Laura Malmivaara: Iltatähti

Miksi minä luin tämän kirjan, kysyn itseltäni, kun olen lopettanut Laura Malmivaaran Iltatähden. Olo on tönkkö, kuin olisin tirkistellyt ihmisten yksityiselämää vastoin heidän tahtoaan, vaikka Malmivaara tuo sen itse julkisuuteen, ei mikään Seiska-lehden toimittaja.

 

Alusta alkaen ja pitkin kirjaa Malmivaaran aikuistuvat tyttäret kieltävät, että et kirjoita meistä mitään sun kirjaan. Silti hän kirjoittaa. Ja miten paljon mies on saanut lukea etukäteen siitä, kuinka hänen yksityisiä asioitaan pistetään julki? 

 

Tartuin kirjaan, koska minua kiinnosti, miten elämä muuttuu ja sujuu, kun saa viisikymppisenä vauvan. Aiemmat kaksi lasta ovat jo isoja, ja sitten onkin taas sidottu pikkulapseen. Malmivaara laskee, että kun vauva on 21-vuotias, hän on 70 ja vauvan isä vielä vanhempi.

 

Kirjassa käy ilmi, että vauva on toivottu ja toive toteutuu vasta useamman keskenmenon jälkeen. Mies oli laittanut ukaasin: joko hankitaan vauva tai seurustelu loppuu, hänelle vauvan saaminen menee ohi kaiken muun.

 

Entä sitten, kun toive toteutuu? Missä määrin elämäntilanteen muutos on pakon sanelemaa, missä määrin valintaa? On imettämiset ja yövalvomiset ja vaipparallit, mutta Malmivaara kirjoittaa myös, että tietää antavansa vauvalle liikaa, eikä isälle jää mitään.

 

Mies sanoo: "Musta tuntuu, ettei mua ole olemassa sulle. Sä et halua mun läheisyyttä, kosketusta, et mitään. Yhtäkkiä mua ei vaan ole. Mä kaipaan sua, ei siinä pitäisi olla mitään pahaa. Sä nostat Armaksen meidän väliin, ettei sun tarvitse kohdata mua."

 

Lämpö katoaa, äiti muuttaa asumaan vauvan kanssa toiseen huoneeseen, isä jää toiseen huoneeseen. Siellä he sitten seilaavat isossa omakotitalossa kuin laivat merellä juurikaan kohtaamatta toisiaan, riitojen myötä jo tietoisestikin toisiaan karttaen. Kirjan loppuessa vauva on 1-vuotias.

 

Malmivaara kirjoittaa julki miehen uniapneat sun muut ja toisaalta suhdetta tyttäriinsä. Lasten nimet on muutettu sen verran, että just ja just on muutettu: Armas, Ella ja Aune, oikeassa elämässä Malmivaaran lapset ovat Aatos, Alma ja Aino.

Miksi minä kuitenkin luin 220-sivuisen kirjan loppuun? Hyvä kysymys. Odotin ehkä jotain onnellista loppua - no, sinne he jäivät seilaamaan isoon omakotitaloon, ja loppu jää auki.

Kustantaja Otava

 

Elisabet Aho: Lyhyet hetket

Olen elänyt taas yhden elämän, oikean elämän, ei kuvitteellisen, kun luin Elisabet Ahon romaanin Lyhyet hetket. Todellisiin henkilöihin perustuvissa historiallisissa romaaneissa on se erityinen puoli, että niiden henkilöt ovat kiinnostavampia, kun tietää, että joku on oikeasti elänyt nuo elämänvaiheet ja lukiessani elän ne hänen kanssaan. 

  

Tietenkään kirjailija ei voi tietää, mitä henkilöt ovat tarkasti ottaen puhuneet tai ajatelleet tuolloin, mutta kirjeet ja päiväkirjat ovat siihen erinomainen taustamateriaali. Ennen vanhaan kirjeitä ja päiväkirjoja kirjoitettiin paljon ja ne pidettiin tallessa.

 

Lyhyet hetket kertoo Elin Schaumanista, josta tuli aikuisena Eugen Schaumanin äiti. Kirja alkaa, kun 15-vuotias Elin joutuu muuttamaan Helsingistä Porvooseen, eikä tykkää yhtään siitä, että joutuu jättämään ystävänsä ja muuttamaan pikkukaupunkiin. Eletään vuotta 1865, ja muuttaa pitää, koska Elinin isä on valittu Porvoon piispaksi. 

 

Piispan talon naapurissa asuu runoilija J.L. Runeberg perheineen. Elin tutustuu Runebergin vielä kotona asuviin nuorimpiin poikiin sekä heidän äitiinsä Fredrikaan ja halvaantuneena sängyssä makaavaan runoilijaan. Näin on aikanaan käynyt myös todellisessa elämässä.

Kirja seuraa Elinin vaiheita, avioitumista ja perhe-elämää, joka vie Elinin upseerin vaimona eri puolille Venäjää, Ukrainaa ja Puolaa. Elin miettii, mikä hänessä on vikana, kun hän ei ole koskaan tyytyväinen siihen, missä asuu. Kun hän joutui muuttamaan Porvooseen, hän olisi halunnut asua Helsingissä, kun hän asui avioliiton aluksi Hämeenlinnassa, hän olisi halunnut asua Porvoossa, ja Venäjällä hän kaipaa Helsinkiin.

Elinin toiseksi vanhin poika, Eugen Schauman, tuli mieheksi vartuttuaan kaiken kansan tutuksi, kun hän vuonna 1904 ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja sen jälkeen itsensä. Eugenista seuraava sisarus oli Sigrid Schauman, josta tuli merkittävä suomalainen taidemaalari. 

 

Elisabeth Aho on kirjailija, josta en muista lukeneeni yhtään lehtihaastattelua. Miksiköhän? Hän kirjoittaa laadukkaita historiallisia romaaneja sekä lasten ja nuorten kirjoja. Tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran, kun käteeni osui hänen kirjansa Sisar. Tykästyin siihen, Sisar kertoo Helsingistä kansalaissodan aikana. Juoni perustuu tositapahtumiin, ja osa henkilöistä on ollut oikeasti olemassa. Sen jälkeen olen lukenut Aholta muutaman muunkin romaanin. 

 

Lyhyet hetket varasin kirjastosta Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä olleen suosituksen pohjalta. Kiitos suosittelijalle, mielenkiintoinen ja traaginenkin romaani naisesta, joka kerran eli monivaiheisen elämän.

Kustantaja Atrain&Nord

 

SAMANTYYPPISIÄ

 

Elisabet Aho: Sisar

Merete Mazzarella: Fredrika

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita

Mikaela Strömberg: Sophie

 

Raija Oranen: Aurora

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

 

Kari Häkämies: Pietarin verikoirat

Olen lukenut Kari Häkämiehen Suomen politiikkaa kytkeytyviä rikosromaaneja silloin tällöin ja nyt taas joulun jälkeen yhden. Romaanit ovat parantuneet kerta kerralta, tarina sujuu ja tapahtumat ovat kiinnostavia ja uskottavia. 

 

Uskottavuutta ja kiinnostavuutta lisää kieltämättä se, että ainakin osalle henkilöistä tuntuu löytyvän vastineet oikeassa elämässä. Uusimmassa helpoin on Suomen edellinen pääministeri, jonka nimi kirjassa on Johanna Manner. Vaalit hävittyään hän lemppaa myös kansanedustajan hommat ja siirtyy muille maille rahakkaisiin neuvonantajan hommiin.

Häkämiehen kirjat ovat ilmestyessään aina varsin ajankohtaisia. Niissä viitataan viimeaikaisiin poliittisin tapahtumiin Suomessa ja ulkomailla ja etenkin kulissien takana käytyihin neuvonpitoihin, jopa suhmurointeihin. Lukija voi sitten miettiä, paljonko niissä on kenties totta takana. Kari Häkämies on entinen kansanedustaja ja ministeri, ja hän toimi sen jälkeen syyskuiseen eläköitymiseensä saakka Varsinais-Suomen maakuntajohtajana. Kirjailijalla on siis tuttuja siellä täällä ja tuolla ja ties mitä kaikkia sisäpiiritietoja. 

Yksi iso miinus Häkämiehen kirjoissa on, ja uusimmassa kirjassa se miinus on vielä pidentynyt: Ilta-Sanomien toimittaja Lotta Simula. Häkämies on tehnyt hänestä varsinaisen nöksähtäjän kliseen. 

 

Niskoja nakkeleva ja mököttävä Lotta on sitä mieltä, että vaikka nainen olisikin riidassa väärässä, mies pyytää silti ensimmäisenä anteeksi. Kun Lotan politiikassa merkittävällä paikalla toimivalle miesystävälle Henrikille tarjotaan uutta, painavaa virkaa ja tämä ottaa sen vastaan, Lotta ryhtyy mykkäkouluun, koska Henrik ei neuvotellut asiasta hänen kanssaan. 

 

Henrik ja Lotta eivät siis ole kihloissa saati naimisissa, eivät edes asu yhdessä, he vain styylaavat. Mietin kirjaa lukiessa, että älä hyvä Henrik tuon kanssa ala perhettä perustamaan, taatusti löydät reilumpiakin naisia. Onkohan Lotta Simulallekin olemassa jokin vastine oikeassa elämässä, vai mistä Kari Häkämies on tällaisen neidin kehittänyt? 

 

Muilta osin Häkämiehen uusin on osin jopa kylmäävä, kun lukee, minkälaista kuvaa se antaa tämän hetken poliittisista tilanteesta Pohjois-Euroopassa ja minkälaisista tulevaisuuden näkymistä se vihjailee. No, jos alkaa kylmätä, voi aina ajatella, että tämä on vain fiktiota...

Kari Häkämies: Pietarin verikoirat

Crime Time

SAMAA LAJIA

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti, Kari Häkämies: Kaksoiselämää