Johanna Venho:Kaukana jossain onnenmaa

Kaukana jossain onnenmaa seuraa kahden henkilön tarinaa 1970-luvulta tähän päivään, Kaarinan ja hänen poikansa Oton.
Juoni kulkee edestakaisin menneiden ja nykypäivän välillä.

Kypsään ikään ehtineen Kaarinan pääongelmaksi muodostuu ulkonäön rupsahtaminen: kasvot alkavat valua, otsassa on sibeliusryppy ja silmien alla pussit. Kukaan mies ei enää katso perään työpaikalla kirjastossa.

Otto ihmettelee, mikä äitiä vaivaa, ja kelaa avioliittoaan. Vaimo on saanut työpaikan Tampereelta ja hankkii sieltä asunnon. Otto jää Helsinkiin 14-vuotiaan poikansa kanssa. Hän arvelee, että vaimo haluaa eron, mutta ei ole varma. Asiasta ei vaimon kanssa keskustella, pähkäilyt tapahtuvat Oton päässä. Isän ja pojan väleistäkään ei synny sen kummempaa, kunhan poika välillä pistäytyy tarinassa.

Otto on työterveyspsykologi, joka tekee tutkimusta onnellisuudesta. Siitä voisi saada onton oloiseen tarinaan sisältöä. Onnellisuus lienee nykyihmisen tavoitelistan ykkönen, ongelma on vain, kuinka sen saavuttaisi. Aihetta käsitellään lähinnä Oton siteeraamilla onnellisuusväittämillä tältä ja tuolta filosofilta, mutta mitä hän itse ajattelee, mitä onnellisuus on? Miten sen voi saavuttaa? Miten pitää siitä kiinni? Tampereen yliopistossa onnellisuutta vuosikymmenien ajan tutkinut professori Markku Ojanen olisi voinut esimerkiksi antaa vinkkejä tähän.

Kaarinan ongelmasta lukiessa alkaa miettiä, että varmasti on 60plussia, joille rapistuvan julkisivun suremisesta tulee elämän sisältö. Mutta jos kääntäisi katseen kylppärin peilistä ja ryhtyisi vaikkapa kulttuurikaveriksi yksinäiselle tai menisi auttamaan leipäjonojakeluun, niin roikkuvat posket voisivat jäädä sivuosaan. 

No, Kaarina päättää pistää rahansa täysremonttityyliin tehtävään kauneusleikkaukseen ja matkustaa operoitavaksi Etelä-Amerikkaan, mikä sekin käy ilmi kirjan alussa. Oton facebook-vieteihin hän ei vastaa kuin hymiöillä, muihin yhteydenottoihin ei ollenkaan. Oton lapsuudessa äiti-poika-suhde on ollut lämmin ja läheinen, mutta tähän on päädytty. Ihmiset ovat kuin laivoja merellä, kaukana toisistaan.

Antoisassa kirjassa henkilöt ja tapahtumat jäävät pyörimään ajatuksiin lukemisen jälkeen. Tästä kirjasta ei jää mieleen mitään. Ihmiset ovat ihmisen kuoria ja juoni haahuilee. Kirjan henkilöt ovat kyllä olevinaan syvällisiä. Heillä on filosoivia ajatuksia ja keskusteluja, mutta ne kuulostavat siltä kuin puhuja olisi opetellut ulkoa syvämietteisiä lauseita heittääkseen niitä esiin sopivissa tilanteissa.

Kustantajat kertovat, että heille tulee vuodessa tuhansia käsikirjoituksia, ja niistä vain muutamat ylittävät julkaisukynnyksen. Mikähän tässä kirjassa on ollut se tekijä, joka on vienyt julkaisukynnyksen yli? Mitä tästä on ajateltu lukijan saavan?

Lisää onnellisuudesta:

Mitä jos tekisit rosemaryt?

Terveellisen elämän haasteet

Professori Ojasen onnellisuuskooste