Pajtim Statovic: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavian ensimmäisessä luvussa nuori mies tsekkaa netin seksi-ilmoituksia ja kutsuu kämpilleen seksisessioon sivulla ilmoittelevan nuorukaisen. Seuraavassa luvussa päähenkilö ostaa ison käärmeen ja kuvailee, miltä tuntuu, kun se kiemurtelee iholla ja nuolee. Kolmannessa luvussa ollaan Kosovossa vuonna 1980. Päähenkilön äiti on nuori tyttö ja on menossa naimisiin.

Kirja etenee vuorotellen Kosovossa ja nykyajassa. Tarina jatkuu yhä kahdessa aikatasossa, kun perhe lähtee Kosovosta Suomeen. Nykytason päähenkilö tapaa pokausreissullaan kapakassa puhuvan kissan ja ottaa sen asumaan luokseen. Puhuva kissa kai vie kirjan myyttiselle tasolle? Tai sitten se on päähenkilön houreita? Sitä ei avata, enkä ymmärtänyt kissan ideaa. Mutta varmaankin se tuo kirjaan 'särmää' ja 'uutta näkokulmaa'.

Kissakuvion ja etenkin kirjan lopun sukuloimisreissun voi selittää, että päähenkilö menettää mielenterveytensä. Tai ne voi tulkita niin. Tai sitten ei. Juonensäikeet ja syyt&seuraukset jätetään auki niin, että kokonaisuus on epämääräistä sumua, josta ei saa otetta. Että ihan sama, ja voihan se olla niinkin tai olla olematta, ihan miten sä itse haluat tulkita.

Onko niin, että mitä sekavampi kirja, sen hienompi? Kirjassa on silloin ’syvyyttä’ ja ’tulkinnan monimuotoisuutta’. Ehkä kirjaa ei kuulukaan ymmärtää. Kuuluu vain lukea ja... ja mitä? Eläytyä päähenkilön ankeaan maailmaan? En jaksa. Tämä, kuten moni muukin nykykirja, on ahdistavaa shaissea, missä ei ole valoa, ei toivoa, ei iloa, ei rakkautta, ei tulevaisuutta.

Kirjan luettuani silmiini osui lehtijuttu suomalaisesta valokuvataiteilijasta, joka puree metwurstisiivuihin reiät, pistää siivut silmilleen ja ottaa selffin. Se on taidetta. Kuinka ollakaan, seuraavaksi ajatuksiin pullahti vanha satu Keisarin uusista vaatteista, jossa pikkupoika toteaa, että eihän keisarilla ole vaatteita, hän on kalsareillaan. Hoviväki on ihastellut kankurien kutomaa taidokasta seitinohutta pukua, jonka näkevät kankureiden mukaan vain älykkäät ihmiset.

Jos Pajtim Statovic olisi keskittynyt esimerkiksi äidin tarinaan, kirja olisi voinut olla mielenkiintoinen kokonaisuus. Nuori kosovolainen nainen avioituu väkivaltaisen miehen kanssa, saa lapsia ja päätyy Suomeen, missä lapset kaikkoavat väkivaltaista isää ja missä äiti tajuaa, että Suomessa naista ei saa hakata. Toki maahanmuuttokirjoja on paljon, mutta ei Suomesta kovin monia. Miten käy aikuisten ja lasten asettuminen kahteen kulttuuriin? Miten väkivaltaisen isän auktoriteetti murenee maassa, missä perheen hakkaaminen ei olekaan osoitus miehekkyydestä? Miten äiti herää pitämään puoliaan? Nyt näitä puolia oli vain väläyksien verran kaiken muun seassa.

Samaa aihepiiriä

Anja Snellman: Parvekejumalat

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Elif Shafak: Kunnia

Anilda Ibrahim: Punapukuinen morsian