Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Jos ei takakannen teksti olisi herättänyt kiinnostustani, olisin ehkä laittanut kirjan pois ensimmäisen luvun jälkeen. Siinä kerrotaan pitkään, kuinka koulutyttö kivittää pikkulinnun kuoliaaksi.

Seuraavakaan luku ei oikein ottanut kyytiinsä, kun aikuiseksi kasvanut tyttö kertoo elämästään. Mutta siitä se lähti etenemään, ja hyvä, että jatkoin.

Elina Annolan Kaikki lokakuun taivaat -kirjan pääkertoja on reilu viisikymppinen opettaja, Kaisu. Matkan varrella ääneen pääsee moni hänen kolmasluokkalaisista oppilaistaan ja osa oppilaiden vanhemmista. Syntyy monitahoinen kuva nykypäivästä.

 

Viime aikoina on ruodittu, mikä on pielessä, kun oppilaat pääsevät koulun läpi jopa osaamatta lukea, kirjoittaa tai laskea. Annolan kirja valottaa asiaa omalla laillaan, mutta avaa myös laajemmin kuvaa siitä, missä koululaiset ja opettajat elävät. Arkea kirjovat digitaaliset portfoliot, monialaiset oppimiskokonaisuudet, itseohjautuvuus, inkluusio, voimavarat, hyvinvointiprofiilit, luokkatasoyhteistyö sun muut.

 

Luokka tulee lukijalle tutuksi. Sieltä nousee esiin muun muassa Sagal, Somaliasta tullut tyttö, jonka äiti ei osaa suomea eikä halua opetellakaan vaan jättää kurssin kesken selittämättä syytä asiasta huolestuneelle Sagalille. Opettaja lähettää äidille wilma-viestien sijaan paperilappuja, joihin on kirjoittanut asiat englanniksi, eikä Sagal saa sanotuksi, ettei äiti ymmärrä englantia yhtään sen enempää kuin suomeakaan. 

On Alina, joka on uppoutunut pelimaailmaan ja ampuu zombeja yömyöhään. On Alinan äiti, joka haluaa toisenlaisen elämän, ja isä, joka on tyytyväinen paitsi siihen, että äiti ei ole tyytyväinen. 

 

On Mikael, joka inkluusion nimissä on siirretty pienryhmästä isoon luokkaan, ja hänen isänsä Tommi. Mikaelin äiti on lähtenyt muille maille, ja Tommi on kantaa huolta pojastaan, joka hermostuu ison luokan metelissä. Opettaja ei tee tarpeeksi, vaikka Tommi luettelee hänelle lakipykäliä.

 

Rehtorin tulisi järjestää opettajille aggressiivisen lapsen kiinnipitokoulutus. Opettaja tietää jo nyt, että kiinnipitotilanteessa täytyy olla läsnä kaksi opettajaa siltä varalta, että tilanteesta joutuu oikeuteen. Ongelma on vain se, että mistä sen toisen opettajan siihen ottaa, kun aggressiivinen lapsi täytyy sekunnissa erottaa tilanteesta, jossa hän on lyönyt luokkatoveriaan pahasti päähän.

 

On Sagalin, Alinan ja Mikaelin luokkakavereita ja heidän vanhempiaan, ja tarina laajenee opettajainhuoneeseen, kollegoihin. Opettajista valtaosa on jo Kaisua nuorempia, vaikka Kaisullakin on vielä monta vuotta eläkeikään. 

Kaisu on ajatellut olevansa hyvä opettaja, sellainen joka välittää oppilaistaan, haluaa tukea heitä, olla läsnä ja avata maailmaa. Onko hän ollut aivan hakoteillä? Onko kaikki, mitä hän on ajatellut, sanonut ja tehnyt ollutkin vääränlaista, näkevätkö muut sen aivan toisin kuin Kaisu itse?

 

Pääseekö sellaisesta tilanteesta eteenpäin vai onko jätettävä kaikki, lähdettävä pakoon? Kuka on lopulta oikeassa, minä ja oma kokemukseni omasta elämästäni vai toiset ihmiset ja se, mitä luulen heidän ajattelevan? Sillä jos kukaan ei sano suoraan, mitä ajattelee, niin se jää luuloksi, jossa yrittää lukea toisten katseita, eleitä ja ilmeitä sanojen välistä. Entä jos tulkitseekin väärin? Kun vain tietäisi!

Elina Annolan romaani jättää mieleen monia ajatuksia. Se toimisi hyvin lukupiirikirjana, sillä siinä on monta teemaa, joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa.

MUITA KIINNOSTAVIA KOULUKUVAUKSIA

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut  

 

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa  

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kirjahyllyssäni on tätini peruja Eeva Joenpellon Lohja-kirjat, ja päätin katsoa, miten ne kestävät uudelleen lukemisen vuosien jälkeen. Hyvin kestivät. Kirjat luettuani mietin, minkähän takia nämä ovat jääneet unohduksiin, kun samantyyppistä Täällä Pohjantähden alla –kirjaa luetaan ja arvostetaan edelleen?

Vetää kaikista ovista on ensimmäinen Joenpellon neliosaisesta Lohja-sarjasta, jossa hän kuvaa länsiuusmaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin. 

Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.

Kertomuksen alussa viimeisetkin henkiin jääneet punavangit palaavat vankileireiltä koteihinsa. Heidän joukossaan on Grönroosin Tiltan  parikymppinen poika Vieno. ”Kröönruusi itte” on kuollut vankileirillä.

Tiltan serkku Salme on naimisissa kauppias Hännisen kanssa, joka on aikanaan saapunut paikkakunnalle jostain Itä-Suomesta. Hänninen yrittää tavalla ja toisella päästä piireihin, mutta hän ei ymmärrä länsiuusimaalaista mentaliteettia ja tapaa ilmaista asioita - tai olla ilmaisematta, sillä paljon on oivallettava ilmeistä, eleistä ja vaikenemisesta.

Vaimoaan kauppias kohtelee rumasti. Hurrasin mielessäni, kun kirjan edetessä alistettu Salme Hänninen alkaa nostaa päätään ja tehdä omia juttujaan välittämättä miehen äyskimisestä, murjotuksesta ja suoranaisista kielloista.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät tai ovat tietävinään toistensa asiat. Hännisen tyttäret, itsetietoinen Inkeri ja tunteellinen Anja, vievät osiltaan tarinaa eteenpäin, samoin Grönroosin Vieno.

Kun laitan viimeisen kirjan kannet kiinni, ajattelen, että harvoin tapaa kirjoissa näin eläviä ihmisiä. Neljän kirjan aikana kukaan ei ole pysynyt samanlaisena, vaan he muuttuvat kuten oikeat ihmiset. Kuka viisastuu, kuka kyynistyy, yksi käy lempeämmäksi, toinen tiukemmaksi. Joenpelto kuvaa henkilöiden kehitystä tekojen, ajatusten ja keskustelujen kautta , ja tuo etenkin Tiltan ja Salmen keskusteluissa esiin kokemuksista kiteytynyttä elämänviisautta.

Kauppias Hännisen käyttäytymisen taustat aukenevat, kun Joenpelto ottaa mukaan Hännisen äidin ja siskon. Äidin kautta kirjailija näyttää, miten isien ja äitien valinnat kulkevat eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Katkaisemiseksi tarvitaan joku Inkerin kaltainen tarpeeksi omapäinen ihminen, johon sukuperimä tömähtää.

Loppua kohti sarjaan tulee aika lailla myös ajankohdan politiikkaa, kuten vasemmiston jakautumista keskenään riiteleviin porukoihin. Siitä on puhuttu myöhempinä vuosikymmeninä vähemmän toisin kuin esimerkiksi Lapuan liikkeestä ja Suur-Suomi-hankkeista. Jäin miettimään, onko tämä suomalaisten erityispiirre vai ihan yleisinhimillinen ominaisuus, että aletaan riidellä yksityiskohdista ja jakaudutaan kuppikuntiin niin, että suuri yhteinen tavoite hajoaa?

Palavien kommunistien yksi suuri unelma on se, että työpaikat siirtyvät työläisten omistukseen patruunoilta ja sahanomistajilta. Neuvostoliitossa se toteutettiin, mutta ei se oikein pelittänyt. Onko niin, että ihmisessä on jokin valuvika, ainakin kateus ja ahneus, minkä vuoksi maan päälle ei saada aikaan paratiisia? Onneksi Gröroosin Tilta ei ole lukemassa esimerkiksi Sirpa Kähkösen kirjaa Graniittimies.

Osa kirjan henkilöistä puhuu Lohjan murretta, joka toispaikkakuntalaiselle on alkuun melkoista salakieltä. Mutta siihen tottuu nopeasti ja sitä alkaa ymmärtää. Murteen nasevat ilmaisut hymyilyttävät monessa kohtaa.

Jossain mielessä Joenpellon Lohja-sarja rinnastuu Margaret Mitchellin Tuulen viemään, joka on historiallisesti kiinnostava ja psykologisesti oivaltava romaani, vaikka siitä tehty elokuva on kutistettu rakkaustarinaksi. Molemmat kirjoittavat seudusta, jonka tuntevat, molemmat ovat kuunnelleet vanhempien ihmisten kertomuksia sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta ja molemmat tuntevat paikkakuntalaisten ajatuksenkulut, sopivaisuussäännöt ja kielen.

Muita samantyyppisiä

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sally Salminen: Katrina

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on