Luin kirjaa aluksi viehättyneenä, tämäpä on
hyvä. Parkkinen kirjoittaa taitavasti, kauniita lauseita, teräviä havaintoja,
runollista ilmaisua. Tykkäsin Karenista, joka oli itsenäinen, omin aivoin
ajatteleva isoäiti. Kun hän täräytti ryöstöä yrittäneen nuoren miehen lattiaan, hykertelin, eläköön mummoenergia! Tarina etenee monessa aikakerroksessa, ja
kirjailija pitää kerrokset hyvin koossa.
Puolen välin paikkeilla arvasin, mistä on
kyse, mutta ajattelin, että voin olla väärässä. Olen lukenut liikaa kirjoja, ei
tämä välttämättä toista viime vuosien yleisimpiä juonikuvioita. Mutta toistihan
se.
(VAROITUS: seuraava kappale sisältää
juonipaljastuksia)
Syyllisen arvasi puolivälissä, samoin
päähenkilön salaaman homouden. Insestinsävyinen suhdekin näkyi jo matkan
varrella. Ja kosto elää.
Viime
vuosina muissakin kirjoissa kuin dekkareissa on palattu yhä useammin Hammurabin
lakiin ’silmä silmästä, hammas hampaasta’. Joissain kulttuureissa
on yhä käytössä verikosto, ja länsimaalaiset ajattelevat, että onpas
primitiivistä. Kirjojen kosto elää -ratkaisut ovat ihan yhtä primitiivisiä.
Niitä on viime aikoina nähty: syylliseltä
henki pois, ja sen jälkeen tekijä tappaa itsensä. Viimeksi tätä ennen Westön uusimmassa
kirjassa. Sekö muka sovittaa 60 vuoden takaisen rikoksen, että ryhtyy
murhaajaksi murhaajien joukkoon.
Länsimaisessa yhteiskunnassa syyllinen
annetaan lain ja oikeuslaitoksen tuomittavaksi. Kun oman käden oikeus valtaa
alaa kirjoissa, jatkaako se mallioppimisena elävään elämään, länsimaiseen
yhteiskuntaamme? Sitä tietä päädytään anarkiaan. Toi murhasi mun kaverin, minä
murhaan kostoksi sen, sen kaveri murhaa minut, mun kaveri murhaa sen… Koston
kierre ei tuo mitään hyvää.
Kirjasta jää
pettynyt olo ja tylsä maku. Tähän se hyvä alku päättyi. Elämässä voi
valita yhtä lailla sellaisia ratkaisuja, jotka lisäävät valoa, armollisuutta ja hyvää tahtoa. Eikä vähiten siksi, että jokainen joutuu itsekin elämässä sille paikalle, että tarvitsee anteeksiantoa.
Kyse on
pienemmistäkin vaihtoehdoista, kuin että murhaanko sen, joka murhasi mun
kaverin. Teemme joka päivä valintoja, joilla lisäämme yhteiselämään ystävällisyyttä ja hyvyyttä tai ankeutta ja katkeruutta. Sanonko, että ei haittaa, otetaan
opiksi, vai että joko taas, aina sinä… Mitä kylvämme ympärillemme, sitä
ympärillämme kasvaa.
Mielenkiintoinen, vähän erilainen näkökulma tähän kirjaan! Unohdin itse asiassa omasta bloggauksestani, että minäkin arvasin nuo mainitsemasi asiat jo ennen kuin ne varsinaisesti kerrottiin. Minua se ei kuitenkaan häirinnyt, mutta nyt kun luin tämän sinun pohdintasi kirjan (ja maailman) moraalista, aloin itsekin miettiä enemmän kirjan mahdollista opetusta. Hmmm, ehkä luen kirjan vielä joskus uudelleen, entistä tarkemmin.
VastaaPoistaMielenkiintoista, toden totta. Mie arvasin käänteitä myös, mutta omaa lukukokemustani ne eivät häirinneet millään lailla. Sen sijaan on todella kiinnostava tuo kirjan sisäinen moraali, josta kirjoitat ja josta Jennikin kiitteli. Sitä en lukuhimoissani ehtinyt pohtia.
Poista