Kirsti Ijäs: Valoa vanhuuteen

Kirsti Ijäs teki työuran perheterapeuttina ja työyhteisökouluttajana. Hän on luennoinut muun muassa suvun vaiettujen salaisuuksien vaikutuksista seuraaviin sukupolviin ja kirjoitti aiheesta hyvän kirjan Sukupuu.

Uusimmassa kirjassaan Kirsti Ijäs puhuu vanhuudesta. Hänellä on asiantuntijan näkökulma: ”Olen vanha ihminen”, hän aloittaa kirjansa. Vanhojen ihmisten asioista puhuvat valtaosin keski-ikäiset, jotka pitävät itseään vanhuuden asiantuntijana. Harva kysyy näkemystä oikeilta asiantuntijoilta eli vanhoilta ihmisiltä itseltään. 

”He eivät tiedä vielä, millaista on olla vanha, mutta me tiedämme”, Ijäs sanoo.

Ijäksen kirja on kattava paketti vanhuuden eri alueista.  ”Toivon, että kirjani rohkaisee lukijaa ottamaan oman vanhenevan elämänsä ikiomakseen”, hän kirjoittaa.

Vanhuus on elämänkaaren viimeinen vaihe ennen kuolemaa. Kun hyvin käy, elämänkokemukset ovat iän karttuessa muuttuneet elämänviisaudeksi. Viisastumiseen voi vaikuttaa itse. Paljon on kiinni asenteesta: katsooko ihminen sitä, mikä elämässä on ollut ja on hyvin, vai jääkö katse jumiin asioihin, jotka eivät menneet, kuten olisi toivonut. Katkera vanha ihminen tihkuu etikkaa, kun taas viisaan vanhuksen on toinen kirjailija,  Eino Leino, aikanaan muotoillut näin:

”Niin eli ikänsä kaiken

pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.”

Kahdeksaakymppia lähestyvä Kirsti Ijäs ei halua, että häntä sanotaan enää työvuosien perusteella perheneuvojaksi.

”Meitä on mieheni kanssa ihmetyttänyt se, että yllättävän usein hänet määritellään entisenä kuulantyönnön Suomen-mestarina, vaikka siitä saavutuksesta on lähes kuusikymmentä vuotta. Toivomme, että meillä on arvoa juuri tällaisina vanhoina ihmisinä”, Ijäs kirjoittaa.

Jos elämänkokemuksesta karttunut viisaus ja tyyneys ovat vanhuuden rentoja puolia, kropan kiukuttelu ja voimien väheneminen ovat niitä puolia, joista kukaan ei tykkää, mutta jotka on hyväksyttävä elämään kuuluvina.

Ijäs näkee vanhuuden fyysisissä muutoksissa paljon samaa kuin mitä muistaa murrosiästään. Kehon muutokset pelottavat, mieli ailahtelee, eikä ihminen aina tunne itseään. On rakennettava uusi identiteetti, nyt vuorostaan vanhuksen identiteetti.

Yhteiskuntamme väheksyy nykyisin vanhuutta ja syyllistää vanhuksia. Vanhuksista puhutaan vain menoeränä, joka rasittaa työssä käyviä.

”Mikään sukupolvi ei luo uutta tyhjästä. Perustana on isien ja äitien työ, jonka pohjalta mennään eteenpäin”, Ijäs korostaa.

Nykyiset kahdeksankymppiset loivat perustan suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle, ja suuret ikäluokat jatkoivat työtä. He kaikki ovat veronsa maksaneet ja työnsä tehneet ja maksavat yhä veroa eläkkeistään. Heidän tulee saada hyvällä omallatunnolla siirtyä lepäämään, kun seuraavat sukupolvet astuvat remmiin. Ijäs ei sano tätä, mutta vanhusten nykyinen määrä on myös ohimenevä ongelma. Se ratkeaa muutamassa vuosikymmenessä, sillä syntyvyys alkoi 50-luvulta lähtien laskea, ja tulevia eläkeläisiä on yhä vähemmän. 

Valoa vanhuuteen on paitsi tsemppikirja vanhuksille myös hyvä käsikirja heidän omaisilleen. Nasevan vanhenemisanalyysin lisäksi Kirsti Ijäs käy läpi vanhuuteen liittyviä eri osa-alueita kuntoilun tärkeydestä testamenttiin, hoitotahtoon ja omien hautajaisten suunnitteluun.

Hän korostaa, että on tärkeä muuttaa ajoissa asuntoon, jossa pärjää sittenkin, kun kroppa tekee tenää. Ijäs muutti itse miehensä kanssa joku vuosi sitten isosta omakotitalosta kerrostaloon ja miettii nyt, kuinka kauan he vielä mökkeilevät ja mitä mökille sitten tehdään.

On hyvä käydä ajoissa läpi myös kaikki kaappinsa ja kellarinsa, ettei se jää jälkipolvien tehtäväksi. Sama koskee muistojen komeroita ja kellareita. Viimeistään nyt on hyvä itkeä pois itkemättömät itkut, sopia jos on mitä riitoja, ja antaa anteeksi, kun siihen on vielä voimia.

Myös itselleen on osattava antaa anteeksi:

”Omaa mieltäni painavat erityisesti elämäni laiminlyönnit. Olen sivuuttanut tilanteita, joissa olisi pitänyt toimia toisin", Ijäs kirjoittaa. Erityisen pahalta hänestä tuntuu, että hän ohitti monesti lastensa kutsun tulla leikkimään tai pelaamaan tai vain olemaan heidän kanssaan. "Työkeskeisyys oli rasitteeni."

Kirjan lopussa Kirsti Ijäs vaatii oikeutta saada laulaa virsiä sittenkin, kun ei enää pääse omin voimin kirkkoon. Kun ihmisen elämän kantava voima on ollut luottamus Taivaan Isään, ei ole nykynuorten asia ryhtyä tietämään asioita muka paremmin.