Sirpa Kähkösen äiti oli jo perusluonteeltaan vahva ja temperamenttinen. Tullut isäänsä, joka lapsesta asti päätyi konflikteihin auktoriteettien kanssa. Hän ei suostunut alistumaan, ei edes vakaumuksellisena kommunistina Venäjälle mentyään, vaan mieluummin karkasi metsiä pitkin takaisin Suomeen, kun liikaa määräiltiin. Ja pelastui kuolemasta toisin kuin kaksi veljeään, jotka katosivat Stalinin 1930-luvun vainoissa.
Kun Kähkösen äiti joutui 16-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, hän sai aivovamman, joka teki käytöksestä täysin hallitsematonta. Lapsena Sirpa pelkäsi monta kertaa, että äiti tappaa hänet. Lapsesta tuli hiljainen, vetäytyvä, osa tapettia. Eikä sekään ollut äidin mielestä hyvä – mikään ei ollut.
Aivovammaa ei diagnosoitu, kiiteltiin vain, että onneksi ei mennyt luita poikki ja että pään haava parani niin hyvin. Jossain vaiheessa sukulaiset alkoivat katsoa, että nyt ei ole asiat oikein, mutta mitä siinä voi tehdä... Viisi vuotta nuoremman pikkusiskon syntymän jälkeen Sirpan vanhemmille tuli avioero, mikä vain mainitaan kirjassa. Ylipäänsä isästä ei puhuta kuin muutamassa kohtaa. Miltä pienestä tytöstä tuntui, kun isä jätti lapset äidin väkivallan armoille? Kirjassa ei mainita edes sitä, tapasiko Sirpa enää lainkaan isäänsä.
Mummolta ja ukilta Sirpa sai hellyyttä, lämpöä ja huolenpitoa. Eletyt vuodetko olivat heidät viisastuttaneet, sillä oman tyttärensä, Sirpan äidin, he olivat kasvattaneet mitätöimällä, nolaamalla ja väkivallalla, kuten tytär vuorostaan omaa lastaan. Hänellä se vain yltyi rajattomaksi. Ja kun Sirpan äiti näki, että lapsenlapselle hänen vanhempansa antoivat sen, mitä vaille hän itse oli jäänyt, hän kosti senkin lapselleen.
Sirpa Kähkösen Finlandia-palkittu 36 uurnaa tuo monessa kohtaa mieleen Tuula-Liina Variksen kirjan Maan päällä paikka yksi on. Ihmisten yhteiselämä etenee aina johonkin suuntaan, ja mikä se suunta on, riippuu siitä, miten ihmiset käyttäytyvät toistensa kanssa.
Osa sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä tulee perintönä vanhemmilta: lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt vanhempiensa tekevän ja puhuvan. Osa tavoista on omien elämänvaiheiden ja -valintojen vahvistamia.
Variksen kirjassa kysymykseksi nousee, miksi lähimmäistensä kanssa hankauksiin joutunut ihminen ei älyä mennä peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä, miten tämä on mennyt tällaiseksi? Perheen äiti ei kysy sitä edes siinä vaiheessa, kun menee veljelleen kylään, eikä veli suostu enää tulemaan esille vaan piileskelee kammarissa. Veljen vaimo ei keitä kahvia, seisoo vain hellan edessä, ja lapset kaikkoavat, kun täti tulee. Eikö siinä jo havahdu pohtimaan, pitäisikö minun ehkä tehdä jotain toisin?
Sanotaan, että jos perheessä on edes yksi lapsesta huolta pitävä, rakastava aikuinen, sekin riittää, että lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Kähkösen kirja ja siihen tässä kohtaa rinnastuva Peter Franzenin Tumman veden päällä kertovat, että isovanhemmatkin voivat olla ne, jotka pelastavat lapselle vähintään kohtuullisen tasapainoisen aikuisuuden.
Se voi riittää myös siihen, että aikuisena on voimia katsoa taaksepäin, kuten Sirpa Kähkönen tekee kirjassaan. Nähdä syyt ja seuraukset, ymmärtää kenties vanhempiaankin ja tarvittaessa hakea apua menneisyyden käsittelyyn.
Kähkösen kirja on kirjoitettu kiintoisasti, ei perinteisenä juoniromaanina vaan kerien muistoja alkaen siitä, kun Sirpan äiti kuolee vuonna 2022. Eräänlainen perunkirjoitus.
Kähkösen aiemmin ilmestynyt Mustat morsiamet kertoo tämän kirjan isovanhempien tarinan.
SAMANTYYPPISIÄ
Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on
Peter Franzén: Tumman veden päällä
Majgull Axelsson: Kuiskausten talo
Pauliina Aminoff: Äiti meidän
Ida Pimenoff: Kutsu minut
Eiköhän tule luettua, kunhan pahin varausruuhka on mennyt ohitse. Järkyttävää ajatellakin, millaiset jäljet vanhemman arvaamattomuus lapseen jättää.
VastaaPoista