perjantai 19. kesäkuuta 2020

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa


Soppahan siitä syntyy, kun kukaan ei koe olevansa hyväksytty omana itsenään. Mutta että näin rankka soppa. 

Ja lisää soppaa syntyy, jos ei kerro, mitä haluaa ja mitä ei halua. Tai kun kertoo, ei tule kuulluksi, ja alistuu elämään toisenlaista elämää kuin mihin olisi hengenpalo.

Ja kun siinä sopassa elämäänsä pettynyt vanhempi alkaa tuputtaa omaa unelmaansa lapsen toteutettavaksi, tulee katastrofi. 

Eikä sillä toisellakaan lapsella ole helppoa, jonka kasvuvuosien nöyryyttävät tilanteet muistuttavat vanhempaa tämän omista nuoruuden aikaisista nöyryytyksistä. Voisi luulla sen herättävän empatiaa, ”tiedän miltä sinusta tuntuu, ja tästä selvitään kyllä”, mutta sen sijaan se saa vanhemman ärsyyntymään ja ottamaan etäisyyttä lapseen. Siinä ei auta, että vanhempi on huippuälykäs, aikanaan opintojensa priimuksena valmistunut, kun tässä tarvittaisiin toisenlaisia avuja.

Entäpä sitten ne valat, joita ihminen vannoo itsensä kanssa: Koskaan en enää... Tästä eteenpäin minä aina... Niitä tekevät aikuisetkin, mutta lapsi liittää valoihinsa pelon, että jos en pidä kiinni itselleni tekemästä lupauksesta, tapahtuu jotain kauheaa. Hän päätyy valheiden sumaan, ja miten siitä sumasta pääsee pois?

Celeste Ngn romaani Olisi jotain kerrottavaa alkaa tilanteesta, jossa kolmilapsisen perheen 16-vuotias tytär on kadonnut. Onko kyseessä sieppaus vai murha vai onko tyttö vain lähtenyt omille teilleen? Muutaman päivän päästä kadonnut löydetään hukkuneena läheisestä järvestä. Miten hän päätyi sinne, tyttö joka pelkäsi vettä niin, ettei oppinut koskaan uimaan?

Aluksi luulee lukevansa perinteistä dekkaria, jossa on rikos, syyllisen etsintä ja loppuratkaisu. Mutta juoni kääntyy pian ihmissuhteisiin ja taustoihin. Loppuratkaisu tulee, mutta toisin kuin alussa rutiininomaisesti olettaa. Ihmisten välit ovat kirjassa se mielenkiintoisin osuus: miten valinnat vievät aina johonkin suuntaan ja samalla jostain suunnasta poispäin ja miten sokea voi olla itselleen ja lapselleen, jota kuitenkin suuresti rakastaa. Kun päädytään umpikujaan, onko siitä enää paluuta aiempaan tai edes jollain lailla parempaan kuin nykyhetki?

Tarina etenee taitavasti eri näkökulmista. Amerikkalainen aasialaistaustaisiin kohdistuva rasismi yllättää, tosin vuonna 2014 kirjoitettu kirja on sijoitettu 1970-luvulle, liekö tilanne sama tänään?

Pennsylvaniassa syntynyt kirjailija Celeste Ng on itse Japanista siirtolaisiksi Amerikkaan muuttaneiden esivanhempien jälkeläinen.


SAMAA AIHEPIIRIÄ









maanantai 1. kesäkuuta 2020

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista


Amgashin pikkukaupungissa ihmiset tietävät toistensa asiat - tai luulevat tietävänsä. Moni yllättyisi, jos näkisi naapurinsa julkisivun taakse, kuten näkee Elizabeth Stroutin kirjan lukija.

Stroutin kirjassa Kaikki on mahdollista on mielenkiintoinen rakenne. Se on novellikokoelma, jonka novellit liittyvät toisiinsa samojen ihmisten kautta. Edellisen novellin päähenkilö vilahtaa seuraavan novellin taustalla ja joku toinen sivuhenkilöistä on  seuraavan novellin päähenkilö. Kirjan edetessä lukijalle muodostuu moninäkökulmainen kuva pikkukaupungin elämästä ja ihmissuhteista.

Henkilöissä on säröjä ja särmiä, kenellä mitäkin. Niin kai se täytyy olla, perusonnellisesta perhe-elämästä ei löytyne riittävästi aihetta napakkaan novelliin... No, ensimmäinen novelli kertoo kuitenkin, että on mahdollista niin sanotusti nähdä synkissäkin pilvissä auringon kultaa, kun ei jää roikkumaan menneisiin vaan suostuu elämään sitä elämää, mihin on päätynyt.

Pienessä kaupungissa on porukkaa moneen lähtöön. Strout katsoo kaikkia ymmärtäväisesti: ihmiset ovat ihmisiä, he väsyvät ja eksyvät, tekevät virheitä ja vääryyksiä ja aiheuttavat valinnoillaan tuskaa läheisilleen. Mutta ihmisissä on myös lämpöä, armoa ja auttavaisuutta, mikä pehmentää iskuja, nostaa alas painuneita ja lohduttaa kolhiintuneita.

Kaikki on mahdollista on itsenäinen rinnakkaisteos Stroutin aiemman kirjan Nimeni on Lucy Barton kanssa. Lucy on lähtöisin samaisesta Amgashin kaupungista, köyhistä oloista noussut kirjailija. Luin kirjan puolitoista vuotta sitten ja ajattelin, että no joo, kyllä tämän luki, mutta ei mitenkään erityinen. Kaikki on mahdollista on paljon kiinnostavampi, ei yksittäisten novellien vuoksi vaan kokonaisuutena.

Samaa novelleista koostuvan kokonaisuuden rakennetta on käyttänyt Tuula-Liina Varis kirjassaan Että tuntisin eläväni ja Merete Mazzarella novellikokoelmassaan Marraskuu. Samantyyppistä keskilännen pikkukaupunkia kuvaa myös Edgar Lee Masters proosarunokokoelmassaan Spoon Rover antologia, joskin sata vuotta aiempaa aikaa.


Näissäkin eletään amerikkalaisessa pikkukaupungissa

Marilynne Robinson Kotiin, Gilead, Lila

Patricia Harman Hope Riverin kätilö