Miia Apukka: Itään ja takaisin

Ystävä toi lainaksi kirjan, lue tämä. Ajattelin, että näitä olen jo lukenut, ensimmäisenä kauan sitten Taisto Huuskosen Laps' Suomen, joka ilmestyi 1979. Muistan kun isä luki sitä ja päivitteli. Julkisuutta kirja ei juuri saanut, suomettumisen aikaan ei naapurimaahan kadonneista suomalaisista puhuttu. 

Myöhemmin muun muassa Antti Tuurin Ikitie, Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme käsittelivät samaa aihetta. Tuurin kirjasta on tehty elokuvakin. 

Tartuin kuitenkin Apukan kirjaan ajatellen, että voin ainakin silmäillä sen. Kirja ottikin matkaansa, eikä vähiten erinomaisen kielen vuoksi. Apukka kirjoittaa mehevää murretta, jota on eteläsuomalaisenkin kiva lukea, vaikka se ei ole ennestään tuttua. Kerronta on sujuvaa ja elävää, uppouduin tapahtumiin päähenkilön Eelis Apukan kanssa.

Kuten kirjan nimi kertoo, Eelis Apukka ylitti itärajan, pettyi raskaasti ja pääsi vuosien jälkeen pakenemaan takaisin Suomeen. Apukka oli kommunisti, aatteen mies, ja oli kärsinyt siitä tuomion Tammisaaren vankilassa. Kun hän palasi sieltä kotiin Lapin Sattaseen elettiin 1930-luvun alkua ja olot olivat niukat. Ruoasta ja vaatteista oli suuri pula, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä veljensä ja kaverinsa kanssa rajan yli Neuvostoliittoon. He ovat nuoria ja vahvoja ja haluavat antaa intonsa ja voimansa työläisten oman maan rakentamiseen yhteistyössä tovereiden kanssa.

Vastaanotto on karu. Kuulustelut, vankila ja viimein kuljetus metsätyömaalle, jossa ei olla ihan vankeja mutta vankasti valvottuja. Ilman passia ei pääse mihinkään. Eeliksen onneksi häntä ei kuitenkaan lähetetty Uralille tai Siperiaan, vaan hän saa jäädä Itä-Karjalaan, Äänisestä itään valtavien metsien keskelle.

Nopeasti Eelis alkaa nähdä, että ihanne ja käytäntö ovat kaukana toisistaan. Aate on loistava, pois nälkä, sorto ja orjuus, tästä eteenpäin kaikki ovat veljiä keskenään. Mutta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sijaan vallitseekin vankileirit, veljesviha ja harvainvalta, kuten hänen ajatuksiinsa putkahtaa.  

Suomalaismiehet tajuavat nopeasti, että kehenkään ei voi luottaa, eikä kenellekään saa puhua mitään ylimääräistä. Erityisen varovainen pitää olla, jos joku alkaa kysellä, sillä kuka vain voi olla urkkija. Mutta entä sitten, kun haetaan kuulusteluun ja ruvetaan tenttaamaan työkavereista, minkälaisia sosialismin vastaisia ajatuksia heillä on? Kun niitä ei ole, kuulustelija ilmoittaa, että otamme yhteyttä vähän ajan päästä ja pitäkää huoli, että teillä on sitten jotain kerrottavaa tästä henkilöstä.

 

Joukosta ei saa myöskään erottua olemalla osaavampi kuin muut. Kateus kukoistaa, ja liian hyvin pärjäävät niistetään nopeasti. Keino on helppo: ei tarvitse kuin ilmiantaa kateuden kohde jostain. Sillä ei ole merkitystä, onko väite totta, sillä epäilyksen ilmapiirissä kaikki ilmiannot otetaan todesta. "Ei väliä, pitääkö se paikkansa, aina me jotain löydetään", sanoo tsekan upseeri.

Pikkuhiljaa Eeliksessä kypsyy päätös lähteä pyrkimään takaisin Suomeen. Erinäisten vaiheiden kautta hän lähtee ystävänsä kanssa tarpomaan pakkasessa synkän laajan metsän halki kohti Suomen rajaa. He onnistuvat, mutta hilkulla se on. 

Mielenkiintoista on, että Suomeen päästyään Eelis Apukka ei luopunut uskostaan kommunismiin. Kirjan lopussa hän pohtii, miksi ei luopunut, kuten moni olisi odottanut. Sen vuoksi, että jos ihmiset pilaavat hyvän aatteen huonolla toteutuksella, se ei tarkoita, että aate itsessään on huono. Samaa ajatusta voi soveltaa useampiinkin aatteisiin, ihmisillä kun on taipumus saada niin sanotusti viljan sekaan kasvamaan rikkaruohoja. 

Itään ja takaisin perustuu tositapahtumiin. Kirjoittaja Miia Apukka on Eeliksen pojan tytär.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies 

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja, kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton?

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä 1920-luvun Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.