Leena Lander: Jumalattoman kova tinki

”Elämä on jumalattoman kova tinki”, miettii nainen vanhoilla päivillään kotonaan Vartsalan kylässä. 

Kylä sijaitsee Salon lähellä, Halikonlahden perukassa, ja sinne rakennettiin saha vuonna 1883. Sadan vuoden päästä jäljellä on sahan autioituneet rakennukset, vanhojen kyläläisten nauhalle otetut haastattelut ja yhden sahatyöläisen ruutuvihko, päiväkirja, johon hän oli merkinnyt tärkeät tapahtumat vuosi toisensa perään.

Jumalattoman kova tinki on Leena Landerin kirja, joka ilmestyi vuonna 1987. Vartsalan saha oli lähellä hänen lapsuuden kotiaan, ja 80-luvun alussa Landerille tuotiin sahalaisten haastattelut ja päiväkirja. Tuojat kysyivät, josko hän haluaisi kirjoittaa sahan historiikin.

Ei syntynyt historiikkiä vaan syntyi romaani kylän elämästä vuosilta 1903-1929. Sinä aikana tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, myös naisille, Suomi itsenäistyi, syttyi kansalaissota ja oli ensimmäiset presidentinvaalit.

 

Romaani on sisäpiirinäkymä tuolloin eläneiden ihmisten elämään. Kylän asukkaat tulevat tutuksi: he ovat ensin lapsia, sitten nuoria miehiä ja naisia, he kuhertelevat, avioituvat, saavat omia lapsia ja vanhenevat – ne, jotka vanhenevat. Kaikki eivät, sillä moni vaimo kuolee synnytykseen tai lentävään keuhkotautiin.

 

Yksi nuorista miehistä lähtee Amerikkaan ja tulee parinkymmenen vuoden päästä takaisin jalassaan punaiset kengät! Kansalaissodassa kyläläiset kuuluvat punaisiin, ja iso osa miehistä joutuu vankileirille. Osa ammutaan, jotkut meinataan ampua, mutta viime hetken sattuma lykkää ampumisen myöhemmäksi, eikä se toteudukaan. Kun sellainen mies palaa kotiin, hän on säikky loppuikänsä.

Kirja on hyvin kirjoitettu, paikallinen murre on hersyvän osuvaa, tapahtumat ottavat mukaansa. Se mikä koskettaa erityisesti on, että kaikki nämä ihmiset ovat olleet oikeasti olemassa ja kaikki nämä tapahtumat ovat tapahtuneet heille.

Landerin kirja osui käteeni, kun otin asiakseni käydä läpi kirjahyllyn vanhoja kirjoja sillä silmällä, mitkä niistä haluan säilyttää ja mitkä pistän pois. Kaikki kirjat ovat aikanaan tuntuneet säilyttämisen arvoisilta ajatuksella "voisin lukea joskus uudelleen". Kaikki eivät kuitenkaan enää puhuttele - joidenkin kohdalla jopa miettii, miksi minä tästä aikanaan tykkäsin?

 

Jumalattoman kova tinki on edelleen lukukokemus, joka jää mieleen. Jotkut henkilöt tulevat ajatuksiin vielä seuraavana päivänäkin. Se on minulle hyvän kirjan merkki, samoin kuin se, että kirjassa näkee asioita toisista näkökulmista, saa elää mukana toisten ihmisten elämässä toisessa ajassa ja paikassa.

AIKAA KESTÄVIÄ OVAT OLLEET MYÖS ESIMERKIKSI 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

 

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (paljon enemmän kuin elokuva!)

Sally Salminen: Katrina