Olin lukenut jonkun matkaa Julian Fellowesin kirjaa Loiston päivät, kun ajattelin, että nämä henkilöt voisivat olla Downtown Abbeyn Maryn lapsenlapsia kavereineen. Katsoin takasisäkantta ja kappas, Fellowes on Downtown Abbeyn käsikirjoittaja.
Loiston päivät on tuosta mielleyhtymästä huolimatta ihan oma romaaninsa. Kuuttakymmentä lähestyvä kirjailija saa kirjeen entiseltä ystävältä, jonka kanssa välit menivät poikki Portugalin matkalla 40 vuotta aiemmin. Ex-ystävä pyytää käymään.
Perillä kyläpaikassa käy ilmi, että talon lapseton isäntä on pahasti sairas, eikä hänellä ole monta kuukautta elinaikaa jäljellä. Hän esittää pyynnön: ”Ota selvää, kuka nuoruuden ystäväporukasta sai lapsen, jonka isä minä olen. Tiedän, että kohtelin sinua huonosti, mutta sinä tunnet heidät kaikki, ja pystyt selvittämään, kuka ja missä jälkeläiseni on.” Kuoleva oli saanut muutama vuosi aiemmin nimettömän kirjeen, jossa kerrottiin jälkeläisen olemassaolosta.
No, kuolevan ihmisen pyyntöä on huono vastustaa. Niin alkaa aikamatka vuosien 1969 ja 1970 Lontooseen, missä brittiläisen yläluokan nuoret naiset ja miehet juhlivat debyyttitanssiaisineen sun muineen ja seurustelevat enemmän tai vähemmän ennen kuin päätyvät yksi kerrallaan naimisiin. Osa porukasta tajuaa jo, että aateliston ja kartanonherrojen vuosisatoja vanha etuoikeutettu elämäntapa on katoamassa, osa ei.
Matka menneeseen kestää reilut 500 sivua, mutta kirjailija pitää juonen hyvin koossa ja kiinnostuksen yllä. Loppuvaihetta olisi voinut tiivistää, mutta menee se näinkin.
Monen seikan kohdalla kirjan nykyiset kuusikymppiset sanovat, että jos olisin tiennyt… Se, jonka oletettiin menestyvän elämässä loistavasti, onkin päätynyt pienen maalaiskaupan pitäjäksi. Se, joka luokiteltiin turhakkeeksi ja pyrkyriksi, on tehnyt huikean omaisuuden. Toinen kysymys on sitten se, että kumpi heistä on onnellinen – vai onko kumpikaan? Onni ei tule kartanoista, juhlimisesta, rahasta ja tavarasta, vaan… niin mistä?
Loiston päivät on niin sanottu viihderomaani ja aikaa vievä lukupaketti, jos sellaista tarvitsee esimerkiksi nyt koronarajoituksissa elettäessä. Sujuvaa ja helppoa ajankulua se on luppoaikana muutenkin, vaikka kesämökillä.
Pitempään eläneille suomalaisillekin kuvaus 1960-70-luvun vaihteesta on nostalgiamatka lapsuuteen ja nuoruuteen, olipa sitä silloin koulussa tai kirjan henkilöiden tapaan jo opiskelemassa: Beatlesit, minihameet sun muut olivat rantautuneet myös Suomeen. Suomalaisille vierasta mutta omalla laillaan kiinnostavaa on seurata englantilaisen yläluokan tiukkoja vuosisatoja vanhoja käyttäytymissääntöjä, niitä jotka romuttuivat suurelta osin seuraavina vuosikymmeninä. Mitenhän Downtown Abbeyssa olisi eletty 1970-luvun taitetta, jos sen tarinaa olisi jatkettu sinne asti?
SAMAA AIHEPIIRIÄ
Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä
Mikaela Strömberg: Sophie
Raija Oranen: Aurora
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti