Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Hyvä kirja lajissaan. Tosin ensimmäinen luku lupaa kaikkea muuta. Jaahas, joku Harry Hole –kopio, ei jaksa, oli ensimmäinen tuntuma, kun kirja esitteli  nelikymppisen viinaanmenevän tappelupukarin. Onneksi vain alku oli floppi. Juoni lähti liikkeelle, ja samaa tahtia Zet van Heerden alkoi saada persoonallisuutta ja luku luvulta kohtuumäärin syvyyttäkin.

Dekkarijuonta rakennettiin riittävän kiinnostavasti, ja sen rinnalla alkoi muodostua  Zetin menneisyyden tarina. Kahden juonen eteenpäin vienti kävi sujuvasti, ne letittyivät kuin lettivehnänen. Loppuratkaisu ei ollut ihan samaa tasoa, siitä jäi olo, että tuollaisenko salaamisessa nähtiin niin paljon vaivaa ja tehtiin niin paljon rumia tekoja. Mutta meni se nyt kuitenkin ratkaisuna.

Zetin ruoanlaiton yksityiskohdat toivat mieleen Outi Pakkasen kirjojen Anna Laineen,  vesi nousi kiellelle ja jossain kohden mietin, pitäisikö resepti kirjoittaa muistiin. Pidin myös Zetin ja hänen äitinsä suhteesta. Äiti suhtautui poikaansa mainiosti, antoi tämän olla itsenäinen aikuinen, mutta tiukan paikan tullen otti oikeuden olla äiti ja sanoa mielipiteensä. Poika rakasti äitiään lämpimästi, aikuisen tavalla.

Etelä-Afrikka on suomennoksissa uusi miljöö dekkarille. Se olisi voinut tulla enemmän esille, nyt muun muassa mustien ja valkoisten suhteet jäivät ohuiksi. Ehkä kyse on siitä, että kirja on kirjoitettu eteläafrikkalaisille valkoisille. Peruselämäntilanne Kapkaupungissa on heille itsestään selvä, eikä sitä tarvitse avata sen enempää.