”Japanilaisilla vastaavien
kohteiden käyttöön ottoon menee kaksitoista vuotta. Me venäläiset teemme
sen parissa kolmessa vuodessa”, sanoo Vasili Borisovitsh ironisesti Svetlana Aleksijevitshin kirjassa Tshernobylista nousee rukous.
”Rakennustyö ei juuri eronnut jonkin karjankasvatusyksikön rakennustyöstä. Jos
jotakin puuttui, viis veisattiin suunnitelmista ja tilalla käytettiin jotain muuta,
mitä sattui olemaan käsillä. Niinpä Tshernobylin konesalin katto peitettiin
bitumilla. Sitä palomiehet sitten joutuivat sammuttamaan.”
Kun Tshernobylin ydinvoimala
räjähti huhtikuussa 1986, elämä jatkui ympärillä olevalla maaseudulla kuten
ennenkin. Vain lähimmiltä alueilta alettiin muutaman päivän päästä evakuoida
ihmisiä. Heille sanottiin, että he pääsevät palaamaan kolmen päivän päästä,
mikä ei ollut totta, mutta ehkäisi paniikkia. Mitään ei saanut ottaa mukaan,
mutta ihmiset ottivat, kuka mitäkin arveli kolmen päivän aikana tarvitsemaan.
Paniikkia pelättiin enemmän
kuin räjähdyksen seurauksia. Joditabletteja oli varastossa, mutta niitä ei
jaettu, jotta ei synny paniikkia. Traktorinkuljettajat kyntivät peltoja ja
hengittivät saastuneesta maasta nousevaa pölyä. Säteilyarvoja tutkimaan
lähetetty Borisovitsh kysyi, eikö traktorikuskeille ole antaa
hengityssuojaimia? Olihan niitä, mutta ei jaettu, jotta ei synny paniikkia.
Tshernobylista nousee rukous on
reportaasikirja, joka koostuu ihmisten haastatteluista. Kirjailija rakentaa
niistä luku luvulta kokonaiskuvaa siitä, miten ydinvoimala pääsi räjähtämään ja
mitä sitten tapahtui. Ihmisten reaktiot vaihtelevat alistumisesta vihaan, mistä alistumista
on ällistyttävässä määrin: Tällaista elämä on… Tällaista täällä
meillä on… Minkäs teet, otat mitä annetaan…
Kirja on hiuksia nostattava.
Voisi luulla lukevansa Ilkka Remeksen romaania tai kuvitteelliseen maailmaan
sijoitettua katastrofikirjaa, jossa eivät länsimaiset normit päde. Mutta tämä on
aitoa lähihistoriaa.
Onnettomuuden tapahduttua
paikalle lähetettiin palomiehiä, asevelvollisia ja opiskelijoita siivomaan
jälkiä, nuoria ihmisiä. Vanhempia miehiä kutsuttiin ”ylimääräiseen
kertausharjoitukseen”, ja vasta liikkeelle lähdettyä he saivat tietää, että
heidät kuskataan Tshernobyliin raivaushommiin. Osa oli siellä jopa puoli
vuotta. Suojavaatteita ei ollut tai ne olivat sinne päin.
Kun Borisovitsh yritti
puuttua tilanteeseen, hänet vaiennettiin tylysti: ”Mitä hysteriaa professori
levittää? Ihminenhän kuolee joka tapauksessa johonkin, tupakkaan tai
auto-onnettomuuteen tai päättää itse päivänsä.”
Koululaisia lähetettiin syksyn
tullen pelloille korjaamaan punajuurta ja porkkanaa. Lapset ihmettelivät, kun
joka paikassa näkyi kuolleita hiiriä. Vihannessato tarvittiin ruoaksi, ei kai
nyt pellolle jätetä hyvää tavaraa.
Lähialueilta evakuoidut
jättivät talonsa ja tavaroitaan. Myöhemmin kun taloja mentiin tuhoamaan, suuri
osa niistä oli ryöstetty. Radioaktiivisuuden saastuttamat tavarat oli viety kauempana
oleviin kaupunkeihin kirpputoreille myytäväksi.
Ja niin edelleen.
Raivaustöihin osallistuneet
kuolivat heti tai jonkun ajan päästä. Jotkut jäivät henkiin invalideina. Kun he
yrittivät saada luettavakseen papereitaan, kaikki Tshernobyliin liittyvät
paperit oli julistettu salaisiksi.
Kirjailija, toimittaja Svetlana
Aleksijevitsh sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Hän asuu
Valko-Venäjällä.
Aleksijevitsh uusin kirja on
Neuvostoihmisen loppu, jossa hän kuvaa samanlaisella haastattelumetodilla,
miten neuvostoihmiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen ja mitä sitten tapahtui.
Sekin varsin kiinnostava.
SAMANTYYPPISTÄ MUTTA
FIKTIOTA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti