Aki Ollikainen: Nälkävuosi Mirka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska

Rääsyisiä, luurangonlaihoja kuolleita lyyhistyneinä tien viereen. Afrikassa? Ei vaan Suomessa 150 vuotta sitten.   

Suomessa oli kolme peräkkäistä katovuotta 1866-1868. Ajanjakso on nimetty suuriksi nälkävuosiksi. Kun ruoka loppui, nälkiintyneet ihmiset lähtivät kerjuulle etsimään syötävää. Kerjäläisiä tuupertui kasoittain teiden varsille, mistä heitä kuskattiin joukkohautoihin, jolleivät eläimet ehtineet ensin. 

Ensin oli halla tuhonnut viljan, seuraavana vuonna satoi koko kesän ja sitä seuraava kevät tuli myöhässä. Etelä-Suomessakin järvet olivat jäässä ja pellot paksujen lumikinosten peittäminä vielä toukokuussa.  

Senaatti hoiti tilanteen huonosti. Aki Ollikaisen kirjassa Nälkävuosi senaattori toteaa kylmästi: ”Jos kansalle aletaan jakaa viljaa ilmaiseksi, sille ei pohjaa näy”. 

Mirkka Lappalaisen kirja Jumalan vihan ruoska käsittelee puolestaan aiempaa suomalaista nälkäkatastrofia vuosina 1695-1697. Se sai nimen suuret kuolonvuodet, sillä se vei hautaan kolmasosan suomalaisista. Halla ja loppumaton sade tuhosivat sadon kahtena vuonna peräkkäin. Seurauksena oli paha pula ruuasta ja siemenviljasta. Myös tuolloin syötävää etsivät ihmislaumat lähtivät lopulta kerjuulle. 

Lappalainen pohtii kirjassaan, mikä vaikutus katastrofin pahentumiseen oli itsevaltiaan kuninkaan vatsavaivoilla. Hovi oli niiden vuoksi varpaillaan, eikä kukaan uskaltanut tehdä mitään huolimatta Suomesta kantautuvista avunpyynnöistä. Kuninkaan ajatukset olivat hänen vatsassaan, ja hän kuoli myöhemmin vaivoihinsa. 

Oma osansa siihen, että suomalaiset jäivät oman onnensa nojaan, oli merkantilismilla, jota olivat monopolit, tullit ja kauppakiellot. Bisnestä saivat tehdä vain siihen erikseen luvan saaneet, ja bisnestä se oli viljantuontikin. 

Lappalaisen kirja perustuu historiallisiin lähteisiin, kirjeisiin ja pöytäkirjoihin. Kirja on itse asiassa tieteellinen tutkimus, mutta se on kirjoitettu elävästi ja kiinnostavasti ja sopii kenen tahansa luettavaksi. Lappalainen on kaivanut esiin faktaa myös suomalaisten epätoivoisista yrityksistä selvitä tavalla tai toisella hengissä.

Aki Ollikaisen kirjassa kirkontorni osoittaa syyttävästi kohti Jumalaa. Kun menee huonosti, syytetään Jumalaa, kun menee hyvin, se on omaa ansiota. Jos kuitenkin pudottaudutaan taivaasta ihmisten tasolle, kysymys on, kuinka paljon vähemmän ihmisiä olisi kuollut niin 1600-luvulla kuin 1800-luvullakin, jos valtaapitävät olisivat tehneet asialle ajoissa jotain? Nyt he jättivät rahvaan pääosin oman onnensa nojaan joko omien intressiensä vuoksi tai poliittisista syistä. 

1600-luvun nälkävuosiin liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Koulujen kevätjuhlissa laulettava Suvivirsi saa uutta syvyyttä, kun kuulee, että se kirjoitettiin 1600-luvun lopussa, jolloin oli katovuosien jälkeen saatu taas kunnon kesä: 

Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa

koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks luopi,
sen kutsuu elohon.

Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa…

Samalla tavoin mielenkiintoinen on toisenkin kevätvirren tausta. Sanat lauluun Taas kukkasilla kukkulat kirjoitti Elias Lönnrot nälkävuosien jälkeen vuonna 1871. Kun lukee kolmatta säkeistöä Aki Ollikaisen kirja vielä takaraivossa, voi kuvitella, miten sydämen kyllyydestä tätä on silloin laulettu:  

Taas, Herra, askeleistasi
maa uhkuu muhevuutta.
Ajallaan annat sateesi,
saa pellot voimaa uutta.
Näin, Herra, vuoden kaunistat
ja työmme siunaat, vahvistat,
suot nousta kultaviljan.