Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAntti Holma: Järjestäjä

Kaikki se valo jota emme näe on viehättävää lomalukemista huolimatta siitä, että vastoinkäymisiä kirjassa riittää, eikä kaikille käy lopultakaan hyvin. Jostain syystä kirjasta tulee silti valoisa olo - ehkä sen vuoksi, että se  jättää jälkeensä toivon. Vaikka just nyt menee huonosti, selviytyminen on mahdollista ja kaikki voi kääntyä hyväksi

Ranskalainen Marie-Laure menettää äitinsä ja sokeutuu sen jälkeen. Hänen  isänsä ei jää surkuttelemaan omaa ja tyttärensä kohtaloa, vaan katsoo, mitä kortteja hänellä on kädessään ja ryhtyy pelaamaan niillä. Hän opettaa Marie-Lauren selviämään kotikaduillaan rakentamalla kaupunginosasta pienoismallin. Koskaan tyttö ei koe, että hän olisi isälle taakka tai pettymys.

Kirjan toinen päähenkilö on saksalainen Werner, joka on päätynyt kouluikäisenä orpokotiin pikkusiskonsa kanssa. Werner on synnynnäinen tekniikan huippulahjakkuus. Hän rakentaa radion, jolla kuuntelee siskon kanssa öisin salaa ranskankielisiä radiolähetyksiä.

Sitten Saksassa nousee valtaan Adolf Hitler. Kohta saksalaiset  ryhtyvät valloittamaan naapurimaitaan, ja 18-vuotiaaksi varttunutta Werneriä kutsuu palvelus Saksan armeijassa.  Kun tulee Ranskan vuoro, Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen, Saint-Malon muurien ympäröimään vanhaan kaupunkiin.

Kaikki se valo jota emme näe alkaa elokuusta 1944, jolloin liittoutuneet ovat ryhtymässä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Saint-Maloa. Kirjailija alkaa punoa juonta kuljettamalla lukijaa väliin Wernerin ja väliin Marie-Lauren lapsuudessa, ja sitten taas nykyhetkessä eli vuodessa 1944. Voi kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, nyörit punoutuvat hyvin yhteen.

 

Tarinaan tuo lisäkiinnostavuutta se, että Saint-Malon kaupungin pommitus on tosi tapahtuma. Kaupunki oli Hitlerin viimeisiä asemia ennen lopullista häviötä. Liittoutuneiden pommituksen jälkeen kaupungin 865 talosta jäi pystyyn 182, ja nekin vaurioituneina.

On tavallaan kummallista, että kirja, jossa on niin paljon vastoinkäymisiä, on silti sävyltään luottavainen ja rohkaiseva. Kun Kaikki se valo jota emme näe -kirjan rinnalle laittaa vaikkapa Antti Holman kehutun uutuuskirjan Järjestäjä, jälkimaku on aivan vastakkainen.

Antti Holma on sympaattinen, komea, hyvä näyttelijä ja sujuva kirjoittaja. Mutta hänen kirjansa Järjestäjä on ankeuttaja. Päähenkilöllä menee huonosti ja sitten vielä huonommin. Hänen työpaikallaan kukaan ei voi luottaa kehenkään. Naamatusten ollaan kaveria, mutta selkään puukotetaan heti, jos siitä on itselle jotain hyötyä. Yleisfiilis on ahdistus ja masennus.

Jos ajatuksena on vertaistuki, että kaikki me, joilla menee kurjasti, voidaan yhdessä vaipua kaivoon, niin miten se auttaa? Paremmin auttaa se, jos kirjan tarina rohkaisee luottamaan, että näistäkin voi selvitä. Sillä se on totta. On paljon ihmisiä, jotka nousevat kanveesista jaloilleen ja jatkavat elämäänsä kenties vahvempina ja ainakin viisaampina - tietää, millaisia valintoja ei ainakaan kannata tehdä, jos mahdollista.

Toki kirja voi antaa ymmärryksen siitä, mitä ihmiselle on tapahtunut, kun on päätynyt sellaiseen jamaan. Mutta pelkkä ymmärtäminen ei pitemmän päälle hirveästi auta, ja vähiten auttaa se, että sykertyy hänen kanssaan kaivon pohjalle huokaamaan, miten elämä on paskaa.

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Leijonankesyttäjä on ruotsalaisen dekkarikirjailija Camilla Läckbergin yhdeksäs Fjällbackaan sijoittuva kirja. Päähenkilöt ovat poliisi Patrik ja kirjailija Erica, pariskunta, jonka elämää tarinat seuraavat rikosten selvittelyjen ohessa.

Uusimman kirjan etukannessa siteerataan arvostelijaa, joka hehkuttaa, että ”Leijonankesyttäjä on Läckbergin rikosromaaneista kunnianhimoisin ja paras”. 

Olen eri mieltä. Kirjassa on leipääntymisen tuntu ikään kuin Läckberg jatkaisi Fjällbacka-sarjaansa, koska se myy ja uusia osia odotetaan, ei siksi, että sen kirjoittaminen olisi sen kummemmin sytyttänyt. Tarina on kyllä ammattitaitoisesti rakennettu, palaset loksahtavat kohdalleen ja ratkaisukin vähän yllättää.

Mutta Erica Falck on Leijonankesyttäjässä pahempi kana kuin koskaan aiemmin. Kun älykkääksi kuvatun Erican oma työ takkuaan, hänpä päättääkin hupsista vaan lähteä tutkimaan miehellään työn alla olevaa rikosta ja paukkaa kuulustelemaan kadonneen teinitytön äitiä. Hetken päästä paikalle saapuu Patrik poliisikollegansa kanssa ja kappas, oma vaimo on siellä jo kyselemässä. Nössö Patrik sanoo suunnilleen, että ei saa, sen sijaan että ottaisi kunnon pultit ja saisi Erican pitämään näppinsä irti miehensä duuneista. Melkoinen hiiri mieheksi.

Pariskunnan huusholli on kirjan mukaan jatkuvassa kaaoksessa ja siitä kerrotaan kuin se olisi jotenkin meriitti: itsenäiset älykkäät naiset eivät piittaa siitä, että likapyykkikoppa pursuaa. Älykkyys jää verannalle, kun on puhe lapsista. Pitäisi lähettää Jari Sinkkonen Suomesta neuvomaan, että jos lapset saavat kiukkuamalla tahtonsa läpi, esimerkiksi jätskiä ruoan sijaan, he totta kai käyttävät toimivaksi osoittautunutta keinoa toistekin. Nyt vanhemmat vain päivittelevät kädettöminä, että miks ne aina kiljuu.

Kirjailija raijaa tarinassa mukana Erican siskoa Annaa ja tämän miestä Dania kuin pakollisia kylkiäisiä. Aiemmissa kirjoissa heillä on ollut jokin tarpeellinen rooli, mutta Leijonankesyttäjässä heidän ainoa osansa on pohtia kirjan alusta loppuun, että ollaanksme vai eiksme olla.

Mitä ratkaistavaan rikokseen tulee, Läckberg on päätynyt samoille linjoille kuin moni ruotsalaisdekkaristi nykyisin: ällöraakuutta riittää. Siepatulta teinitytöltä on kaivettu silmät päästä, kieli on leikattu puutarhasaksilla ja korvat on tuhottu niin, ettei tyttö enää kuulekaan mitään. Yksi päähenkilöistä on synnyttänyt lapsen, joka osoittautuu äitinsä sanojen mukaan läpeensä pahaksi. Jos lukija luulee, että lopussa homma rauhoittuu, eikös mitä. Kun pistää kirjan kannet kiinni, jää pala kurkkuun. Sitten vain miettii, että kaikkea sitä tulee lukeneeksi.

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Naseva dekkari on hyvä konsti irtautua töistä. Kristina Ohlssonin Daavidintähdet on siihen oiva valinta. Ohlsson on tämän hetken ruotsalaisdekkaristien parhaimmistoa. Hänen kirjoissaan on yleensä hyvin koossa pysyvät juonet, yllättävät loppuratkaisut, eikä kirjailija yritä saada extrapointseja ällösäväytyksillä kuten yksityiskohtaisilla kidutuskuvauksilla, mihin suuntaan osa dekkarikirjailijoista on kirjojaan kehitellyt.

Ohlssonin uutuus vie Tukholman juutalaiseen seurakuntaan, jossa tapahtuu peräperää kolme murhaa. Niillä täytyy olla jotain tekemistä toistensa kanssa, mutta mitä tekemistä? Tutkinta vie moneen suuntaan, ja tutkijat hakevat pitkään, miten eri lonkerot kuuluvat yhteen, vai kuuluvatko?

Ohlsson rakentaa juonen taiten ja pitää lukijan otteessaan loppuun asti. Juoni on monimutkainen, tarkkana täytyy olla, mutta ratkaisu on yllättävyydessään johdonmukainen, ja se selviää vasta viime vaiheessa. Kokonaisuutena siis hyvä lajinsa edustaja.

Mitenkään itse juoneen liittymättä kirjasta nousee sivuhuomiona esiin ruotsalaisia näkemyksiä tasa-arvosta ja sukupuolisyrjinnästä. Kirjailija on kirjoittanut niitä sivulauseisiin itsestäänselvyyksien tapaan. Itsestäänselvyyksinä siinä mielessä, että hän ei kysy, miksi Fredrikan työ poliisissa on niin tärkeä, että hän voi kerta toisensa jälkeen laistaa sovitun koti-illan pomon soittaessa tai myöhästyä tuntitolkulla, vaikka on vannonut tulevansa ajoissa kotiin. Mutta kun Fredrikan professorimies saa kutsun luennoimaan ulkomaille ja kysyy vaimolta lupaa lähteä, vaimo sanoo ettei mies tietenkään voi mennä, sillä kuka hoitaa lapset? Vastakohtaisuus korostuu, kun Fredrikalle tulee ulkomaankeikka. Se on ilmoitusluontoinen asia, siihen ei kysytä mieheltä lupaa. Mikä ero?

Sukupuolisyrjinnästä Ohlsson kirjoittaa: ”Alex avasi oven ja piti sitä auki Fredrikalle. Jos hänen tyttärensä olisi nähnyt hänet, tämä olisi pitänyt pitkän luennon siitä, millaista sukupuolisyrjintää oli pitää ovea auki naisille.” Suomalaisittain ajatellaan kait yleensä, että on kohteliasta pitää ovea auki toiselle.

Samaan aikaan Fredrika on kirjailijan sanoin "äänettömän viestinnän mestari" joka kertoo tunnetiloistaan ”ruumiinkielellään”. Miksi hän ei käytä sanoja, vaan odottaa, että toinen lukee hänen ajatuksensa niskan asennosta tai ilmeistä?

Mutta poliisina Fredrika on osaava ja rikos tulee selvitetyksi tässäkin tapauksessa.

Jesper Malmose: Vallan linnakeMichael Dobbs: House of Cards

Kaksi kirjaa. Eri lähtökohdat, sama aihepiiri. Molemmat kirjat imaisevat mukaansa ensimmäisestä luvusta ja pitävät otteessa loppuun asti.

Vallan linnake kertoo Brigitte Nyborgista, jonka pieni puolue saa vaalivoiton. Brigitesta tulee yllätyksekseen Tanskan ensimmäinen naispääministeri. Hän on lähtenyt politiikkaan saadakseen vietyä eteenpäin ihanteitaan, mutta hän luopuu niistä vähä vähältä ja päätyy yhä suurempiin kompromisseihin.

House of Cards (kirjalle ei ole annettu suomenkielistä nimeä, vaikka kirja on suomenkielinen) avaa sisäpiirinäkymän Britannian poliittiseen peliin. Francis Urquhart on puolueen työntekijä, joka haluaa edetä ministeriksi. Kun pääministeri lyttää hänen uratoiveensa, Francis ryhtyy juonimaan kulissien takana. Peli käy yhä rankemmaksi ja karkaa lopulta hänen käsistään.

Brigitten ja Francisin lähtökohdat eroavat siinä, että Brigitte Nyborg tahtoo hyvää. Lukijan sympatiat ovat hänen puolellaan, mutta sympatia on koetteilla, kun Brigitte päätyy pelaamaan samaa poliittista peliä, mitä lähti muuttamaan.

Francis Urquhartin pistää puolestaan liikkeelle katkeruus ja kateus. Hänen kohdallaan toivoo, että joku tulee ja pysäyttää hänet - turhaanko, sen voi lukea kirjasta.

Molemmat poliitikot ottavat aluksi pieniä askeleita. Askel askeleelta todentuu se, että ihmisen jokainen valinta vie johonkin suuntaan ja on samalla valinta jostain poispäin. Pienten alkujen polku ei koske vain politiikkaa, vaan itse kutakin. Jos ei pysähdy uusia askeleita ottaessaan ajattelemaan, mihin on menossa, voi päätyä tilanteeseen, johon ei olisi uskonut joutuvansa: burn-outiin, sivusuhteeseen, tolkuttomiin velkoihin…

Sekä Vallan linnake että House of Cards on koukkuunsa nappaavaa lomalukemista. Täytyy nähdä, miten tässä lopulta käy. Jos pitäisi valita vain toinen, valitsisin Vallan linnakkeen, koska Brigittea kohtaan säilyy kuitenkin jonkinlainen ymmärrys ja sympatia. Jos House of Cardsin loppu olisi toisenlainen, siitä voisi sanoa että hyvä kirja. Nyt sanon, että ajattelemaan pistävä kirja.

Molemmista on tehty tv-sarja.

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Päiväkirja on kiinnostava ikkuna lähihistoriaan. Sen mukana elää tapahtumia päivä päivältä silloinkin, vaikka jo tietää, miten tässä käy. Monet ihmiset haluaisivat saada elämästään kartan, joka näyttäisi tulevat mutkat ja tienristeykset ja josta voisi tarkistaa lopputuloksen. Päiväkirjan kirjoittajalla ei sitä karttaa ole, mutta lukijalla on. 

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on hänen päiväkirjansa sotavuosilta 1939-1945. Paavolainen julkaisi sen sodan jälkeen vuonna 1946. Kirja teilattiin, valtaosa leimasi sen jälkikäteiseksi besserwisseydeksi. Kuinka paljon teilauksessa oli sitä, että suomalaiset eivät kestäneet katsoa peiliin niin pian? 

Näkijän kykyä Olavi Paavolaisessa kuitenkin oli. Se käy ilmi hänen vuonna 1936 julkaisemansa Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan esipuheesta. Paavolainen oli kutsuttu vierailemaan Saksaan, jossa Hitler oli noussut valtaan, ja hän kirjoitti näkemästään kirjan. Paavolainen sanoo sen 19. marraskuuta 1936 päivätyssä esipuheessa:

”Tulin usein Saksassa suomalaisia lehtiä lukiessani epätoivoiseksi. Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu. Lähestymme huimaa vauhtia Euroopan historian ehkä suurinta käännekohtaa. On kohtalokas virhe nyt ratkaista tapahtumia pikkujärkevällä viisaudella. Saksan käsissä on tällä hetkellä Euroopan kohtalon peräsin. Täysin sananmukaisesti Saksa on nyt Euroopan sydän. On aivan samantekevää, johtuvatko tämän sydämen maanosaamme vavahduttavat iskut uudesta elinvoimasta vai, kuten monet väittävät, äkillisestä kamferiruiskeesta. Euroopan sydän sykkii joka tapauksessa voimakkaasti. Pelottavan voimakkaasti.”

Samaa terävänäköistä tatsia on Synkässä yksinpuhelussa. Olavi Paavolainen seurasi sotavuosia aitiopaikalta, ensin tiedotuskomppaniassa ja sitten päämajan tiedotusosastolla. Päämajassa hänen tehtävänsä oli muun muassa lukea ulkomaisten lehtien uutisia. Paavolaisella oli hyvä kielitaito: suomi, ruotsi, saksa, venäjä, ranska ja englanti.

Synkän yksinpuhelun päiväkirjamerkinnöissä on omia kokemuksia ja huomiota, Paavolaisen käymien keskustelujen referaatteja sekä sitaatteja koti- ja ulkomaisista lehdistä ja radiolähetyksistä.

Yleensä kun aika menee eteenpäin, menneisyyden tapahtumat pelkistyvät pikkuhiljaa muutamaksi lauseeksi: asiat menivät näin ja tämä oli lopputulos. Pelkistykset ovat tarpeen, mutta voi kysyä, kenen näkökulmasta pelkistys on muotoutunut?

Synkkää yksinpuhelua lukiessa tajuaa esimerkiksi, miten vahva aate Akateeminen Karjala Seura, AKS, oli, ja miten laajalti se oli saanut jalansijaa. Aakooässäläiset haaveilivat Suur-Suomesta ja puhuivat ”suomensukuisten kansojen vapauttamisesta”. Miten ihmeessä porukat kuvittelivat, että 3,7 miljoonan asukkaan Suomi pystyisi edes hallitsemaan laajaa Itä-Karjalaa? Aakoässäläiset sotkivat surutta myös Jumalan näkemyksiinsä. Mitähän valtaa havittelevat tänä päivänä pukevat kaavuikseen?

Asevelisopimus Saksan kanssa mahdollisti sen, että suomalaiset jatkosodan sytyttyä etenivät vanhan rajan yli. Puolustussota muuttui valloitussodaksi. Alueet, jotka oli menetetty Neuvostoliiton aloittamassa Talvisodassa, oli oikeus vallata takaisin, mutta kysymykseksi jää, miksi sodan johto pisti miehet jatkamaan vanhan rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Siihen loppui oikeus.

Ainakin osa vastausta voi olla, että tuskin Saksa olisi suostunut siihen, että suomalaiset olisivat stopanneet vanhalle rajalle. Ja Saksaa oli pakko kuunnella, sillä ilman sen aseita ja miehiä suomalaiset olisivat olleet  suupala Neuvostoliitolle. Maiden välinen raja oli reilut 1300 kilometriä, ja saksalaiset puolustivat puolta siitä.

Kukaan aakooässäläinen ei myöskään miettinyt, olivatko Aunuksen ja Vienan asukkaat samaa mieltä asiasta - ilman muuta he ovat.

”Missä ovat kansanjoukot jotka tervehtisivät meikäläisiä ’vapauttajina’, kuten nykyinen kansainvälinen sotatermi kuuluu”, Paavolainen kysyy päiväkirjassaan 31.8.1941 Aunuksen rintamaa kiertäessään. Asukkaista osa oli paennut ja jäljellä oleva kyräilivät suomalaisia miehittäjiä.

Kun sota pysähtyy asemasodaksi, suomalaiset järjestävät suuria kulttuuritapahtumia Äänislinnaksi nimetyssä Petroskoissa. Paavolainen kysyy tilaisuuden järjestäjiltä, miksi kutsuvieraissa ei ole yhtään paikkakuntalaista, vaikka Äänislinnassa on yliopisto ja vankka sivistyneistö. Vastaukseksi hän saa vain ärtymystä. Asukkaiden sivistys mitätöidään ”bolsevistisena”, ja paikalliset yliopistotutkinnon suorittaneet naiset kelpaavat kadunlakaisijoiksi. Pahimpia mitätöijiä ovat suomalaiset naiset, lotat, Paavolainen kirjoittaa päiväkirjaansa.

Jatkosodan pelkistyksestä jää usein pois myös se, että Neuvostoliitto tarjosi Suomelle rauhaa maaliskuussa 1944. Suomen hallitus ei tarttunut tarjoukseen, vaan vastasi kolmen viikon odottelun jälkeen jotain epämääräistä. Paavolainen siteeraa päiväkirjassaan 22.3. radiouutisia:

”Neuvostohallitus ilmoittaa katsovansa Suomen vastauksen negatiiviseksi ja lopettaa tiedotuksensa kumeaan toteamukseen, että Suomen hallitus otti vastauksen antaessaan kantaakseen täyden vastuun seuraamuksista. Mitähän nyt sitten seuraa? Moskovan tiedonannossa ei näy vihjaustakaan siitä, mitä tapahtuman pitää.”

Kesäkuussa nähtiin, mitä seurasi.  Paavolainen kirjoittaa 10.6.: ”Päiväuutisissa luetaan virallinen tiedotus, jota ei ensi alussa ole uskoa: Venäläiset alkaneet Kannaksella yleishyökkäyksen. ”

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, että vihollinen on tunkeutunut suomalaisten asemien läpi. ”Läpimurto on tapahtunut Kannaksella, jonka linjoja kolmen vuoden työn jälkeen pidettiin valloittamattomina.”

Pari viikkoa myöhemmin Paavolainen tapaa hyökkäyksen jaloista Mikkeliin paenneita karjalaisevakkoja. Hän kertoo vanhan karjalaisukon tiivistyksen tapahtumainkulusta: ”Ensin juoksiit sotilaat, sitten juostiin myö ja sitt juoksiit ryssät”.

Syyskuussa 1944 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa rauhan. Ehdot olivat samat kuin maaliskuussa. Siinä välissä oli kuollut murheellinen määrä miehiä.

Synkässä yksinpuhelussa Paavolainen kirjoittaa myös juutalaisten joukkomurhista. Hän kirjoitti niistä ensimmäisen kerran jo vuonna 1940 ja palaa aiheeseen pitkin matkaa. Kun Saksa valtasi Unkarin, Paavolainen toteaa, että saksalaiset alkoivat vangita Unkarin juutalaisia saman tien. Länsimaat, jotka sodan jälkeen väittivät, etteivät tienneet asiasta, valehtelivat. Jos suomalaisen tiedotuskomppanian luutnanttikin tiesi, kuinka eivät isompien maiden isommat herrat.

Kiinnostava on myös lukea Paavolaisen kuvauksia päämajasta, jonne hänet komennettiin vuonna 1942. Hän ihmettelee, miten harva siellä välittää lukea ulkomaisia uutisia, vaikka ne olisivat hyvää taustaa sodan kulkua koskeville pohdinnoille ja päätöksille. 

Sodan jatkuessa hän panee merkille myös sen, että Mannerheimille ei kerrota kaikkea. Ennen venäläisten suurhyökkäyksen alkamista suomalaiselta tiedustelulta tulee moneen kertaan viestiä siitä, että jotain on tekeillä Neuvostoliiton puolella, sillä sinne keskitetään hurjia määriä sotakalustoa ja miehiä. Kuitenkin kun hyökkäys alkaa, suomalaisia sotilaita on tavallista enemmän kotilomalla kylvötöissä.

Siitä, miten Suomi päästiin yllättämään housut kintuissa, on ollut Seurassa Martti Turtolan mielenkiintoinen juttu. Sen voi lukea kokonaan linkistä, mutta alla poiminta:

"Sota-arkiston kätköistä löytyi Suomen Tukholman jatkosodan aikaisen sotilasasiamiehen eversti Martin Stewenin arkisto ja eversti Aladár Paasosen kanssa käymä kirjeenvaihto. Tukholmassa Stewen sai sikäläiseltä Japanin sotilasasiamieheltä, kenraali Onoderalta tietoja  neuvostojoukkojen keskittämisestä Karjalan kannakselle. Se viittasi suurhyökkäyksen valmisteluun. Stewen lähetti tiedot päämajaan, mutta ne pysäytettiin Heinrichsin ja Paasosen pöydälle. Kun eversti sitten toukokuun viimeisellä viikolla tuli Mikkeliin tutkimaan asiaa, hän joutui esimiehensä eversti Paasosen puhutteluun."

Stewen kirjoittaa: Saavuin Päämajaan 29.5., jolloin ev. Paasonen heti kärkeen tiedotti, ettei yllä olevaa raporttiani ole esitetty Marsalkalle, ja etten minä saanut siitä puhua mitään Marskille. –Ihmetykseni oli valtava! – Paasonen oli sanonut minulle heti alkuun, että ”me olemme päättäneet ettet saa… jne. Kun kysyin, ketä hän tarkoittaa sanomalla me, hän vastasi: Heinrichs, Airo ja minä.”

Kuka oli syyllinen kesän 1944 katastrofiin?

Kun sain Synkän yksinpuhelun päätökseen, luin seuraavana päivänä 10.6.2015 Iltalehteä. ”Pelko upotti Nokian”, lehti otsikoi. Jutussa lehti kirjoittaa, että ”pelon kulttuuri hankaloitti tiedonkulkua Nokiassa ja vääristi korkeimman johdon käsitystä yhtiön tilasta”. 

Nokian ylin johto ei saanut ajoissa realistista kuvaa yhtiön tilanteesta, vaan sille välitettiin kaunisteltu kuva. Epävarmuustekijöistä ja riskeistä vaiettiin. Omaa näkemystä ei uskallettu aina tuoda esiin, kun se poikkesi esimiehen mielipiteestä. Kukaan ei halunnut olla työyhteisössä hankalan tyypin tai skeptikon maineessa. Samaan tapaan kuin aikanaan päämajassa.

Olavi Paavolainen

syntyi Karjalan kannaksella Kivennavalla vuonna 1903 lakimies Pekka Paavolaisen ja tämän aatelissyntyisen Alice-vaimon kolmanneksi lapseksi.

Olavi Paavolainen nousi nuorena miehenä nopeasti merkittäväksi suomalaiseksi kulttuurivaikuttajaksi. Hän julkaisi esikoisteoksenaan runokokoelman Valtatiet yhdessä Mika Waltarin kanssa. Paavolainen seurasi tiivisti eurooppalaisia aatevirtauksia ja toi niitä Suomeen. Runoilija Katri Valan kanssa hän oli päätekijä, kun suomalaiset nuoret kirjailijat perustivat 1920-luvulla kirjailijaseuran Tulenkantajat.

Sodan alkaessa Olavi Paavolainen oli 36-vuotias.

Synkän yksinpuhelun jälkeen Paavolainen ei julkaissut enää mitään. Hän päätyi muutaman mutkan kautta Yleisradion radioteatterin johtajaksi ja jatkoi siinä kuolemaansa vuoteen 1964 saakka.

Elämäkerrat

Matti Kurjensaari julkaisi vuonna 1975 elämäkerran Loistava Olavi Paavolainen  ja Jaakko Paavolainen vuonna 1991 Olavi Paavolainen, keulakuva.  Matti Kurjensaari oli Olavi Paavolaisen ystävä, Jaakko Paavolainen oli Olavin serkku.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jos Huijareiden paraati sijoittuisi Suomeen, sitä luettaisiin kuin avainromaania. Avainromaani se osin onkin, mutta ruotsalaiseen lukkoon. Mukaan on solmittu myös oikeita ruotsalaisia julkisuuden henkilöitä ja tilanteita, joista tiesin vain osan, mutta tietämättömyys ei haittaa, kaiken voi lukea fiktiona.

Huijareiden paraati kertoo juhlitusta Lillemor Trojsta, joka on romaaneillaan saanut pysyvän sijan ruotsalaisten sydämissä ja edennyt  Ruotsin Akatemian jäseneksi. Yhtenä päivänä kustantaja kertoo, että heille on tullut käsikirjoitus Barbro Andersson -nimiseltä henkilöltä. Käsikirjoitus väittää, että Lillemor Troj on huijari. Hänen huippusuositut kirjansa on kirjoittanut kyseinen Barbro. Mitä Lillemor siihen sanoo?

Huijareiden paraati on mainio viihdekirja, sisällökäs ja sutjakka lukea. Tapahtumat etenevät 50-luvulta tähän päivään. Kaksi päähenkilöä vie tarinaa vuoron perään. Teksti on nasevaa ja huumori terävää. Juoni etenee auki kiertyvän lankakerän tavoin, ja vasta viimeisen luvun viimeisillä sivuilla selviää, mitä lopulta käy. Suomalaisittain perusidea tuo mieleen Tuula Sariolan ja hänen haamukirjoittajansa Ritva Sarkolan, jotka joutuivat kirjoitushuijauksen paljastuttua maksamaan sakkoja.
 
Ei Huijareiden paraati mikään elämää suurempi romaani ole. Mutta sydäntäni ilahdutti kovasti, että kirja loppui jonkinmoiseen sovintoon. Mistä päästään Finlandia-voittajaan ja kumppaneihin. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaani on kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu. Loppufiilikseksi jää kuitenkin ankeus.

Miksi suunnilleen kaikki tänä talvena lukemani suomalaiset romaanit loppuvat ankeasti? Ihmisille käy huonosti tai vielä huonommin?  Ei valoa, ei toivoa, ei aukea ovea eteenpäin. Neljäntien risteys. Kissani Jugoslavia. Karhunpesä. Purkaus. Ikkunat yöhön. Malmi 1917. Kuninkaan Anna. He eivät tiedä mitä tekevät… Jos ei joku kuole, ainakin päähenkilön yli ajetaan niin, ettei siitä kurakosta juuri ylös nousta.

Meillä on pitkittynyt talouslama, työttömyys kasvaa, masennus on suurin sairaskorvausten syy, syksy ja talvi ovat pitkät ja pimeät. Kirjallisuuden pitäisi tuoda ihmisten elämään toivoa ja tsemppiä: vaikka olet tunnelissa, kyllä se vielä loppuu ja tunnelin päässä näkyy valoa. Nyt valtaosa suomalaisista kirjailijoista lyttää toivon.  Huijareiden paraatin rouvat eivät jääneet katkeruuteen, syytöksiin ja välirikkoon.

Romaanina Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kyllä huimaa työtä, mikä on tullut jo esiin lukemattomissa arvosteluissa ja palkinnoissa. Valtonen vie taiten eteenpäin henkilöidensä elämää. Katsaus suomalaiseen yliopistomaailmaan 90-luvun alussa on herkullinen. Henkilöt ovat oivallisesti rakennetut, kokonaisia persoonia taustoineen, syineen ja seurauksineen. Teini-ikäisen amerikkalaisen Rebecan uppoaminen virtuaalimaailmaan on hyytävää luettavaa. Kirjan aikuiset tekevät ratkaisevia virheitä, ja niin päädytään siihen, mihin päädytään…

Monitasoisessa ja psykologisesti oivaltavassa kirjassa on tavaraa melkein liian kanssa. Vaikka juoni piti koukussa, jossain kohdin eteneminen alkoi tuntua kahlaamiselta - haluan ehdottomasti päästä tarinan loppuun, mutta paljonko tässä on vielä sivuja… Tiivistämällä 150 sivua tai tekemällä aineistosta kaksi kirjaa lukeminen olisi ollut vielä antoisampaa. Mutta kokonaisuutena hyvä, ajatuksia herättävä kirja, jonka teemoista riittäisi keskusteltavaa useampaankin lukupiiirikokoontumiseen.

Eric Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Lahjapaketista paljastui Dietrich Bonhoefferin uusin elämänkerta. Vähän kuivan näköinen kirja imaisikin mukaansa. Kun pääsin viimeiselle sivulle, istuin pitkään hiljaa. Olipa siinä mies.

Dietrich Bonhoeffer syntyi varakkaaseen sivistyssukuun Saksassa. Hän vietti lapsuutensa Berliinissä suuressa talossa rakastavan perheen ja palvelijoiden keskellä. Isä oli psykiatrian ja neurologian professori.

Dietrich oli lahjakas lapsi. Hänellä oli paljon ystäviä ja tie auki mihin opintoihin tahansa. Ympäristön hämmästykseksi hän valitsi teologian. Kristillisyys oli kyllä osa perheen arkea, se näkyi muun muassa vähävaraisten auttamisena, mutta Dietrichissä olisi ollut ainesta vaikka mihin muuhunkin.

Dietrichin opiskeluaikana kansallissosialistit nousivat Saksassa valtaan korpraali Adolf Hitlerin johdolla. Saksan luterilainen kirkko kumarsi syvään uuden valtiaan edessä. Se hyväksyi rotuopit lisääntyvine juutalaisvainoineen ja otti käyttöön uudelleen kirjoitetun Raamatun, josta oli häivytetty juutalaisuus. Se, että Jeesus oli juutalainen, pyöräytettiin epämääräisiin selityksiin.

Oikeudenmukaisuuteen ja hyviin tekoihin kasvatettu Dietrich ei hyväksynyt Saksan kirkon matelua. Turvallisuutensa riskeeraten hän oli yhtenä päätekijänä perustamassa Saksan Tunnustuskirkkoa, joka vastusti avoimesti natsien oppeja. Vähitellen hän osallistui muissakin yhteyksissä natsien vastaiseen toimintaan.

Dietrich Bonhoeffer hirtettiin Flossenbürgin vankileirillä kaksi viikkoa ennen kuin liittoutuneet marssivat leiriin ja Hitler teki itsemurhan. Leirin lääkäri kertoo kirjassa: ”Teloituspaikalla Bonhoeffer lausui vielä lyhyen rukouksen ja kiipesi sitten portaan hirsipuulle rohkeasti ja tyynesti. Hänen kuolemansa koitti muutaman sekunnin kuluttua.”

Minkälainen ihminen taistelee vääryyttä vastaan jopa kuolemaansa asti?

Mikä saisi Suomessa tänään ihmiset taistelemaan oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden puolesta?

Kirjailija Jari Ehrnrooth sanoi tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomessa arvot on korvannut hyvinvointiaate. ”Haluamme hyvinvointia, mutta voimme yhä huonommin sitä tavoitellessamme. Palvomme itseämme, janoamme elämyksiä ja välttelemme henkistä ja moraalista kasvua”, hän väittää.

”Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle. Voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun. - - Suuret unelmat ja aatteet puuttuvat. Niistä ei osata eikä uskalleta puhua edes silloin, kun kyseessä on vasta valitun puoluejohtajan linjapuhe."

Jari Ehrnrooth Helsingin Sanomissa

Jätän natsi-Saksan ja palaan Ehrnroothin matkassa Suomeen, jossa raha on kaiken mitta. Kauniimmin sanottuna ”tuottavuus”.

Raha on epäjumala, jonka alttarille uhrataan vanhuksia, homekoulujen lapsia, mielenterveysongelmaisia, työttömiksi valmistuvia nuoria - you name it. Päiväkodissa työskentelevä tuttu sanoi, että leikkausten jälkeen tilanne on kaaos. Jos vanhemmat tietäisivät, miten vuoden ikäiset lapset huutavat syöttötuoleissaan, kun hoitajien käsiä on liian vähän eikä sijaisia saa ottaa, he eivät toisi lapsiaan päiväkotiin.

Yksilöiden tasolla se, joka onnistuu saamaan suurimman kauhan, ahnehtii eniten. Tolkuttomat palkat ja bonukset putoavat syliin, vaikkei firman tehtävä olisi kuin säilöä suomalaisten maksamia eläkerahoja. Tai vaikka firma tekisi tappiota. Miksi en rohmuaisi, kun kerran saan? Päättäjät nostelevat harteitaan: ei voi mitään…

Bonhoefferin elämänvalintojen peruskirjassa Uudessa Testamentissa sanotaan, että ”rahan himo on kaiken pahan alku ja juuri”.  Siis ei raha. Mutta rahan himo.

Väitetään, että ihmisen saa koukkuun jollain näistä kolmesta: valta, raha, seksi. Mutta ei kaikkia ihmisiä. Ei saatu esimerkiksi Bonhoefferia, vaikka yritystä oli. Hänen elämänsä näyttää, että on oma valinta, minkä palvelukseen itsesi annat.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Ostin pari vuotta sitten lähipiirini nuorelle naiselle joululahjan, jonka pakettikorttiin kirjoitin, että päätin antaa lahjaksi sivistystä. Paketissa oli Tuulen viemää. Opiskelijatyttö oli ensin hämmentynyt paketin avattuaan, mutta alkoi lukea tätä rakkausromaanien kuningatarta. Hän päätyi kulkemaan joulunpyhät kirja kädessä paikasta toiseen, kunnes se oli luettu. Juoni nappasi kiinni.

”Se oli kiinnostava kirja!” hän kiitti.

Rakkausromaanien kuningatar, totta. Yleissivistykseen kait kuuluu tietää, keitä ovat Scarlett ja Rhett, heihin kun viitataan silloin tällöin. 

Mutta Tuulen viemää on paljon muutakin. Sen paljon muun löysin vasta viisi vuotta sitten, kun remontin vuoksi piti tyhjentää kirjahylly. Käteen osui  Tuulen viemää, jonka olin lukenut edellisen kerran 15-vuotiaana. Pistin kirjan kesälomakassiin, mikä osoittautui mainioksi teoksi.

Tuulen viemää on kiinnostava historiallinen romaani Amerikan sisällissodan ajoilta. Kirjailija Margaret Mitchell oli kuunnellut lapsena ja nuorena sisällissodan veteraanien ja vanhojen rouvien muisteluja ja pistänyt mieleen heidän kertomuksiaan. Kirjan tapahtumista monet ovat tapahtuneet oikeasti, ja monilla henkilöillä on vastineensa todellisuudessa. Sodan kulun yksityiskohtia kirjailija tarkisti vuoden ajan julkaisupäätöksen jälkeen, ennen kuin antoi kirjansa painettavaksi vuonna 1936.

Päähenkilöt ovat eläviä. Yksi psykologisesti parhaiten rakennettuja on Scarlett O’Hara, jonka kasvukertomus Tuulen viemää osaltaan on. Hemmotellusta kartanonneidistä kasvaa sodan loppuvaiheissa sitkeä selviytyjä. Mutta kuten vanha sananlasku toteaa, kun antaa pahalle pikkusormen, se vie pikkuhiljaa koko käden ja vielä enemmänkin. Pakkoraossa Scarlet lipsuu vähä vähältä niistä periaatteista ,joita hänelle on lapsesta asti opetettu: rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Hän pettää lopulta häikäilemättä jopa läheisensä, jos asiat hänen mielestään sitä vaativat.

Tilannetta huonontaa se, että liikenaisena älykäs ja menestyvä Scarlett jää sydämenasioissa jumittamaan teinitytön haaveeseen. Tuskin olisi jäänyt, jollei olisi tottunut pienestä pitäen saamaan kaiken, mitä halusi, ja kun ei tätä haavetta saanutkaan, jää roikkumaan siihen kuin sidostesukkien terrieri. 

Kaikkiin kirjan henkilöihin sana 'elävyys' ei kuitenkaan päde. Nykypäivän lukija karahtaa  joidenkin hahmojen yksisilmäiseen tyypittelyyn ja väittämiin, jotka nykyisin ovat rankkaa rasismia. 

Tuulen viemää oli ilmestyttyään menestys alusta alkaen. Amerikkalaiset lukivat sitä kuten suomalaiset ovat lukeneet Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kirja käännettiin nopeasti monelle kielelle, myös suomeksi. 

Tuulen viemää -elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1939. Siinä oli nostettu pääosaan Scarlettin ja Rhettin rakkaustarina, se, joka minullekin jäi päällimmäiseksi 15-vuotiaan lukukokemuksesta. Ihmettelin ja harmittelin tuolloin miljoonien muiden naisten tavoin, miten Scarlett voi olla niin tyhmä, ettei tajua Rhettin arvoa!

Tuulen viemään rinnastuu

 

Harper Leen vuonna 1960 ilmestynyt kirja Kuin surmaisi satakielen.

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
 

Kathryn Stockettin vuonna 2009 ilmestynyt kirja Piiat. 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä.

Nämä kolme kirjaa kannattaisi lukea peräjälkeen, ilmestymisjärjestyksessä. Kaikista on tehty myös elokuvat, Piioista vuonna 2011.

Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajan roolia esittänyttä Hattie McDanielia ei päästetty elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. Piikoja lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän mustien asema oli muuttunut sisällissodasta, vaikka siitä oli kulunut vuosisata. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan heidän tarjoillessaan rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan.