maanantai 1. huhtikuuta 2019

Svetlana Aleksijevitsh: Tshernobylista nousee rukous

”Japanilaisilla vastaavien kohteiden käyttöön ottoon menee kaksitoista vuotta. Me venäläiset teemme sen parissa kolmessa vuodessa”, sanoo Vasili Borisovitsh ironisesti Svetlana Aleksijevitshin kirjassa Tshernobylista nousee rukous

”Rakennustyö ei juuri eronnut jonkin karjankasvatusyksikön rakennustyöstä. Jos jotakin puuttui, viis veisattiin suunnitelmista ja tilalla käytettiin jotain muuta, mitä sattui olemaan käsillä. Niinpä Tshernobylin konesalin katto peitettiin bitumilla. Sitä palomiehet sitten joutuivat sammuttamaan.”

Kun Tshernobylin ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, elämä jatkui ympärillä olevalla maaseudulla kuten ennenkin. Vain lähimmiltä alueilta alettiin muutaman päivän päästä evakuoida ihmisiä. Heille sanottiin, että he pääsevät palaamaan kolmen päivän päästä, mikä ei ollut totta, mutta ehkäisi paniikkia. Mitään ei saanut ottaa mukaan, mutta ihmiset ottivat, kuka mitäkin arveli kolmen päivän aikana tarvitsemaan.

Paniikkia pelättiin enemmän kuin räjähdyksen seurauksia. Joditabletteja oli varastossa, mutta niitä ei jaettu, jotta ei synny paniikkia. Traktorinkuljettajat kyntivät peltoja ja hengittivät saastuneesta maasta nousevaa pölyä. Säteilyarvoja tutkimaan lähetetty Borisovitsh kysyi, eikö traktorikuskeille ole antaa hengityssuojaimia? Olihan niitä, mutta ei jaettu, jotta ei synny paniikkia.

Tshernobylista nousee rukous on reportaasikirja, joka koostuu ihmisten haastatteluista. Kirjailija rakentaa niistä luku luvulta kokonaiskuvaa siitä, miten ydinvoimala pääsi räjähtämään ja mitä sitten tapahtui. Ihmisten reaktiot vaihtelevat alistumisesta vihaan, mistä alistumista on ällistyttävässä määrin: Tällaista elämä on… Tällaista täällä meillä on… Minkäs teet, otat mitä annetaan…

Kirja on hiuksia nostattava. Voisi luulla lukevansa Ilkka Remeksen romaania tai kuvitteelliseen maailmaan sijoitettua katastrofikirjaa, jossa eivät länsimaiset normit päde. Mutta tämä on aitoa lähihistoriaa.

Onnettomuuden tapahduttua paikalle lähetettiin palomiehiä, asevelvollisia ja opiskelijoita siivomaan jälkiä, nuoria ihmisiä. Vanhempia miehiä kutsuttiin ”ylimääräiseen kertausharjoitukseen”, ja vasta liikkeelle lähdettyä he saivat tietää, että heidät kuskataan Tshernobyliin raivaushommiin. Osa oli siellä jopa puoli vuotta. Suojavaatteita ei ollut tai ne olivat sinne päin.

Kun Borisovitsh yritti puuttua tilanteeseen, hänet vaiennettiin tylysti: ”Mitä hysteriaa professori levittää? Ihminenhän kuolee joka tapauksessa johonkin, tupakkaan tai auto-onnettomuuteen tai päättää itse päivänsä.”

Koululaisia lähetettiin syksyn tullen pelloille korjaamaan punajuurta ja porkkanaa. Lapset ihmettelivät, kun joka paikassa näkyi kuolleita hiiriä. Vihannessato tarvittiin ruoaksi, ei kai nyt pellolle jätetä hyvää tavaraa.

Lähialueilta evakuoidut jättivät talonsa ja tavaroitaan. Myöhemmin kun taloja mentiin tuhoamaan, suuri osa niistä oli ryöstetty. Radioaktiivisuuden saastuttamat tavarat oli viety kauempana oleviin kaupunkeihin kirpputoreille myytäväksi.

Ja niin edelleen.

Raivaustöihin osallistuneet kuolivat heti tai jonkun ajan päästä. Jotkut jäivät henkiin invalideina. Kun he yrittivät saada luettavakseen papereitaan, kaikki Tshernobyliin liittyvät paperit oli julistettu salaisiksi.

Kirjailija, toimittaja Svetlana Aleksijevitsh sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Hän asuu Valko-Venäjällä.

Aleksijevitsh uusin kirja on Neuvostoihmisen loppu, jossa hän kuvaa samanlaisella haastattelumetodilla, miten neuvostoihmiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen ja mitä sitten tapahtui.  Sekin varsin kiinnostava.


SAMANTYYPPISTÄ MUTTA FIKTIOTA

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti