olen lukenut useampaan kertaan. Nämä muutkin kyllä lukee, mutta en välttämättä enää toista kertaa.

  

KJELL WESTÖN AIEMPIA

 

Missä kuljimme kerran

Tritonus

Rikinkeltainen taivas

 

 

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies & Rikas ja kunniallinen

Eeva Joenpellon Lohja-sarja on pitkälti jäänyt unohduksiin, vaikka esimerkiksi Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa pidetään edelleen kiinnostavana. Lohja-sarjaan kuuluu neljä kirjaa, tarkemmin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html. 

Nyt olen käynyt läpi muita hyllyssä olevia Eeva Joenpellon kirjoja, jotka päätyivät meille tätini perintönä. Lohja-kirjat ovat selvästi Joenpellon tuotannon huippu. Muista kirjoista kiinnostavin on Tuomari Müller, hieno mies. Joenpelto rakentaa tarinan rehellisestä tuomarista, jota ryhdytään raivaamaan pois tieltä, kun hän ei suostu pikkukaupungin johtoklikin kimppaan junailemaan asioita lain vieritse. 

Kirja alkaa, kun leskirouva Müller saa yhteydenoton pikkukaupungista, jonka jätti miehensä kuoltua taakseen päättäen, ettei ikinä enää astu sinne jalallaan. Kyse on leskirouvan omistukseen jääneestä kuivasta nummesta, jota kaupunki ei aikanaan halunnut ostaa. Nyt maapläntti onkin tärkeä, sillä päättäjät kaavailevat siihen vaivihkaa isoa valtakunnallista jätelaitosta. 

 

Kirja etenee luku kerrallaan, ja luvuista muodostuu kuva siitä, mitä aikanaan tapahtui. Mitä aikoo nyt leskirouva, elämän koulima kuusikymppinen nainen, joka alkaa pyörittää kunnanmiehiä oman suunnitelmansa mukaan?

 

Toinen hyllyyni edelleen jäävä on Rikas ja kunniallinen. Se sijoittuu bisnesmaailmaan, mutta mukana on samoja elementtejä kuin Tuomari Müllerissä: suhmurointia ja välistä vetoa. 

 

Rikas ja kunniallinen on alkutilanteeltaan aika tavanomainen: isoisä on perustanut firman, joka menestyi, ja hänen poikansa jatkoi firman johtajana. Nyt hän on kuusikymppinen, ja sukuyritykselle pitäisi löytyä jatkaja. Mutta johtajan ainoa poika ei voisi vähempää välittää firman johtamisesta. Koulunkäyntikin takkuaa, sen sijaan poika tekee innolla verstaassa puutöitä ja korjaa kelloja, polkupyöriä ja vaikka mitä. Isälle vaan ei käy, että poika ottaisi ammatikseen jotain, jossa voi tehdä sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. 

Johtajalla on toki kaksi aikuista tytärtä, mutta kumpaakaan ei liikkeenjohto kiinnosta, eikä isäkään pidä heitä vaihtoehtoina. Ja on vävyt, joiden kummankin kanssa on omat ongelmat. Joenpelto alkaa viedä tarinaa eteenpäin kierrellen sen verran, että lopputulema on yllätys.

 

Sekä Tuomari Müller että Rikas ja kunniallinen ovat ilmestyneet 1990-luvulla. 

 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Leena Lander: Jumalattoman kova tinki

”Elämä on jumalattoman kova tinki”, miettii nainen vanhoilla päivillään kotonaan Vartsalan kylässä. 

Kylä sijaitsee Salon lähellä, Halikonlahden perukassa, ja sinne rakennettiin saha vuonna 1883. Sadan vuoden päästä jäljellä on sahan autioituneet rakennukset, vanhojen kyläläisten nauhalle otetut haastattelut ja yhden sahatyöläisen ruutuvihko, päiväkirja, johon hän oli merkinnyt tärkeät tapahtumat vuosi toisensa perään.

Jumalattoman kova tinki on Leena Landerin kirja, joka ilmestyi vuonna 1987. Vartsalan saha oli lähellä hänen lapsuuden kotiaan, ja 80-luvun alussa Landerille tuotiin sahalaisten haastattelut ja päiväkirja. Tuojat kysyivät, josko hän haluaisi kirjoittaa sahan historiikin.

Ei syntynyt historiikkiä vaan syntyi romaani kylän elämästä vuosilta 1903-1929. Sinä aikana tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, myös naisille, Suomi itsenäistyi, syttyi kansalaissota ja oli ensimmäiset presidentinvaalit.

 

Romaani on sisäpiirinäkymä tuolloin eläneiden ihmisten elämään. Kylän asukkaat tulevat tutuksi: he ovat ensin lapsia, sitten nuoria miehiä ja naisia, he kuhertelevat, avioituvat, saavat omia lapsia ja vanhenevat – ne, jotka vanhenevat. Kaikki eivät, sillä moni vaimo kuolee synnytykseen tai lentävään keuhkotautiin.

 

Yksi nuorista miehistä lähtee Amerikkaan ja tulee parinkymmenen vuoden päästä takaisin jalassaan punaiset kengät! Kansalaissodassa kyläläiset kuuluvat punaisiin, ja iso osa miehistä joutuu vankileirille. Osa ammutaan, jotkut meinataan ampua, mutta viime hetken sattuma lykkää ampumisen myöhemmäksi, eikä se toteudukaan. Kun sellainen mies palaa kotiin, hän on säikky loppuikänsä.

Kirja on hyvin kirjoitettu, paikallinen murre on hersyvän osuvaa, tapahtumat ottavat mukaansa. Se mikä koskettaa erityisesti on, että kaikki nämä ihmiset ovat olleet oikeasti olemassa ja kaikki nämä tapahtumat ovat tapahtuneet heille.

Landerin kirja osui käteeni, kun otin asiakseni käydä läpi kirjahyllyn vanhoja kirjoja sillä silmällä, mitkä niistä haluan säilyttää ja mitkä pistän pois. Kaikki kirjat ovat aikanaan tuntuneet säilyttämisen arvoisilta ajatuksella "voisin lukea joskus uudelleen". Kaikki eivät kuitenkaan enää puhuttele - joidenkin kohdalla jopa miettii, miksi minä tästä aikanaan tykkäsin?

 

Jumalattoman kova tinki on edelleen lukukokemus, joka jää mieleen. Jotkut henkilöt tulevat ajatuksiin vielä seuraavana päivänäkin. Se on minulle hyvän kirjan merkki, samoin kuin se, että kirjassa näkee asioita toisista näkökulmista, saa elää mukana toisten ihmisten elämässä toisessa ajassa ja paikassa.

AIKAA KESTÄVIÄ OVAT OLLEET MYÖS ESIMERKIKSI 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

 

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (paljon enemmän kuin elokuva!)

Sally Salminen: Katrina

 

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Luin pari viikkoa sitten Miia Apukan isoisän kokemuksiin perustuvan kirjan Itään ja takaisin (linkki lopussa). Eelis oli niitä suomalaisia, jotka lähtivät 1920- ja 30-luvulla itärajan yli rakentamaan työläisten omaa maata ja joista iso osa päätyi vankileirille tai teloitettiin 1930-luvun lopun vainoissa. 

Anna Soudakovan kirjasta Mitä männyt näkevät näin vinkin facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Kirja  kertoo Leningradissa syntyneen Jurin tarinan. Juri oli Annan isoisä.

Stalinin 1930-luvun vainot eivät kohdistuneet vain muualta tulleisiin vaan myös oman maan kansalaisiin. Kateus ja vainoharhaisuus olivat voimissaan, ja kun ne lyödään yhteen, ei tarvita kuin kateellisen naapurin ilmianto niin mustapukuiset miehet tulevat ja vievät vanhemmat. Ilmiannosta palkittu naapuri saa asuttavakseen kansanvihollisina vangittujen asunnon. Lapset karkotetaan isovanhempien kanssa Uzbekistaniin, kauas pois. Sillä ei ole väliä, onko ilmiannossa perää. Vainoharha vie jokaisen, jota syytetään.

 

Juri on viisivuotias, isosisko Maria jonkun vuoden vanhempi, eivätkä he näe vanhempiaan enää. Kansanvihollisten lasten kohtalo on muutenkin karu. Opiskelupaikat sulkeutuvat, kun tulee eteen kysymys, mitä vanhempanne tekevät. Eikä kansanvihollisten poika ole myöskään suositeltava seurustelukumppani kunniallisten kansalaisten tyttärille. Juri on kuitenkin sitkeää tekoa, hän pääsee eteenpäin, ei sinne, minne olisi lahjoja ja mihin haluaisi, mutta eteenpäin yhtä kaikki.

Vuosikymmenten jälkeen Juri pääsee käymään Suomessa, jonne hänellä on sukujuuria inkeriläisten esivanhempien kautta. Hän hämmästelee kaupungin ja asuntojen siisteyttä: rappukäytävässä lamput palavat, hississä ei haise pissa, nurmikot siistitään säännöllisesti ja kukkapenkit saavat olla rauhassa. Tällaistako on lännessä, josta heitä aina varoitettiin? Kaupoissa on tavaraa, ettei tiedä, mitä valita, ja bussit ja ratikat kulkevat aikataulun mukaan. Valhetta oli siis sekin, että ihmiset elävät länsimaissa kurjina ja kapitalistien sorron alla.

 

Anna Soudakova on syntynyt Pietarissa ja muuttanut 8-vuotiaana vanhempiensa mukana Turkuun. Mitä männyt näkevät on hänen esikoiskirjansa. Viime vuonna häneltä tuli toinen kirja, Varjele varjoani, joka peilaa hänen omaa tarinaansa kahden kulttuurin välissä. Rajavyöhykkeellä on omat paineensa, mutta myös se puoli, että voi ottaa molemmista sen, mikä on hyvää. 

 

Kiinnostavinta Soudakovan kakkoskirjassa on kuvaus kommuunielämästä Leningradissa: entisajan isot asunnot on pilkottu monen perheen kesken, ja kaikki jakavat ainokaisen keittiön ja kylpyhuoneen. Sopeutumisen kanssa on ongelmaa, mutta toisaalta naapurit pitävät toistensa puolta, ainakin useimmiten ja tosipaikan tullen. 

 

Soudakova kirjoittaa elävää, paikoin lähes runollista kieltä, ja saa tapahtumat ja henkilöt elämään. Hieman haittaa hänen tapansa hyppiä ajassa turhan paljon edestakaisin, mutta meneehän se, kun huomaa panna merkille lukujen otsikoissa pienellä olevan vuosiluvun. Itse tarina molemmissa kirjoissa pysäyttää senkin vuoksi, että niiden taustalla on tositapahtumat.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Miia Apukka Itään ja takaisin

Kirjan nimi kertoo tarinan alun ja lopun. Lapin Sattasessa olot olivat 1930-luvun alussa köyhät, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan työläisten omaa maata. Mutta vastaanotto on karu, eikä jatko sen parempi. Muutaman vuoden päästä Eelis ryhtyy uhkayritykseen kävellä Itä-Karjalan lumisten metsien läpi rajalle ja takaisin kotiin. Perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin.

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/04/miia-apukka-itaan-ja-takaisin.html

 

Sirpa Kähkönen Graniittimies

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton? 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/sirpa-kahkonen-graniittimies.html

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

 

 

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

”Tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”, Venla Pystynen kirjoittaa kirjansa lopussa. Voi olla, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Pystysen kirjan lukee pitkälti myös omaelämänkertana. Kirjankin isä on sarjakuvataiteilija, kirjankin perhe muutti vanhaan maalaiskansakouluun, kirjan isä tekee itsemurhan samalla lailla kuin Venla Pystysen isä aikanaan ja niin edelleen. 

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan päähenkilö on seitsenvuotias, kun isä kuolee. Jo sitä ennen lapsi on oppinut tarkkailemaan isän mielialoja ja olemaan mahdollisimman vähän vaivaksi. Isä oli hyvä isä, leikkisä ja ymmärtävä, silloin kun hänellä oli hyvät ajat. Sitten taas ei ollut. Kun isä tekee itsemurhan, tytär jatkaa reippaana olemista. Tunteet koteloituvat jonnekin. Aikuistuessa niiden vaikutus alkaa puskea läpi, mutta ei silloinkaan suoraan suruna vaan kiertämän kautta.

Teini-ikäinen päähenkilö ajattelee puolitietoisesti, että koska isä ei halunnut elää, vaikka hänellä oli minut, se tarkoittaa että olen arvoton. Koska olen arvoton, minulle saavat miehet tehdä lähes mitä vain, ja kun isättömäksi jäänyt kaipaa eritoten miesten hyväksyttää, hän joutuu vaarallisiinkin tilanteisiin.

Vaikka löytyy hyvä mies, umpisukkeluksessa oleva suru ja hylkäämisen kokemus vaikuttavat parisuhteessa. Mies tajuaa sen ja huutaa riidan keskellä, että älä kaada minun päälleni sitä, mikä sinun kuuluisi huutaa isällesi! 

Minäkertoja ryhtyy lopulta tutkimaan, minkälainen hänen isänsä oikeasti oli. Hän tapaa isän vanhoja ystäviä ja isänpuolen sukulaisia, joita ei ole nähnyt vuosiin, ja omatkin muistikuvat alkavat aueta. Mutta se, että alkaa nähdä reaktioidensa juuria, ei vielä muuta sitä, miten käyttäytyy ja tuntee. Ero on siinä, että tajuaa kesken riidan, etten oikeasti huuda tuolle miehelle vaan huudan ulos sisikunnassani kantamaani ahdistusta. Vähä vähältä vanhan tilalle tulee uutta.

Venla Pystynen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan. Hänen kokemuksensa on monen muunkin kokemus, eikä vain vanhempansa itsemurhan kokeneiden lasten, sillä on monta muutakin tapaa mitätöidä tai hyljätä lapsensa (ja tässä puhutaan lapsen kokemuksesta). 

 

Yleispätevää on se, että asiat eivät katoa, jos ei niitä suostu katsomaan silmiin. On uskallettava ryhtyä avaamaan lukkoja, vaikka pelottaisi. Jos ei siihen ryhdy, mikään ei muutu.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Pois muuttava vanhempi saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain puolison, koska haluan uuden. Mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, ei se, mitä lapselle sanotaan. 

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Saaran äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa katolta jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. 

 

Ritva Hellsten: Lea

Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan lopulla. Menneen ja nykyisen välillä risteilevä tarina piirtää vähitellen kuvan lapsesta, jonka pärjäämisen takana on pelko. 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuinen kantaa sisällään sitä lasta, joka takertui äidin sääreen, kun tämä taas lähti, ja äiti äyskäisi lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää kuin minä: olen tiellä, olen taakka.

 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjan edetessä lukija odottaa yhä hämmästyneempänä, miten tämä päättyy.

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä

Jenna Kostetin kirjassa Kuuden Katariinan jäljillä on kiinnostava lähtöidea. Kostet törmää työssään Turun linnassa asuneisiin Katariina-nimisiin naisiin ja alkaa tutkia heitä tarkemmin. Jotkut ovat ennestään tuttuja kuten Katariina Maununtytär, jotkut tuntemattomia kuten ensimmäisenä listassa oleva Katariina Stenbock.

Katariinoja esitellään aikajärjestyksessä 1500-luvulta lähtien niin, että viimeisenä päädytään 1900-luvulle. Kuuden Katariinan mukana pääsee sukeltamaan siihen, miten menneillä vuosisadoilla on eletty. Kirjailija on vain turhan päiten kirjoittanut paljon itseään mukaan kirjaan, se löystää osaltaan muutenkin löysää kokonaisuutta. Kun kirjailija kertoo, että Katariina Stenbock tykkäsi erityisesti aniksen mausta, hän lisää että minäkin tykkään aniskarkeista. Miksi se pitää kertoa? Tai kirjailija kirjoittaa: "En oikein pidä Katariina Jagellonicasta, vaikka meillä molemmilla onkin ruskeat silmät". Aha. 

 

Viime vuosina on ollut yhä enemmän tapana etenkin lehtijutuissa mutta joissain kirjoissakin, että juttu kirjoitetaan minä ja mun fiilikset -näkökulmasta.  Aluksi se tuntui tuoreelta ja esimerkiksi Anna Kortelaisen kirjassa Virginie minäkommentit veivät tarinaa eteenpäin, kun Kortelainen kertoi salapoliisitapaan, kuinka pääsi eteenpäin etsiessään tietoa Albert Edelfeltin Pariisin aikaisesta avovaimosta. Mutta tässä kirjassa minäpuheet eivät tuo mitään uutta itse tarinaan.

 

Kirja sisältää myös paljon mielenkiintoista asiaa.  Harmi että kustannustoimittaja ei ole tehnyt hommiaan, sillä kirjassa on paljon toistoa. Samaa asiaa kerrotaan useaan kertaan vähän eri sanoin kuten esimerkiksi, että 16-vuotias Katariina Stenbock päätyi Kustaa Vaasan kolmanneksi vaimoksi eikä tuohon aikaan aatelisneidiltä kysytty, tykkäiskö hän naimakaupasta. Tai moneen otteeseen parin sivun välein kuinka Katariina onnistui pysymään väleissä hankalien poikapuoliensa Erikin ja Juhanan kanssa, joista Erik oli häntä jopa vanhempi. 

Tulee olo, että materiaalista olisi ollut tulossa maistuva pullakranssi, mutta se laskettiin markkinoille taikinana, ei vaivattu eikä paistettu. Vielä kirjan lopussakin veivataan Turun linnan jatkosodan aikaisista tuhoista ja sen korjauksista moneen kertaan vähän eri sanoin. Kun asiat olisi voinut kertoa kerralla napakasti ja mennä sen jälkeen seuraavaan asiaan eikä seilata eestaas.

 

Mutta kuten jo totesin, aina on toki kiinnostava lukea menneiden vuosisatojen elämästä, miten asuttiin ja pukeuduttiin, mitä syötiin ja ajateltiin, minkälaiset olivat ihmissuhteet, avioliitot, vanhemmuus. Lukija voi verrata menneitä aikoja nykyiseen elämään ja miettiä, mikä kaikki meillä on paremmin ja mitä sellaista menneisyydessä oli, mitä meillä ei ole, mutta voisi olla kiva, jos olisi.

 

MENNEISTÄ AJOISTA KERTOVAT MYÖS

 

Paananen, Linna: ELÄMÄN LOISTE JA HURJUUS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/marjo-pauliina-paananen-vesa-linna.html

 

Lundberg: LIEKINKANTAJAT 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/11/ulla-lena-lundberg-liekinkantajat.html

Kanto: ROTTIEN PYHIMYS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2021/05/anneli-kanto-rottien-pyhimys.html

Strömberg: SOPHIE 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/mikaela-stromberg-sophie.html

Ollikainen: NÄLKÄVUOSI 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/09/aki-ollikainen-nalkavuosi-mirka.html

Mazzarella: FREDRIKA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/11/merete-mazzarella-fredrika.html

Topelius: VÄLSKÄRIN KERTOMUKSET 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/10/sakari-topelius-valskarin-kertomukset.html

Bojs: HOMO EUROPEUS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/10/karin-bojs-homo-europeus.html

Hargla: APTEEKKARI MELCHIOR 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/02/indrek-hargla-apteekkari-melchior-ja.html

Mitchell: TUULEN VIEMÄÄ 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/03/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html

Sansom: ITSEVALTIAS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/06/cj-sansom-itsevaltias.html

Jalonen: TAIVAANPALLO 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/01/olli-jalonen-taivaanpallo.html

Hirvisaari: MINÄ KATARIINA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/03/laila-hirvisaari-mina-katariina.html

Tolstoi: ANNA KARENINA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/leo-tolstoi-anna-karenina_11.html

 

 



 

 

 

 

Enni Mustonen: Kasvattitytär

Enni Mustonen on aloittanut uuden kirjasarjan, jonka ensimmäinen osa on Kasvattitytär. Sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle Mäntsälän ja lähialueiden kartanoihin.

Kasvattitytär on sujuvasti kerrottua tarinaa, jossa historialliset faktat ovat kohdallaan. Niiden vuoksi on aina kiinnostava sukeltaa Enni Mustosen kirjoihin. Siinä pääsee sisäpiirikatsojaksi entisajan arkeen, olipa päähenkilönä Kasvattityttären Hedda Noora, Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida, Järjen ja tunteen tarinoiden Hilma ja Anna Sofia tai Koskivuori-sarjan naiset (linkit näihin lopussa). Hyvin erilaista on kaikkien naisten arki entisaikaan ollut, olivatpa he palkollisia, sivistyneistöä tai aatelisia. 

Mustosen päähenkilöt ovat aina naisia ja useimmat napakoita ja puolensa pitäviä. Niin myös uusin, Hedda Noora, 17-vuotias aatelisneiti. Hänet on tuotu kuusivuotiaana enonsa perheeseen kasvattityttäreksi, kun eno ja hänen vaimonsa eivät saaneet omaa lasta ja Hedda Nooran perheessä taas lapsia riitti ja lisää tuli.

 

Kasvattitytär on kuitenkin selvästi jatko-osien äiti, jolle jälkeläisiä on tulossa myöhemmin. Kirjan alussa menee melkoinen tovi näyttämön rakentamiseen: henkilöiden ja miljöiden esittelyyn. Kartanoita on monta, ja kun yksi henkilö voi omistaan useamman kartanon, joiden välillä reissataan, ja henkilöiden nimetkin ovat samantyyppisiä, menee aikaa hahmottaa kokonaisuus. 

 

Tässä tapauksessa kartanoiden määrä lienee kuitenkin tarpeellinen, koska ne ovat oikeasti olleet olemassa. Myös päähenkilö, avionimeltään Hedvig Eleonora Nordenskiöld, on historiallinen henkilö, joka eli 1756-1833. Hänen pojanpojastaan tuli kuuluisa tutkimusmatkailija Nordenskiöld, jolla on oma nimikkokatunsakin Helsingin Töölössä.

Siinä mielessä Kasvattitytär on enemmän perusromanttinen romaani kuin Mustosen aiemmat sarjat, että alussa jo arvaa kuka lopulta saa kenet. Se tuo kirjaan yksioikoisuutta. Oikeastaan vain itse päähenkilö herää kirjassa kunnolla eloon, ja etenkin herrat ovat enemmän tyyppejä kuin ihmisiä. Mutta huumoria on, naurahtelen lukiessani tilanteille, joissa napakka nainen pistää aisoihin omapäisiä ja epäluotettavia emäntäpiikoja ja vouteja. 

Kovin paljon muuta tästä kirjasta ei voi sanoa, koska tarina lähtee vauhtiin vasta, kun alkuasetelmat on saatu kohdalleen. Sen vuoksi kirjaa olisi voinut jatkaa vähän pitempään, koska tarina jää ilmiselvästi odottamaan jatkoa. Niin luvataan kirjan kannessakin: "Uusi sarja alkaa". 

 

Ihan ookoo ajanvietettä Kasvattitytär kuitenkin on, edellä mainituin historiallisin maustein. Jos haluaa sukeltaa historiallisissa kertomuksissa alusta alkaen syvemmälle, kannattaa lukea vaikkapa Järjen ja tunteen tarinat, joka omasta mielestäni on Mustosen paras sarja. Tosin jokainen Mustosen tähän mennessä ilmestynyt sarja vaisuuntuu, kun edetään 1950-60-luvulle. Esimerkiksi Syrjästäkatsojan päähenkilön Idan lapsenlapsi Viena jää ohueksi, kun Ida ja vielä tyttärensä Kirstikin ovat kiinnostavasti oikean tuntuisia ihmisiä. Kauempi historia on ilmiselvästi Enni Mustosen parasta aluetta.

 

Kasvattityttären kanssa voi todeta, että jatkoa odotellessa.

Enni Mustonen on perustanut Kasvattityttärestä alkavalle sarjalle Facebook-sivun Rouvankartanon tarinoita. Siellä kerrotaan lisää kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, paikoista ja tavoista. Ensimmäisenä esitellään Hedda Nooran kasvatusäiti Hedvig Juliana Nordenskiöld, joka eli vuosina 1734-1811.

Myös Syrjästäkatsoja tarinoista on oma Facebook-sivu, jossa on paljon kiinnostavaa asiaa kirjoissa mukana olevista aikanaan eläneistä henkilöistä ja tapahtumista.

 

LISÄÄ

 

…Hedda Noorasta, tutkimusmatkailija Nordenskiöldin isoäidistä, muun muassa  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000003147698.html

 

…Järjen ja tunteen tarinoista: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/05/enni-mustonen-jarjen-ja-tunteen.html

 

…Syrjästäkatsojan tarinasta: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

…Koskivuori-sarjasta: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/02/enni-mustonen-koskivuori-sarja.html

 

Miia Apukka: Itään ja takaisin

Ystävä toi lainaksi kirjan, lue tämä. Ajattelin, että näitä olen jo lukenut, ensimmäisenä kauan sitten Taisto Huuskosen Laps' Suomen, joka ilmestyi 1979. Muistan kun isä luki sitä ja päivitteli. Julkisuutta kirja ei juuri saanut, suomettumisen aikaan ei naapurimaahan kadonneista suomalaisista puhuttu. 

Myöhemmin muun muassa Antti Tuurin Ikitie, Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme käsittelivät samaa aihetta. Tuurin kirjasta on tehty elokuvakin. 

Tartuin kuitenkin Apukan kirjaan ajatellen, että voin ainakin silmäillä sen. Kirja ottikin matkaansa, eikä vähiten erinomaisen kielen vuoksi. Apukka kirjoittaa mehevää murretta, jota on eteläsuomalaisenkin kiva lukea, vaikka se ei ole ennestään tuttua. Kerronta on sujuvaa ja elävää, uppouduin tapahtumiin päähenkilön Eelis Apukan kanssa.

Kuten kirjan nimi kertoo, Eelis Apukka ylitti itärajan, pettyi raskaasti ja pääsi vuosien jälkeen pakenemaan takaisin Suomeen. Apukka oli kommunisti, aatteen mies, ja oli kärsinyt siitä tuomion Tammisaaren vankilassa. Kun hän palasi sieltä kotiin Lapin Sattaseen elettiin 1930-luvun alkua ja olot olivat niukat. Ruoasta ja vaatteista oli suuri pula, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä veljensä ja kaverinsa kanssa rajan yli Neuvostoliittoon. He ovat nuoria ja vahvoja ja haluavat antaa intonsa ja voimansa työläisten oman maan rakentamiseen yhteistyössä tovereiden kanssa.

Vastaanotto on karu. Kuulustelut, vankila ja viimein kuljetus metsätyömaalle, jossa ei olla ihan vankeja mutta vankasti valvottuja. Ilman passia ei pääse mihinkään. Eeliksen onneksi häntä ei kuitenkaan lähetetty Uralille tai Siperiaan, vaan hän saa jäädä Itä-Karjalaan, Äänisestä itään valtavien metsien keskelle.

Nopeasti Eelis alkaa nähdä, että ihanne ja käytäntö ovat kaukana toisistaan. Aate on loistava, pois nälkä, sorto ja orjuus, tästä eteenpäin kaikki ovat veljiä keskenään. Mutta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sijaan vallitseekin vankileirit, veljesviha ja harvainvalta, kuten hänen ajatuksiinsa putkahtaa.  

Suomalaismiehet tajuavat nopeasti, että kehenkään ei voi luottaa, eikä kenellekään saa puhua mitään ylimääräistä. Erityisen varovainen pitää olla, jos joku alkaa kysellä, sillä kuka vain voi olla urkkija. Mutta entä sitten, kun haetaan kuulusteluun ja ruvetaan tenttaamaan työkavereista, minkälaisia sosialismin vastaisia ajatuksia heillä on? Kun niitä ei ole, kuulustelija ilmoittaa, että otamme yhteyttä vähän ajan päästä ja pitäkää huoli, että teillä on sitten jotain kerrottavaa tästä henkilöstä.

 

Joukosta ei saa myöskään erottua olemalla osaavampi kuin muut. Kateus kukoistaa, ja liian hyvin pärjäävät niistetään nopeasti. Keino on helppo: ei tarvitse kuin ilmiantaa kateuden kohde jostain. Sillä ei ole merkitystä, onko väite totta, sillä epäilyksen ilmapiirissä kaikki ilmiannot otetaan todesta. "Ei väliä, pitääkö se paikkansa, aina me jotain löydetään", sanoo tsekan upseeri.

Pikkuhiljaa Eeliksessä kypsyy päätös lähteä pyrkimään takaisin Suomeen. Erinäisten vaiheiden kautta hän lähtee ystävänsä kanssa tarpomaan pakkasessa synkän laajan metsän halki kohti Suomen rajaa. He onnistuvat, mutta hilkulla se on. 

Mielenkiintoista on, että Suomeen päästyään Eelis Apukka ei luopunut uskostaan kommunismiin. Kirjan lopussa hän pohtii, miksi ei luopunut, kuten moni olisi odottanut. Sen vuoksi, että jos ihmiset pilaavat hyvän aatteen huonolla toteutuksella, se ei tarkoita, että aate itsessään on huono. Samaa ajatusta voi soveltaa useampiinkin aatteisiin, ihmisillä kun on taipumus saada niin sanotusti viljan sekaan kasvamaan rikkaruohoja. 

Itään ja takaisin perustuu tositapahtumiin. Kirjoittaja Miia Apukka on Eeliksen pojan tytär.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies 

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja, kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton?

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä 1920-luvun Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

 

 

Antti Hurskainen: Suntio

Antti Hurskaisen Suntio alkaa lyhyillä työhön liittyvien askareiden kuvauksilla. Kuka niitä tekee, se jää aluksi auki. 

Askareiden väliin tulee kahden henkilön keskusteluja, joista selviää vähitellen, että toinen on pienen maalaisseurakunnan suntio, toinen osoittautuu kirkkoherraksi. Keskustelut kulkevat ajankohtaisista tapahtumista elokuviin, kirjoihin ja teologisiin kysymyksiin. Monessa kohtaa kaksi vastakkaista näkemystä käy dialogi, ja lukija pääsee mukaan, jos jää miettimään, mitä minä tuosta ajattelen.

Samalla etenee suntioksi osoittautuvan henkilön arki. Hän hakee viisivuotiasta tytärtään päiväkodista, ruokkii, juttelee, laittaa nukkumaan ja vie aamulla taas päiväkotiin. Miten tähän on tultu, se selviää vasta kirjan toisessa osassa – kirja jakautuu osiin I ja II.

 
Takakansiteksti olisi selvittänyt alkutilanteen heti, mutta yllättäen se löytyy vasta, kun huomaa avata kirjan takakannen ja katsoa sivuista viimeistä.

Suntio on muutenkin ulkoasultaan poikkeava: yksiväriset viininpunaiset kannet, joihin on tussilla kirjoitettu kirjailijan nimi ja kustantaja. Kyllä, ne on painettu siihen, vaikka näyttää, että joku olisi käynyt salaa sutaisemassa ne kanteen. Ulkoasusta syntyy oletus, että kirjassa olisi ollut irtonaiset paperikannet, jotka on otettu pois, mutta sellaisia ei ole. 

Kirja etenee kahta kaistaa. Toisaalta on keskustelut suntion ja kirkkoherran välillä, ja toisaalta suntion työ ja etenkin yksinhuoltajaisän arki. Suntion ja viisivuotiaan tyttären suhde on lämmin. Hekin käyvät keskusteluja, joissa yleensä tytär kysyy ja isä miettii, mitä tuohon tulisi vastata. Sitten arkeen tulee muutos, äkkipysähdys, jota en tässä avaa, jotta juoni säilyy yllättävänä.

Kokonaisuus jättää mietittävää. Ymmärränkö suntiota vai en? Mitä itse tekisin? Entä kirkkoherra kirjan toisessa osassa, toimisinko samoin vai toisella tavalla? Kirja sopii tältä osin lukupiirikirjaksi. Ja jos keskustelut kirkkoherran ja suntion välillä menevät  ohi, ne voi halutessaan silmäillä ja lukea silti sen toisen tarinan. 

SAMANTYYPPISIÄ

Anneli Vainio KOHTAAMATTOMUUS

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/03/anneli-vainio-kohtaamattomuus.html

Birgitta Björn ONNELLISESTI PERILLE

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/08/birgitta-bjorn-onnellisesti-perille.html

Hanna Kivisalo HYVÄN JÄLKI

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/05/hanna-kivisalo-hyvan-jalki.html

Hannu-Pekka Björman VALKOISTA VALOA

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/06/hannu-pekka-bjorkman-valkoista-valoa.html

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

Stella ja Desiree ovat kaksoset, jotka elävät teini-ikää 1950-luvulla amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Heidän hipiänsä on vaalea ja silmät vaaleanruskeat, mutta papereissa lukee värillinen.

Sillä näet ei ollut väliä, minkä värinen iho oli. Se saattoi olla vaalea kuin elovenatytöllä, mutta jos esivanhemmista joku oli merkitty värilliseksi, jälkeläiset kirjattiin värillisiksi sukupolvesta toiseen.

Vartuttuaan tytöt karkaavat kotoa, ja kohta heidän tiensä eroavat. Stella muuttaa kauas ja päättää ryhtyä valkoiseksi. Desiree jää elämään värillisen elämää: käy värillisten kaupoissa, käyttää värillisten ovia ja antaa nöyrästi tietä valkoisille, jos heitä on tunkemassa eteen.

Paljon ei kaksosten aikaan tultaessa ollut muuttunut siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson 1700-luvulla leskeksi jäätyään otti nykytermein avovaimokseen orjattarensa Sallyn. Sally oli vaalea kaunotar, ja hän alkoi synnyttää miehelle lapsia. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia. Mustaa perimää heissä oli äitinsä kautta enää 1/8. 

 

Myös osa Jeffersonin ja Sallyn lapsista muutti aikuistuttuaan pohjoisvaltioihin ja alkoi elää valkoisena. Koko ajan oli oltava varuillaan, sillä jos siitä jäi kiinni, seuraukset olivat pahat. Sallyn ja presidentti Jeffersonin jälkeläisissä on sekä mustia että valkoisia, kuten näkyy, kun he kokoontuivat sukutapaamiseen vuonna 2013: https://www.youtube.com/watch?v=33011JYnTGE , https://www.youtube.com/watch?v=bzZnqXvRSLE

 

Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1865. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut helpommaksi. Asiassa ei juuri auttanut aikakaan: sen huomaa, jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien.

 

Brit Bennetin kiinnostavassa ja eri osioista taiten rakennetussa kirjassa Stella elää vuosikymmenestä toiseen jatkuvassa pelossa, että joku tunnistaa ja paljastaa hänet värilliseksi. Hänen koko aikuisikänsä rakentama elämä sortuisi siihen paikkaan. Olisiko lopulta helpotus kohdata silmästä silmään tilanne, jota joutuu koko ajan pelkäämään? 

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Barbara Chase Riboud Orjatar 

Margaret Mitchell Tuulen viemää

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen

Kathryn Stockett Piiat

Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta: afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.

Anneli Vainio: Kohtaamattomuus

Anneli Vainion kirjan nimi Kohtaamattomuus voisi olla yhtä hyvin kohtaamisia. Vainio on lääkäri, joka on tehnyt ison osan elämäntyöstään kivuista kärsivien ja kuolevien parissa, ajoittain myös ulkomailla.

Kirja on eräänlainen elämäkerta, joka etenee Anneli Vainion työelämän eri vaiheiden mukaan. Työ on kuitenkin vain pohjarakenne, jonka myötä päästään monenlaisiin aiheisiin. 

 

Työskentelyjaksot ulkomailla toimivat peilinä sille, miten Suomessa eletään ja toimitaan. Suomalaiset itsestäänselvyydet eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä alkaen hygieniasta, työkaverien kohtelusta ja suhtautumisesta suruun. Jos maan kulttuuriin kuuluu, että koskaan ei saa menettää kasvojaan, potilaan purskahtaminen itkuun saa hoitohenkilökunnan karkaamaan nopeasti paikalta. Potilaalle on liian noloa, jos muut näkevät hänen surunsa, vaikka se johtuisi siitä, että hän on juuri kuullut sairautensa olevan parantumaton.

Kirjassa on paljon ajatuksia, joita jää miettimään ja joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa. Siinä mielessä kirja toimisi vaikka pienryhmämateriaalina, jos pienryhmää kiinnostavat ajatukset ihmissuhteista, elämästä ja kuolemasta, sairaudesta ja terveydestä aina kysymyksiin elämän tarkoituksesta.

 

Vainio ei julista mitään oppia tai ajatussuuntaa, vaan pohtii asioita ja muuttaa myös näkemyksiään vuosien kuluessa kokemustensa myötä. 

SAMAN TAPAISIA

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät

Erik Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja