Joonas Konstig:Totuus naisista

Kirjan nimi ei ole ihan sitä, mitä se sisältää. Koskikarin perheessä on kyllä kolme naista, mutta esiin nousee Tapani, keski-ikäinen mies. Tapani on niitä isiä, jotka välittävät vaimosta ja lapsistaan ja yrittävät parhaansa.

Toinen päähenkilö on lukioikäinen Roosa. On rankkaa, kun täytyy löytää poikaystävä hinnalla millä hyvänsä, ja on rankkaa yrittää olla koulun ykkösmuija niin, että ihmiset, joita sä et tunne, tuntee sut ja kääntyy kattomaan sua ja ihailee sua ja kadehtii sua. Sille pyrkimykselle tyttö uhraa kaiken, ja kun huolestunut isä yrittää puuttua asioihin, häntä dissaavat niin molemmat tyttäret kuin äiti, joka luulee tietävänsä, missä mennään: ”Roosan täytyy kuunnella sydämensä ääntä”.  Äiti ei arvaa, miten raadollisia aseita raadollisessa kisassa käytetään.

Teinityttöjen paineista on kirjoitettu monta kirjaa. Tässä kirjassa asiaa katsotaan myös vanhempien, etenkin isän näkökulmasta. Koskikarin perhe on ydinperhe. Vanhemmilla on hyvät työpaikat, koti on espoolaisessa rivitalossa, ja lapsista on aina pidetty hyvää huolta. Asiat ovat siis hyvin - vai ovatko?

Tapani rakastaa perhettään, mutta ei osaa tehdä sitä niin, ettei joku ärsyyntyisi. Kun isä yrittää päästä jollain lailla sisään esikoisensa Ronjan elämään, tytär suivaantuu ”perheen patriarkaaliseen ilmapiiriin” ja muuttaa kaverinsa luo.

”Minä ja se mies, jonka mun tytöt tuntee, ne ei oo sama mies. Siinä on joku katkos. Joku este, miks nää ei kohtaa”, Tapani yrittää ottaa oloaan puheeksi vaimon kanssa. Kestää ennen kuin Tiina huomaa hänet, laskee lehden käsistään ja katsoo kysyvästi, sanoitsä jotain?

Sukupolvien välillä on ollut kuilu läpi vuosisatojen. Hyvä tahto on silta, jolla se saatetaan ylittää. Siltaa täytyy rakentaa kuitenkin molemmin puolin. Vanhempien ajatusten ja näkemysten ylimielinen halveksiminen katsotaan murrosikäisten itsestään selväksi oikeudeksi - sillä tavoin he repivät itsensä irti lapsuudenkodista ja vanhemmista, kasvatuksen asiantuntijat selittävät. Vanhempien tulee ymmärtää, ymmärtää aina vain, tapahtuupa mitä tahansa. (Kaikki eivät tähän silti rupea, on myös perheitä, joissa sanotaan, että nyt riitti, noin ei tehdä.)

Alaikäiset teinitytöt ja -pojat tietävät nämä selitykset ja osaavat ottaa niistä irti kaiken, mikä lähtee. Kaikki teinitytöt eivät revittele yhtä railakkaasti kuin Koskikarin Roosa, eivätkä heittäydy niin radikaaleiksi anarkisteiksi kuin Koskikarin Ronja, mutta näistä vaihtoehdoista on tullut ikään kuin teinitytön prototyypit. Jos et ole sellainen, oletko pelkurinörtti, joka ei pysty irrottautumaan vanhemmistaan?

Entä kuinka paljon lasten tulisi omalta puoleltaan ymmärtää vanhempiaan? Ei mikään ihmissuhde toimi yksipuoleisena, niin että vain toinen ymmärtää ja toinen ottaa itsestään selvänä kaiken, mitä saa, ja rähjää päälle. Vanhemmilla on oikeus sanoa ääneen ajatuksiaan ilman, että saa vastaukseksi tuhahtelua ja silmien pyöritystä. Yhteiselämä olisi sujuvampaa, jos molemmin puolin kuunneltaisiin, mitä toinen sanoo ja mihin hän sanoillaan pyrkii, ja yritettäisiin nähdä asiat toisenkin näkökulmasta - pätee myös parisuhteisiin ja työpaikoille.

Tapani yrittää rakentaa siltaa yksipuolisesti. Hän pohtii, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa ja mitä ei ja miten seuraavalla kerralla. Kun Roosa tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, joka osoittautuu maahanmuuttajaksi, Tapani hakee jälkeenpäin korrektia sanaa, voidakseen kysyä vaimoltaan, oliko tämä osannut odottaa, että poikaystävä on... Vaimo ei auta sanavalinnassa, eikä suostu suvaitsevaisuudessaan edes keskustelemaan sellaisesta asiasta, ja Tapani tuntee itsensä rasistiksi sen huolensa kanssa, kohteleeko toisenlaisesta kulttuurista tuleva poika Roosaa hyvin.

”Tiesitsä tästä rotujutusta?” Tapani kysyi. Tuli hiljaista. Tapani kääntyi Tiinaan päin. Se näytti totiselta. ”Niin mistä jutusta?” ” Rot-” ”Joo mä kuulin.” Tiina laski lautaset tarjottimelle ja laittoi kädet nyrkeissä vyötärölle. ”Ymmärrät sä ollenkaan miten vanhanaikaiselta toi kuulostaa? R-sanaa käytettiin ehkä meidän lapsuudessa vielä, mutta ei sitä nyt herraisä kukaan täyspäinen enää käytä.” Tämä ei ollut nyt se pääasia. Tapani jatkoi: ”Niin mut siis tiesitsä että Mico ei oo suomalainen?” Tiinan suu aukesi ja kuului kuinka se veti henkeä. ”Voitko kertoa mulle, minkä takia se on susta niin olennaista?”  Tapanin mielestä asia oli olennainen. Hän ei vain osannut pukea sitä oikeanlaisiksi sanoiksi. Häntä ei ollut koulutettu siihen, mitä sanoja nykyään piti käyttää ja mitä ei. ”Et sä musta rasistia saa”, hän sanoi. ”Tää vaan yllätti mut tää kulttuurikysymys.”

Tapani seuloo mielessään, missä kohtaa meni vikaan.  Hän on tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, on ollut synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen, joka uhkaa näitä, valmis risteyksissä syöksymään auton eteen, jos tytöt ovat jäämässä alle. Miksi häntä kohdellaan nyt kiusallisena, vanhanaikaisena idioottina? Maailma muuttuu ja lukiolaisen elämä erityisesti siitä, kun Tapani oli sen ikäinen. Mutta on myös paljon elämään liittyviä lainalaisuuksia, jotka pätevät edelleen ja jotka oppii kokemusten kautta. ”Siinä vaiheessa kun alkaa olla vastauksia joihinkin asioihin elämässä, siinä vaiheessa sua pidetään jo vanhana. Kukaan ei halua enää kuulla sun vastauksia.”

Vaikka Tapani jää yksin yrittämään sillan rakentamista, hän ei luovuta. Hän on esimerkki välittämisestä, jota tarvittaisiin paljon enemmän. Kun kuvio päättyy katastrofiin, ja äidin loputtomalta ymmärtäväisyydeltäkin loppuvat sanat, isä on se, joka ei petä. Hän on tyttärensä vieressä eikä siinäkään vaiheessa syytä vaan auttaa.

Totuus naisista on hyvä kirja. Sen henkilöt ovat eläviä ihmisiä. Se pistää ajattelemaan. Tarinan kaari pysyy tiivisti koossa. Ja se on puheenvuoro kunnon miesten puolesta, niiden, joita ei tällä hetkellä kauheasti noteerata.  Ei ole itsestään selvää, että joku on luotettava, vastuunkantava, välittää ja rakastaa. Sellainen, josta lapset tietävät, että jos joutuu ongelmiin, isään voi aina luottaa. Isä ei tuomitse, ei ala syytellä, vaan miettii, mitä tehdään, tarttuu asiaan ja auttaa.

Sellaisia isiä tämä maailma tarvitsee, sellaisia isiä ja äitejä. Sellaisessa maailmassa on nuoren turvallista aikuistua ja nuoren aikuisen turvallista aloittaa itsenäinen elämä. Hän tietää, että hänellä on takatuki, johon voi aina luottaa.