Tartuin kiinnostuneena Paula Nivukosken uutuuskirjaan Mainingin varjo, sillä pidin paljon hänen esikoisestaan Nopeasti piirretyt pilvet. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/06/paula-nivukoski-nopeasti-piirretyt.html
Ensimmäisten lukujen jälkeen ajattelin, että Mainingin varjo kuuluu niihin nykykirjoihin, joissa menneiden aikojen ihmiset laitetaan tekemään valintoja, joita nykypäivän naiset tekisivät. Ettäkö pappilan lähinnä lapasta muistuttava tytär, kurissa ja nuhteessa tottelevaiseksi kasvatettu, karkaisi vuonna 1911 köyhän kalastajan kanssa kaukaiselle luodolle elämään avoliitossa? Sellaisen isän sellainen tyttö ei sellaista tee, ja jos laitetaan tekemään, pitäisi perustella, millä lihaksilla. Mutta tuleehan se syy sieltä esiin, kun pitemmälle lukee.
Seuraavaksi mietin, kuinka pitkälle yhteiselämässä kantavat rakkaus ja pappilan neidon omaksi saaminen, kun mies joutuu tekemään kaiken, hankkimaan elannon ja tekemään ruoat sun muun. Tyttö ei osaa mitään, ei edes tulta sytyttää, laittaa ruokaa tai perata kalaa – kuinka osaisi, kun on kasvanut palvelijan passaamana.
Entä kun tulevat ensimmäiset riidat ja neidon tapa riidellä on pitää mykkäkoulua, mitä mies silloin miettii? Miehen mietteitä kirjailija ei kerro, tarina kulkee päähenkilön, Evalinan, pään sisällä.
Ajassa sinne tänne poukkoilevat tarinat ovat toimivia, kun ajanjaksot on eroteltu niin, että lukija tajuaa, missä nyt mennään. Mainingin varjossa olin alussa aika lailla hukassa ja vasta kahlattuani tarpeeksi eteenpäin, sain kiinni, miten tarina loogisesti kulkee. Kirjan luvut seuraavat toisiaan siksakaten ajassa ilman selitystä, missä kohtaa nyt mennään. Sukeltaisiko tarinaan paremmin, jos ei joutuisi kokoamaan kertomuksen kaarta rosollista, jollaiseksi kirjailija on pilkkonut sen?
Mainingin varjon osien suhde on myös ontuva. Loppuhuipennus, jos niin voi sanoa, tapahtuu jo puolivälin jälkeen, ja sen jälkeen (takaumat pois lukien) tarina kelaa päivästä ja viikosta toiseen samaa olotilaa. Loppua olisi voinut reippaasti tiivistää ja vaikka sitten alkupuolta syventää ja monipuolistaa.
Nivukoski kirjoittaa sujuvasti ja kaunista kieltä. Mainingin varjon kanssa tulee kuitenkin olo, että hän on yrittänyt tehdä erilaista kuin ensimmäinen. Ei olisi haitannut tehdä samanlaista lukuromaania tästä kakkosestakin, sillä hyville lukuromaaneille on paljon lukijoita.
SAMAA AIHEALUETTA
Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.
Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.
Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti