Janne Virkkunen: Päivälehden miesReetta Meriläinen: Tytön tieHarri Nykänen: Likainen Harri

Kustantajilta on ilmestynyt peräjälkeen kolme näkökulmaa Helsingin Sanomiin, kirjoittajina yksi toimittaja ja kaksi päätoimittajaa.  Harri Nykäsen kirja Likainen Harri on näistä ehdottomasti mukaansa tempaavin, sitä lukee välillä kuin dekkaria:  Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä

Janne Virkkusen Päivälehden mies on puolestaan tyypillinen muistelmateos. Muistelmat voivat olla teräviä olematta juoruilevia, mutta Päivälehden mies on siloinen ja särmätön. Virkkunen oli aikoinaan muun muassa Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajaporukassa ja analysoi silloin napakasti sen ajan poliitikkoja. Liekö kynä tylsynyt vai miksi Virkkunen jättää nyt analysoimatta suomalaista yhteiskuntaa, politiikkaa ja vaikuttajia? Hänen asemassaan ja tuttavaringillään aineistoa varmasti olisi.

Tekstiä yli 300-sivuisessa kirjassa kyllä on. Virkkunen käy ensin läpi omat askeleensa Sanoman toimittajakoulusta Hesarin päätoimittajaksi. Toisessa osassa hän kertoo tapaamistaan ihmisistä. Virkkunen kertoo kuuluneensa muun muassa Nalle Wahlroosin lounasrinkiin ja toteaa käyneensä mielellään lounalla Nallen kanssa:  “Hän on erittäin älykäs ja lukenut mies, jonka kanssa jutteleminen oli todella kiehtovaa. Saatoimme puhua ihan mistä tahansa.”

Jorma Ollilaa Virkkunen analysoi hivenen enemmän, ei pelkästään muistele kyläilyjä Ollilan kotona Kivenlahdessa. Ollila ei sietänyt yhtään kritiikkiä. “Jormalle oli varmasti kova paikka lukea lehtikirioituksia, joissa puhuttiin alamäen arkkitehdistä. Hänhän oli sentään tehnyt Nokian nousun aikoihin globaalia teollisuushistoriaa”, Virkkunen pohtii.

Harri Nykäsen kirja oli vasta työn alla, kun Päivälehden mies ilmestyi. Janne Virkkunen toteaa kirjassaan Harri Nykäsen olleen hankala ihminen, joka hutki välillä liian vähällä tutkimisella, mutta lisää siihen, että Helsingin Sanomat kyllä voitti kaikki oikeudenkäynnit, jotka Nykäsen jutuista nostettiin, eli faktat pitivät kutinsa. Virkkunen muotoilee, että Helsingin Sanomien ja Harri Nykäsen tiet erosivat sen jälkeen, kun Nykänen oli vastoin Virkkusen käskyä julkistanut, missä ja kuka oli se johtaja, jota naispuoliset alaiset syyttivät seksuaalisesta häirinnästä. Myöhemmin ilmestyneessä Likaisessa Harrissa Nykänen toteaa ykskantaan saaneensa potkut. 

Reetta Meriläisen Tytön tie alkaa lapsuudenmuistoista Pohjois-Karjalassa 1950-luvulla. Toinen puoli kirjaa kertoo Meriläisen 40 vuodesta Helsingin Sanomissa, lopuksi päätoimittajana samaan aikaan Janne Virkkusen kanssa.

Meriläinen vierastaa korkokenkiä, lenkkarit ovat hänen jalkineensa. Samalla lailla hän vierastaa edustustilaisuuksia, vaikka työn puolesta käykin niissä. Hän sanoo, että päätoimittaja ei saa jumittua vip-maailmaan, koska silloin viitekehys supistuu. On koko ajan liikuttava myös siellä, missä ovat tavalliset suomalaiset, lukijakunnan enemmistö. Työläisperheessä rintamamiestalossa varttuneelta Meriläiseltä se käy luontaisasti.

Myös Reetta Meriläinen olisi saanut enemmän analysoida tapahtumia, ihmisiä ja yhteiskuntaa. Nyt hän kertoilee sitä ja tätä. Tekstistä nousee yksittäisiä huomioita, joista olisi ollut kiinnostava lukea syvemmälti. 

Esimerkiksi kun Meriläinen sanoo, että Helsingin Sanomat on paitsi uutisten välittäjä myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, hän jättää aiheen muutamaan lauseeseen:

“Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei rajoitu pääkirjoituksiin, vaan suuri merkitys on uutisagendalla eli sillä, mitkä asiat nousevat julkisuuteen. - - Suurinta valtaa käyttävät valppaat, ahkerat ja asiantuntevat toimittajat. He ehdottavat uutisia päivän agendalle.”

Mielenkiintoinen näkökulma, josta haluaisi ehdottomasti kuulla lisää.