Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Se, joka luopuu toisen ihmisen vuoksi muista mahdollisuuksistaan, tuntee Tulvaniityn viimeisillä sivuilla syvää kiitollisuutta elämästä. Vaikkei häntä valinnastaan juuri palkita.

Se, joka hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään, tuntee viimeisillä sivuilla elämänsä tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi.

Siinä erossa tiivistyy yksi Tulvaniityn juonikuvioista. Ystävälliset teot kääntyvät niiden tekijälle siunaukseksi, vaikkei matkan varrella siltä tuntuisikaan.

Tulvaniitty on niitä kirjoja, joiden kanssa kannattaa sinnitellä ensimmäiset luvut, kiinnosti tai ei. Subhashin ja Udayanin lapsuusvuodet ovat tausta tarinalle, joka lähtee vauhtiin, kun veljeksistä tulee opiskelijoita. Käänteitä tulee siitä eteenpäin paikoin nopeaankin tahtiin, ja kirjailijan vähäeleinen ja toteava kirjoitustyyli tiivistää tarinankulkua.

Tulvaniitty on myös niitä kirjoja, joiden tapahtumat jäävät mieleen, kun on pannut kirjankannet kiinni. Mitä, jos Subhash ei olisi tehnyt ehdotustaan? Kaikkien päähenkilöiden elämänkulku olisi ollut tyystin toinen. Olisiko Subhash ollut silloin onnellisempi?

Tulvaniityn juonesta ei voi paljon kertoa, jotta jättää lukijalle yllättymisen ilon. Alkutilanne on kuitenkin se, että Intiassa Kolkatan kaupungissa asuvien veljesten tiet eroavat, kun Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Vuosien jälkeen Subhash kuulee, mitä kotiin jääneelle veljelle on tapahtunut, ja hän lähtee Intiaan. Sen matkan jälkeen hänen elämänsä ei ole enää sama, vaikka hän palaa Yhdysvaltoihin samaan työhön samaan kaupunkiin.

Kirjassa kulkee monta kiinnostavaa säiettä vierekkäin ja lomittain. Yhteistä on se, miten omat valinnat vaikuttavat sekä omaan elämään että ihmisiin ympärillä, muun muassa oman lapsen valintoihin hänen aikuistuessaan. Kiinnostavia psykologia kysymyksiä on muun muassa se, mikä tekee isästä isän?

Kirja kuvaa tapahtumia eri ihmisten näkökulmasta. Vaikka ihmiset elävät yhdessä, jokaisella on tapahtumiin oma näkökulmansa, eivätkä muut aina tiedä, mitä yksi meistä ajattelee tai tuntee.

Yksi kysymys on myös se, missä määrin pois lähtenyt olisi voinut valita toisin? Olisiko hän voinut päättää, että tämä on nyt minun elämäni, tässä ovat palikat, keskityn näihin ja elän tätä elämää? Miten hänelle olisi lopuksi käynyt, olisiko tyytyväinen, että jäi, vai kokisiko elämänsä silloinkin tyhjäksi?

Kirjoittaja Jhumpa Lahiri on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa.

SAMOJA KYSYMYKSIÄ

Taye Selasi Ghana ikuisesti

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, kaksi rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä näin kävi?

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/taiye-selasi-ghana-ikuisesti.html

Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

Kolmekymppinen Neda on  syntynyt vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun Neda on 12-vuotias, vanhemmat vapautetaan, ja perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Onko lapsi vastuussa niistä valinnoista, joita hänen vanhempansa tekivät?

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/02/sahar-delijani-jakarandapuun-lapset.html

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/09/karin-ehrnrooth-vinoon-varttunut-tytto.html

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo oli viime joulun ostetuimpia kirjalahjoja, Finlandia-voittaja. Jostain syystä en tarttunut kirjaan, vaikka se oli kirjastossa pikalainana, mutta otin, kun minulle tarjottiin sitä luettavaksi lähipiirin joululahjakirjoista.

Ihan luettava, ajattelin, pistettyäni kannet kiinni. Kiinnostavakin. Aihe on erilainen, hyvät henkilökuvat, ei mikään tusinajuoni. Voisi suositella luettavaksi lomalla, kun on paljon ohjelmattomia päiviä, tai jos sairastaa ja pitäisi saada aika kulumaan.

Mutta ei tämä niitä kirjoja ollut, joita huomaa miettivänsä monta päivää sen jälkeen, kun on lukemisen lopettanut. Sellaisia ovat viime aikoina lukemistani olleet Tulvaniitty ja yllätyksekseni myös Eeva Joenpellon Lohja-sarja.

Taivaanpallossa pidin erityisesti näkökulmasta. Tarinan kertoo Angus, joka kirjan alussa on 10-vuotias, lopussa 13-vuotias. Idea on sama kuin romaaneissa Kuin surmaisi satakielen tai Poika raidallisessa pyjamassa: lapsi kertoo tapahtumat viattomasti lapsen ymmärryksen tasolta, mutta lukija näkee aikuisen silmin, mitä tapahtuu.

Angus asuu St. Helenan saarella, joka sijaitsee eteläisellä Atlantilla Afrikasta länteen. Eletään 1600-lukua, ja saari kuuluu englantilaisille. Ennen tarinan alkua saarella on vieraillut Lontoossa asuva tähtitieteilijä Edmond Halley mittaamassa eteläisten tähtien paikkoja. Halley on historiallisesti tosi henkilö, ja vaikutti myös tutkijana, matemaatikkona ja karttojen tekijänä.

Taivaanpallon liepeessä sanotaan, että kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, mutta mihin lie liepeentekijä kirjassa huomionsa kiinnittänyt, itselleni tuo ei noussut mitenkään päällimmäiseksi. Toki Halley mittailee muun ohessa, miten Raamatun mitat pitävät paikkansa, mutta se on nyanssi. Enemmän Halley on tarinan kuluessa huolissaan siitä, saavatko katoliset taas Englannissa vallan, kun kuningas kuolee, eikä sekään ole kirjassa iso juttu.

Kertomuksen pääosassa ovat ihmisten väliset suhteet ja Anguksen kasvu. Niihin sisältyy kysymys, mitä Anguksen kotona on tapahtunut ennen kirjan alkua. Mysteeri selviää pikkuhiljaa, kun aikuinen laskee yhteen asioita pikkupojan kertomuksesta. Kiinnostavia ovat myös Halleyn kokeet, joita hän tekee sen aikaisilla välineillä. Osaava mies.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär

Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Selja Ahavan kirjoja ennen viime syksyä, vaikka olen kuullut hänestä eri tahoilta.

Syksyllä otin kirjaston pikalainahyllystä Ahavan kirjan Ennen kuin mieheni katoaa ja olin vaikutettu. Kirja oli kirjoitettu kauniilla täsmällisellä kielellä, ja mietin kirjan tarinaa pitkään sen luettuani. Tarina on tosi, se kertoo Ahavan omasta elämästä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen sen hetken, kun hänen aviomiehensä ilmoitti, että korjaa sukupuolensa naiseksi.

 

Nyt tartuin Ahavan aiempaan kirjaan Taivaalta tippuvat asiat ja olen edelleen vaikutettu hänen tekstistään. Selja Ahava kirjoittaa tiivistä, kaunista kieltä, jossa joka sanalla on merkitys.

Tässä kirjassa näkökulma on koulutytön, Saaran, jonka äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. Viimeisessä osassa kertojana on taas Saara, nyt varhaismurkku, joka on saanut äitipuolen.

Äidin kuoltua Saara pohtii muun muassa ajan kulumista. Aluksi tapahtumat ovat mielessä tuoreina ja kirkkaina, sitten ne kulkevat taaemmaksi ja hämärtyvät kunnes muistaa enää jotain. Mutta sitten on niitä tapahtumia, kuten äidin kuolema, joka ei hämärry, vaan joka kerta, kun se tulee mieleen, se on yhtä kirkas ja todellinen. Siitä ei pääse eroon, se on mukana vuodesta toiseen ja vaikuttaa kaikkeen.

Ahavan kirjassa on samantyyppisiä elementtejä kuin Laura Honkasalon kirjassa Metsästä tuli syöjätär. Molemmissa kertoja on pieni tyttö, joka varttuu kirjan kuluessa. On vanha puutalo natinoineen, rapinoineen ja kylmine eteisineen. On puutarha, on taiteen tekijä (huovutusta tai savitöitä), on äitipuoli ja mukana kulkee vanhoja satuja, jotka solmiutuvat tarinaan.

Metsästä tuli syöjätär on Honkasalon varhaistuotantoa, ja se on jostain syystä mutta syyttä luokiteltu nuortenkirjaksi. Varmasti se on hyvä kirja nuorillekin ja erityisesti vertaistukea niille, jotka ovat saaneet ei-kivan-äitipuolen. Mutta se on myös aikuisten kirja, taitava ihmissuhderomaani, jossa siitä, mitä tehdään julkisesti, ja siitä, mitä kulkee pinnan alla, rakentuu kylmäävä kokonaisuus. Kaiken keskellä lapset kasvavat aikuisiksi. Honkasalon kirjan kieli ansaitsee erityiskiitoksen. Kaunista, tarkkaa, satumaisen kuvallista kieltä on ilo lukea.

Ahavan kirjan äitipuoli ei ole manipuloiva piiloviestijä, vaan tavallinen, ystävällinen nainen. Mutta liian paljon on ehtinyt jo tapahtua, ennen kuin hän astuu kuvioihin, jotta hän pystyisi lohduttamaan äitinsä menettänyttä varhaismurkkua. 

Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun on niin ikään lapsen silmin kerrottu avioerotarina, samalla kun se on sisäpiirikuvaus 1970-luvun taistolaisuudesta.

Muita lapsuudenkokemuksia

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kertomusta pienen tytön varttumisesta nuoreksi naiseksi lukee kasvavan ällistyksen vallassa. Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

Halveksunta oli Augustan suojamuuri. Se oli rengaspaita, jonka hän oli takonut turvakseen vaeltaessaan kasvatuskodista toiseen. Halveksunta sai hänet tuhahtamaan tyttären kikatukselle, nyrpistämään ylähuulta miniän helminauhalle, hymyilemään ivallisesti pojantyttären miellyttämisyrityksille.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.

 

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Scout Finch asuu asianajajaisänsä Atticuksen ja isonveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa, uinuvassa Maycombin pikkukaupungissa, jossa alkaa kuhina, kun mustaa miestä syytetään valkoisen tytön raiskauksesta.  

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.   

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lastensa teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär. Ja kuitenkin se vaikuttaa, että toisen isä oli vangittu, toinen vagitsija.

Svetlana Aleksijevitsh: Tshernobylista nousee rukous

”Japanilaisilla vastaavien kohteiden käyttöön ottoon menee kaksitoista vuotta. Me venäläiset teemme sen parissa kolmessa vuodessa”, sanoo Vasili Borisovitsh ironisesti Svetlana Aleksijevitshin kirjassa Tshernobylista nousee rukous. 

”Rakennustyö ei juuri eronnut jonkin karjankasvatusyksikön rakennustyöstä. Jos jotakin puuttui, viis veisattiin suunnitelmista ja tilalla käytettiin jotain muuta, mitä sattui olemaan käsillä. Niinpä Tshernobylin konesalin katto peitettiin bitumilla. Sitä palomiehet sitten joutuivat sammuttamaan.”

Kun Tshernobylin ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, elämä jatkui ympärillä olevalla maaseudulla kuten ennenkin. Vain lähimmiltä alueilta alettiin muutaman päivän päästä evakuoida ihmisiä. Heille sanottiin, että he pääsevät palaamaan kolmen päivän päästä, mikä ei ollut totta, mutta ehkäisi paniikkia. Mitään ei saanut ottaa mukaan, mutta ihmiset ottivat, kuka mitäkin arveli kolmen päivän aikana tarvitsemaan.

Paniikkia pelättiin enemmän kuin räjähdyksen seurauksia. Joditabletteja oli varastossa, mutta niitä ei jaettu, jotta ei synny paniikkia. Traktorinkuljettajat kyntivät peltoja ja hengittivät saastuneesta maasta nousevaa pölyä. Säteilyarvoja tutkimaan lähetetty Borisovitsh kysyi, eikö traktorikuskeille ole antaa hengityssuojaimia? Olihan niitä, mutta ei jaettu, jotta ei synny paniikkia.

Tshernobylista nousee rukous on reportaasikirja, joka koostuu ihmisten haastatteluista. Kirjailija rakentaa niistä luku luvulta kokonaiskuvaa siitä, miten ydinvoimala pääsi räjähtämään ja mitä sitten tapahtui. Ihmisten reaktiot vaihtelevat alistumisesta vihaan, mistä alistumista on ällistyttävässä määrin: Tällaista elämä on… Tällaista täällä meillä on… Minkäs teet, otat mitä annetaan…

Kirja on hiuksia nostattava. Voisi luulla lukevansa Ilkka Remeksen romaania tai kuvitteelliseen maailmaan sijoitettua katastrofikirjaa, jossa eivät länsimaiset normit päde. Mutta tämä on aitoa lähihistoriaa.

Onnettomuuden tapahduttua paikalle lähetettiin palomiehiä, asevelvollisia ja opiskelijoita siivomaan jälkiä, nuoria ihmisiä. Vanhempia miehiä kutsuttiin ”ylimääräiseen kertausharjoitukseen”, ja vasta liikkeelle lähdettyä he saivat tietää, että heidät kuskataan Tshernobyliin raivaushommiin. Osa oli siellä jopa puoli vuotta. Suojavaatteita ei ollut tai ne olivat sinne päin.

Kun Borisovitsh yritti puuttua tilanteeseen, hänet vaiennettiin tylysti: ”Mitä hysteriaa professori levittää? Ihminenhän kuolee joka tapauksessa johonkin, tupakkaan tai auto-onnettomuuteen tai päättää itse päivänsä.”

Koululaisia lähetettiin syksyn tullen pelloille korjaamaan punajuurta ja porkkanaa. Lapset ihmettelivät, kun joka paikassa näkyi kuolleita hiiriä. Vihannessato tarvittiin ruoaksi, ei kai nyt pellolle jätetä hyvää tavaraa.

Lähialueilta evakuoidut jättivät talonsa ja tavaroitaan. Myöhemmin kun taloja mentiin tuhoamaan, suuri osa niistä oli ryöstetty. Radioaktiivisuuden saastuttamat tavarat oli viety kauempana oleviin kaupunkeihin kirpputoreille myytäväksi.

Ja niin edelleen.

Raivaustöihin osallistuneet kuolivat heti tai jonkun ajan päästä. Jotkut jäivät henkiin invalideina. Kun he yrittivät saada luettavakseen papereitaan, kaikki Tshernobyliin liittyvät paperit oli julistettu salaisiksi.

Kirjailija, toimittaja Svetlana Aleksijevitsh sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Hän asuu Valko-Venäjällä.

Aleksijevitsh uusin kirja on Neuvostoihmisen loppu, jossa hän kuvaa samanlaisella haastattelumetodilla, miten neuvostoihmiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen ja mitä sitten tapahtui.  Sekin varsin kiinnostava.

SAMANTYYPPISTÄ MUTTA FIKTIOTA

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

 

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Lars Wilderang: Tähtikirkas