Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Juoni vai kieli, kumpi on tärkeämpi? 

Eihän niitä voi tyystin erottaa. Mutta joku lukee kirjan hyvän kielen takia hyvillä mielin, vaikka juoni ei ihan pysy koossa. Toinen taas ärsyyntyy, jos juonessa on floppeja, ja harmittelee, että tuli tuhlattua aikaa mokomaan, vaikka olisi miten hyvää kieltä. 

Mutta alkuun. Purkausta aloitettuani mietin, mistä juonen perusasetelma on niin tuttu. Sitten aivoskanneri löysi sen. Kjell Westö toistaa monessa kirjassaan samaa kuviota: on kaverikolmio, kaksi poikaa ja tyttö. Kunnon poika rakastaa tyttöä, joka rakastaa sitä rentumpaa poikaa, vaikka saisi kunnon pojasta hyvä miehen.  

No, perustarinoita on kait rajattu määrä, joten tällaisia tullee vastaan jatkossakin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirja alkaa hailakkaasti. Hyvän kirjan kanssa voi mennä yö yhtä putkea, mutta tätä ei ollut ongelma jättää kesken. Lähtöasetelma on veljekset ja naapurintyttö, Kjarri, Birk ja Vigdis. Kjarri haluaa Vigdiksen, joka haluaa Birkin, joka haluaisi viettää aikaa veljensä Kjarrin kanssa, mutta tämä haluaa Vigdiksen mukaan.

Tarina kerrotaan vuorollaan kunkin päähenkilön näkökulmasta, ja pitemmälle edetessään se alkaa vetää. Kjarri aloittaa. Vigdis tuo juoneen uutta taustaa ja valaisee varjopaikkoja.  Kun kertoja zuumaa kolmanneksi Birkiin, tarina nappaa otteeseensa, ja kirja on luettava samalla istumalla loppuun mielessä kysymys, miten tässä käy.

Ja voi ei! Loppu on tyhmä. Salaisuudet kyllä selviävät, ja juonesta tulee kokonainen siinä mielessä, että lukija saa tietää, mistä oli kyse kenenkin kohdalla. Miksi ihmeessä kirjailija siis kirjoittaa hyvälle tarinalle hähmäisen lopun?

Monet nykykirjailijat ikään kuin häpeävät kirjoittaa selkeitä tarinoita, jotka klousataan kunnolla, niin että lukija saa palkinnon: näin langat solmiutuivat yhteen, näin henkilöille kävi. Luulevatko kirjailijat, että se on jotenkin vanhanaikaista? No ei ole. Se on lukijan palkitsemista. On ärsyttävää heittää loppuun kysymyksiä ja jättää ne vastaamatta.

Tarinan loppu on kaiken lisäksi ankea. Jos pahin arvaus toteutui avoimista vaihtoehdoista, kaikille kävi huonosti. Kirjan lukenut ystäväni sanoi, ettei hän pidä siitä, kun kirjasta jää lohduton fiilis. Olen samaa mieltä. En lue kirjoja siksi, että lopputulema on tympeä olo.

Kirjan kieli on herkullista. Jos ei hähmäinen loppu harmittaisi niin paljon, lukisin kirjan uudelleen hitaasti, katselisin sanojen piirtämiä kuvia, jäisin niiden tunnelmiin, pohtisin pitkin matkaa olevia ajatuksia.  Mutta nyt en taida.

Elämä tuliperäisellä islantilaisella saarella keskellä merta on kiinnostava ympäristö. Tosin mietin, kuinka aitoa se on? Kirjailija asui Islannissa puoli vuotta ja sijoitti sen jälkeen kirjansa sinne. Minkähänlainen kirja siitä tulisi, jos joku toismaalainen asuisi Suomessa puoli vuotta ja kirjoittaisi sen jälkeen Suomeen sijoittuvan suomalaisen kolmiodraaman?

Toinen kysymys on sitten, että onko sillä väliä? Harva meistä tietää Islannista tuonkaan vertaa, ja jos joku kohta vähän viiraa, kuka meistä osaa sanoa, ettei se niillä noin mene…

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on Että tuntisin eläväni

”Paas ollen renksuttamatta sitä lukkoo”, sanoo täti Tuula-Liina Variksen novellikokoelmassa Että tuntisin eläväni.  Paikkakuntaa ei ole kerrottu, mutta hauskan kuuloinen murre viittaa Loimaan suuntaan, mistä Varis on kotoisin.

Että tuntisin eläväni on tavallaan romaani, vaikka on novellikokoelma, sillä sen novellit ovat ketju. Niissä seurataan saman suvun tarinaa vuosikymmen toisensa perään aina yhden henkilön kautta. Osa aiempien novellien porukoista on taustalla seuraavassa.

Kun olin nuori, ajattelin, että haluaisin päätyä vanhaksi viisaaksi naiseksi. Tuula-Liina Variksen tavassa nähdä elämää on vanhan naisen viisautta, vaikkei Varista vielä vanhaksi voi sanoa. Hän piirtää henkilöistä eläviä ihmisiä syineen ja seurauksineen ja ymmärtää luomuksiaan heidän vajavaisuuksistaan huolimatta.

Lempparini Tuula-Liina Variksen teoksista on Maan päällä paikka yksi on, jossa erityisen osuvasti näkyy elämänkokemuksen tuoma ymmärrys. Kirjan tarina lienee vaatinutkin vuosikymmeniä kypsyäkseen romaaniksi, sillä se seuraa Variksen oman perheen vaiheita ja päätyy siihen, kun Tuula-Liinan alter ego Ulla on 16-vuotias.

Maan päällä paikka yksi on on kertomus odotuksista, taitamattomuudesta ja pettymyksistä. Ihmisten yhteiselämä etenee aina johonkin suuntaan, ja mikä se suunta on, riippuu siitä, miten ihmiset käyttäytyvät toistensa kanssa.

Osa sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä tulee perintönä vanhemmilta: lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan. Osa pinttymään päässeistä tavoista on omien elämänvaiheiden vahvistamia. Kuinka paljon pinttymiseen sitten vaikuttaa se, että ympäristö ei pistä kampoihin, vaan antaa jonkun päsmäröidä - ”se nyt on sellanen”?

Yksi seikka, mikä kirjan tarinassa mietityttää, on se, miksi lähimmäistensä kanssa hankauksiin joutunut ihminen ei älyä mennä peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä, miten tämä on päässyt menemään tällaiseksi? Perheen äiti Aino ei kysy sitä itseltään edes siinä vaiheessa, kun menee veljelleen kylään, eikä veli suostu enää tulemaan esille vaan piileskelee kammarissa. Veljenvaimo ei keitä kahvia, seisoo vain hellan edessä, ja lapset kaikkoavat kun Aino-täti tulee. Miksi Aino ei pohdi vielä silloinkaan, pitäisikö minun ehkä tehdä jotain toisin?

Tuula-Liina Variksen henkilörepertuaarissa yksi merkille pantava porukka ovat nahjusmiehet, jotka eivät sano muijille, että nyt loppu! Toinen ääripää ovat ne miehet, joka vetävät nyrkillä turpiin. Normaalisti jämäkät miehet lähes puuttuvat valikoimasta, ne jotka eivät suostu pompoteltavaksi, mutta eivät pomota itsekään.

Kuinka paljon isän nahjusmaisuuteen vaikutti se, että hän oli äitinsä paapoma? Mikä ylipäänsä on äitien osuus siinä, millaisia aviomiehiä heidän pojistaan kasvaa? Se ja monta muuta kirjasta nousevaa kysymystä tekee Maan päällä paikka yksi on -kirjasta hyvän lukupiirikirjan. Sen herättämiä ajatuksia on kiinnostava peilata toisten kanssa. 

Ainoa miinus on epilogin sijoittaminen kirjan alkuun. Ulla kulkee vanhassa kotitalossaan ja muistelee menneitä ihmisiä ja tapahtumia. Kirjaa vielä lukematon ei ymmärrä hölkäsen höpötystä siitä. Ensimmäinen luku kannattaa hypätä yli ja lukea vasta lopuksi.

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kostoSeppo Jokinen: Mustat sydämet

Kirjaston uutuushyllystä tarttui käteen kaksi dekkaria, suomalainen ja ruotsalainen. Molemmat osoittautuivat hyvätasoisiksi lajinsa edustajiksi. Molemmat avaavat myös ikkunan toisenlaiseen elämänpiiriin.

Lars Petterssonin Koutokeino, kylmä kosto on voittanut Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon.  Tukholmassa asuva apulaissyyttäjä Anna Magnusson on äitinsä puolelta Norjan saamelaisia, mutta hän ei ole lapsuuden jälkeen ollut juurikaan tekemisissä sen sukuhaaran kanssa. Nyt Koutokeinossa asuva isoäiti pyytää häntä tulemaan apuun, sillä Annan serkku on vaarassa joutua vankilaan.

Kirja vie lukijan Norjan Lappiin, pakkasen ja lumen keskelle. Pettersson kuvaa taitavasti pohjoisen talven kylmyyttä, loputtomia lumiaavoja, tuntureita, tähtikirkkaita öitä ja saamelaisten kykyä selvitä sen kaiken keskellä. Yhtä taitavasti hän kuvaa lappalaisen yhteisön sosiaalisia ristipistoja, tapaa ilmaista asioita sanomatta niitä suoraan ja menneisyyden ulottumista nykypäivään, kun esivanhempien teot ja tekemättä jättämiset muistetaan sukupolvesta toiseen.

Kiinnostavan miljöön lisäksi Pettersson kutoo juonen, joka pitää hyvin kutinsa. Vastaukset kysymyksiin tulevat kirjan lopussa, kuten hyvässä dekkarissa kuuluukin. Kirja on tämän genren tykkääjille vaikka mainio lahja pukinkonttiin.

Seppo Jokisen Mustat sydämet jatkaa tamperelaisen komisario Koskisen tutkimuksia. Se on sarjan 19. dekkari, mutta kirjan voi lukea vaikkeivät aiemmat olisi tuttuja, sillä Mustat sydämet on oma kokonainen tarinansa.

Jokinen vie komisarion tällä kertaa Australian suomalaisten pariin. Alun pitäen Koskinen lähtee  Sydneyn maratonille kolmen työkaverin kanssa, mutta päätyy tutkimaan paikallisten suomalaisten keskuudessa tapahtuneita kummallisuuksia. Mitä ovat mustat sydämet, sekin selviää matkan varrella.

Kun Pettersson kuljettaa lukijan 40 asteen pakkasiin, Jokisen lukija hikoilee 40 asteen helteessä. Australian etäisyydet, luonto ja paikalliset erikoisuudet tulevat juonen mukana tutuksi. Tarina rakentuu ammattitaitoisesti, kieli on sujuvaa ja lopussa selviää, mistä on kyse. Hyvä lahja tämäkin dekkareista tykkäävälle.

Harri Nykänen: Mullasta maan Kalle Isokallio: Samuli Huttusen synnyinlahja

Harri Nykäsen uutuus Mullasta maan on tiivisrakenteinen, Suomen Lappiin sijoittuva dekkari. Päähenkilö ei tällä kertaa ole Ariel Kafka, Nykäsen aiemmista kirjoista tuttu helsinkiläispoliisi, vaan peliyhtiön myynnillä miljonääriksi tullut Joonas Salo. Hän ostaa hujauttaa autioksi jääneen tilan itälappilaisesta pikkukylästä ja törmää kohta paikan outoon historiaan. Mikä salaisuus talossa asuneella erakolla oli, kun piti hankkia jykevä aita pihan ympärille ja vihaiset vahtikoirat  päivystämään?

Kyläläisiäkin kiinnostaa, mistä on kyse. Joonaksen kanssa menneitä ryhtyvät penkomaan entinen poliisi ja eläkkeelle jäänyt kirkkoherra. Turisteille shamaania esittävä kirvesmies puolestaan väittää tietävänsä, mikä erakon salaisuus oli, ja lupaa kertoa tietonsa, kunhan hinnoista sovitaan.

Tarina etenee sutjakkaasti ja paljastaa salaisuudesta palan kerrallaan. Viimeisessä luvussa Nykänen vetää langat yhteen asiansa osaavan dekkarikirjailijan tavoin.

Kalle Isokallion uusimmassa kirjassa Samuli Huttusen synnyinlahja päähenkilöä ei avita kirkkoherra vaan itse Jumala arkkienkeleineen. Isokalliolla on omantyylisensä paasilinnamainen huumori, jossa on miksattu yhteen ironialla maustettua verbaliikkaa ja nasevia totuuksia  ihmisistä ja yhteiskunnasta.

 

Samuli Huttusen synnyinlahjassa Jumala puistelee päätään ja pohtii, oliko sittenkään järkevää luoda maapallo ja ihminen, kun eivät millään tuntuneet osaavan elää ihmisiksi.

”Hyvää hän oli tarkoittanut ihmiskunnalle, kun Neuvostoliitto oli hajonnut. Mutta osasivatko iloita ja olla tyytyväisiä? Sen sijaan, että olisivat ryhtyneet jakamaan kakkuaan tasapuolisemmin, olivat ruvenneet kovin ahneiksi. - - Kapitalistit luulivat, että nyt saa rellestää ilman rajoja. Hyväähän siitä ei seuraa, sen on historia opettanut. Mutta kun ei tunne edes omaa historiaansa tuo onneton ihmiskunta. Ahneeksi alkavat aina, kun näkevät siihen mahdollisuuden, ja ne, jotka eivät ehdi siinä rytäkässä itse ahnehtimaan, ryhtyvät kadehtimaan ahneita.”

Lappiin sijoittuu myös Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon saanut  Koutokeino kylmä kosto

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! Bertta Valtonen: Kätilönä Karjalassa

Esikoiskirjailija Jennifer Worth aloittaa kirjansa kertomalla, että kirjoittaa muistelmansa, koska on huomannut, että kätilöistä ei ole kirjoitettu ensimmäistäkään kirjaa. Sairaanhoitajista ja lääkäreistä on sen sijaan kirjoitettu vaikka kuinka paljon.

Onneksi Worth ei lähde kirjoittamaan yksitoikkoista sitten-sitten-muistelua. Sen sijaan Hakekaa kätilö! etenee kiinnostavasta episodista toiseen ja avaa näkymän 1950-luvun Itä-Lontooseen. BBC on tehnyt kirjan pohjalta draamasarjan, eikä ihme, sillä draamaa riittää. Tapausten taustalla kulkee Worthin oma tarina.

Jennifer Worth on 22-vuotias, kun hän aloittaa kätilönä Lontoon East Endissä. Aluetta asuttavat köyhät satamatyöläiset, gangsterit ja ilotytöt. Monet ahtaat ja pimeät kodit ovat puretuiksi määrätyissä taloissa tai pommitettujen talojen jotenkuten ehjiksi jääneissä osissa. Niissä ei saisi asua, mutta viranomaiset sulkevat silmänsä, sillä sodan jälkeisessä Lontoossa on tolkuton asuntopula.

Jenniferillä on ensi alkuun paljon mielipiteitä, mutta ne jäävät matkasta sitä mukaa, kun hän törmää elämän moniin mutkiin. Monet kerrat Jennifer katuu arvostelevia ajatuksiaan, kun hänelle selviää, miten rankkoja vaiheita hänen arvostelemansa ihminen on joutunut käymään läpi. Miksi likainen, hampaaton, ikivanha rouva Jenkins on niin kiinnostunut alueella syntyneistä vauvoista? Miksi kikattava, lapsiaan läimivä Lil on omassa kodissaan ystävällinen äiti ja ujo emäntä? Voiko Conchita todella odottaa 24:ttä vauvaa?

Jennifer oppii, ettei ihmistä pidä naulita ensivaikutelmaan, vaan pitää odottaa, että oppii tuntemaan hänet. Se onnistuu, kun kulkee hänen kanssaan. Jotkut ihmiset ovat kuin Kinder-munia: kun kuoreen tulee halkeama, sisältä löytyy kotelo, jossa on lahja.

Osa kirjan henkilöistä esiintyy vain yhdessä luvussa, kuten teinijengin kingi, joka vuosien jälkeen näkyy televisiouutisissa prinsessa Dianan turvamiehenä. Osa kulkee mukana läpi kirjan, kuten nunnayhteisön johtajatar sisar Julienne. Mikä on tuo säteily, Jennifer ällistyy tavatessaan hänet ensi kerran, ja kirjan mittaan hän saa kysymykseensä vastauksen.  

Tapahtumien ja ihmisten kiinnostavuutta lisää se, että ne ovat totta.

Kätilönä Karjalassa ja vähän muuallakin on Jenniferin suomalaisen virkasisaren omaelämänkerta. 

Kirjan alussa Bertta Valtonen on niin ikään 22-vuotias. Hän on valmistunut kaksi päivää aiemmin kätilöksi ja saapunut pohjoiskarjalaiseen Enon kuntaan. Kätilö ei ehdi juoda tervetulokahvia loppuun, kun häntä lähdetään kiidättämään ensimmäiseen synnytykseen pieneen salomökkiin.

”Siinä hommassa ei meijän emäntä ou ennen kauaa tohissu”, hermostunut kuuden lapsen isä selittää ja jatkaa, että vesi meni ja jalka tuli näkyviin, mutta sitten synnytys pysähtyi. Tuore kätilö saa perätilassa olevan pojan elävänä ulos ja perässä tulee vielä toinenkin poika. 

Kun isäntää lähdetään hakemaan, tämä kysyy peloissaan: ”Molemmatko män?" ”Män minne män, mäne sinä kamariin kahtomaan”, vastaa apuvaimo. Ja mies menee, siunailee ja nauraa, katsoo ja ihmettelee: ”No tule, mäne ja herkii, no voi tokkiisa, no voi tokkiisa!”

Sekä Jennifer Worthin että Bertta Valtosen kirjat ovat ihmisiä ymmärtäviä ja ymmärrystä avartavia, mutta Bertta Valtosen kirja on lisäksi hersyvän hauska. Räväkkä kätilö ei jää sanattomaksi millään murrealueella. Iloinen ja aikaansaava Bertta on nimittäin myös vaihtelunhaluinen, ja hän vastaa monta kertaa kyllä, kun häntä kysytään kätilöksi vuoroon pohjoiseen, länteen, etelään ja itään. 

Itäisin komennus on sodan aikana puolitoista vuotta Petroskoissa. Siellä kätilö joutuu seitsemäksi päiväksi vankilaan esimiehen vastustamisesta. Upseeri aikoo viedä Bertan kasvattaman joulupossun omaan keittiöönsä, mutta Bertta ei anna. Vankilanjohtajan hiljaisella suostumuksella ystävät salakuljettavat hänelle omat petivaatteet, kirjoja, käsitöitä ja herkkuja, niin että vankilaviikosta tulee Bertalle lepoloma jatkuvan kiireen keskellä.

Molemmille kirjoille on yhteistä myös se, että paikalliset arvostavat kätilön korkealle. Jenniferin ei koskaan tarvitse pelätä East Endin satamakujilla, sillä kaikki miehet satamajätkistä rikollisiin ja nuorista vanhoihin kohtelevat häntä kunnioittavasti ja kohteliaasti. Samaa kertoo Bertta. Niin Itä-Lontoossa kuin Suomen saloseuduilla perheet ovat suuria. Jos synnytyksessä alkaa jokin mennä pieleen, kätilö on kultaa kalliimpi.

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

Halveksunta oli Augustan suojamuuri. Se oli rengaspaita, jonka hän oli takonut turvakseen vaeltaessaan kasvatuskodista toiseen. Halveksunta sai hänet tuhahtamaan tyttären kikatukselle, nyrpistämään ylähuulta miniän helminauhalle, hymyilemään ivallisesti pojantyttären miellyttämisyrityksille. Hän maksoi itsetuntonsa pönkittämisen niillä säröillä, joita teki ihmissuhteisiinsa katselemalla lähimmäisiään nenänvartta pitkin.

Majgull Axelssonin Kuiskausten talo kertoo Augustasta, hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan aina Angelicaan, 17-vuotiaaseen lapsenlapsenlapseen, saakka. Kirjailija kuljettaa tarinaa monessa aikatasossa ja monesta näkökulmasta ja paljastaa pala palalta, mistä Augusta tuli, mitä tapahtui hänen tyttärelleen, kuinka kävi pojantyttären lapsen ja selviääkö Angelica vai ei.

Rikkonaisen lapsuutensa päätteeksi Augusta joutuu petetyksi. Hän kostaa sen tyttärelleen tajuamatta, mitä tekee. Jos Olga tarttuu hinkkiin ja juoksee pumpulle ennen kuin Augusta käskee, Augustaa inhottaa hänen mukautuvaisuutensa. Jos tyttö jää odottamaa käskyä, hänen itsekkyytensä inhottaa Augustaa yhtä paljon. Augusta tuhahtelee, kun Olga leikkii pikkuveljien kanssa, ja ärisee, ellei tyttö leiki. Olga on vain laiska kun valittaa väsymystään, liehakoi, kun yrittää olla kiltti, ja kerjää sääliä, kun itkee. Kun tyttö tuo koulusta kultaisia tähtiä, hän vain tärkeilee.

Augustan teot menevät eteenpäin seuraavissa polvissa. Muodot vaihtelevat, mutta tausta on sama: mielen haavat, lukkiutuneet tunteet, epäoikeudenmukaisuus, puhumattomuus, itsensä väheksyntä.

Ihmiset käyttäytyvät toisin kuin oikeastaan haluaisivat käyttäytyä. He ajautuvat välirikkoihin, vaikka toivoisivat päinvastaista. Mutta he eivät ymmärrä muuttaa sanojaan tai tekojaan, eivät tarttua tekemättä jättämisiinsä. Tai jos ymmärtävätkin, eivät osaa. He toteuttavat selkärangastaan sitä, mitä ovat itse kokeneet hyvässä ja pahassa. 

Saitko lapsena kiitosta ja kannustusta vai lyttäystä ja lannistusta? Saitko näyttää tunteita vai pitikö vääränlaiset tunteet niellä? Saitko osaksesi oikeudenmukaisuutta vai epäreiluutta? Olivatko vanhemmat iloisia olemassaolostasi vai olitko ei-toivottu tai väärää sukupuolta? Jokaisella on aihetta syyttää vanhempiaan. Lievennykseksi voi halutessaan ottaa huomioon, että vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan samoin, kuin heitä on kohdeltu, ja heidän vanhempansa kuten heitä on kohdeltu.

Suvussa saattaa olla myös salaisuuksia, joista ei puhuta, mutta jotka vaikuttavat pinnan alla. Miehiä mollaava mummi on kenties petetyksi tulleen äidin lapsi, joka on kuullut pienestä asti, että miehiin ei pidä luottaa. Asenteet periytyvät, jos kukaan ei katkaise ketjua. Augusta ei luota yhteenkään mieheen paitsi Isakiin, mutta yksi poikkeus ei muuta hänen asennettaan.

Mitä voi tehdä? Pysähtyä ja ajatella: mikä minusta tuntui pahalta, kun olin lapsi? Mitä pelkäsin, mitä  inhosin? Millä keinoin selvisin niistä? Näenkö kokemusteni kaikuja siinä, miten kohtelen ympärilläni olevia tai itseäni? Mistä vannoin, että kun olen iso, en koskaan tee noin - teenkö kuitenkin?

Jos en pidä omasta käytöksestäni, on tehtävä jotain. Mikään ei muutu itsestään,  jos ei ole muuttunut tähänkään mennessä.

Majgull Axelsson tekee henkilöistä ihmisiä, joita lukija ymmärtää, säälii tai varoittaa mielessään: älä tee noin! Kirjan kieli on kaunista, joitakin lauseita täytyy pysähtyä  lukemaan uudelleen. Kuiskausten talo sopii hyvin lukupiirikirjaksi, sillä siinä on monia teemoja, joista on kiinnostava pohtia muiden kanssa.

Samantyyppistä aihepiiriä kuvaa

Tuulaliina Varis kirjassaan 

Maan päällä paikka yksi on

Laura Lähteenmäki kirjassaan 

Ikkunat yöhön

Ketjun voi katkaista, kun tarttuu asiaan

Kotilääkäri-lehti nro 9/2014 sivut 26-29 ”En halua äitini kaltaiseksi”

 

Anna-Liisa Valtavaara:Kiltteydestä kipeät

Anna-Liisa Valtavaara on kirjoittanut joukon  ihmisten välisiin suhteisiin osuvia kirjoja. Kirjat ovat  käytännöllisiä: on ongelma ja mitä sille voi tehdä? Kiltteydestä kipeät on hänen kirjoistaan ensimmäinen, ja siitä on otettu jo toistakymmentä painosta.

Tässä valittuja paloja hänen kirjastaan - ja kirjassa on vielä paljon muutakin oivallista.

Esimerkki1: Lapset ovat mummolassa ja mies työmatkalla. Olet varannut hyvän kirjan ja suklaata, kun naapurin rouva soittaa ja pyytää saada tuoda lapset illaksi hoitoon. Omat lapsesi olivat hänellä pari viikkoa sitten. Mitä tehdä?

Esimerkki2: Parturi saa kyläkutsun, jonka lopussa ohimennen mainitaan, että ottaisitko sakset mukaan, kun meidän Peten tukka on taas niin pitkä.
 

Esimerkki3: Kaveri kysyy, voisitko tulla katsomaan, mikä meidän tietokoneessa tilttaa. Tietokoneammattilaiselle riittäisi hommaa ystävien koneiden kanssa vaikka joka illaksi.

Auttaminen on tärkeä osa ihmisten yhteiseloa. Mutta täytyy osata pitää myös itsensä puolta,  Valtavaara korostaa.  Missä siis menee auttamisen ja ylikävelyn raja?

Liian kiltti ihminen suostuu aina, kun häneltä pyydetään apua, vaikka hän olisi kuinka kiireinen tai väsynyt. Monta kertaa häntä harmittaa, ettei saa sanotuksi ei, mutta hän jatkaa silti entiseen tapaan. Ympäristö tottuu, että tuo ei koskaan kieltäydy, ja niinpä häneltä pyydetään apua aina, kun jotain on tarvis.

Jotkut liian kilteistä eivät ole saaneet lapsena ilmaista mielipiteitään ja tunteitaan, vaan siitä on tullut rangaistus. Silloin on aikuisena vaikea vetää rajoja ja sanoa ei, vaikka tuntuisi ettei jaksa.

Toiset taas ovat luonnostaan hyväsydämisiä ja auttavat mielellään, mutta jäävät loputtoman auttamisen kierteeseen ja väsyvät.

Osa liian kilteistä ei uskalla sanoa pyytäjälle ei, etteivät välit menevät huonoiksi. Hän pelkää, että sitten hänestä ei enää tykättäisi, kenties hylättäisiin kokonaan.

Ei-sanan opettelu alkaa siitä, että ihminen tekee itselleen selväksi, ettei tarvitse suostua kaikkeen, mitä pyydetään. Jos ajatus kieltäytymisestä kauhistuttaa, kannattaa miettiä, miten käy, jos ei opettele sanomaan myös ei. Ihmisellä tulee olla aikaa omien akkujensa lataamiseen. 

Valtavaara neuvoo, että kun jälleen kerran olet myöntynyt pyyntöön, vaikka olisit halunnut kieltäytyä, mieti jälkeenpäin, mitä tilanteessa tapahtui. Millä tavoin olisi pitänyt toimia toisin?

Kuivaharjoittele tulevia tilanteita varten. Mieti etukäteen, mitä vastaat, kun naapuri seuraavan kerran pyytää ottamaan lapset yllätyshoitoon. Kun vastaus on valmiiksi ajateltu, sitten vain syvä henkäys, ja: ”Valitettavasti nyt ei käy, minulla on sovittuna muuta.”

Valtavaara korostaa, että älä selitä, miksi ei nyt käy.

Selittäminen on miina. Mitä enemmän ihminen alkaa selittää kieltäytymisen syitä, sitä varmemmin hän lopulta suostuu. Selittäjä näyttää epävarmuutensa. Kysyjä huomaa sen ja kumoaa selittäjän perustelut toinen toisensa jälkeen kuin keilat. Lopulta selittäjä on umpikujassa, ja hänestä tuntuu, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua kuitenkin.

Siksi kannattaa olla niukkasanainen ja todeta vain, että ikävä kyllä minulla on nyt muita suunnitelmia. "Ai mitä suunnitelmia?" "Henkilökohtaisia", ja päälle ystävällinen hymy :).  Se ”muita suunnitelmia” voi olla vaikka hyvä kirja ja suklaata omassa hyvässä seurassa.  

Kampaaja tai tietokoneosaaja voi halutessaan tehdä selkeän linjanvedon ja päättää, ettei tee enää ammattiinsa liittyviä talkootöitä kenellekään. Silloin pyytäjille on helppo sanoa, että olen tehnyt tällaisen periaatepäätöksen, koska ylimääräisiä hommia olisi vaikka joka illalle, ja on reiluinta, etten tee niitä sitten kenellekään.

Aluksi liian kiltti tuntee syyllisyyttä kieltäytymisestään. Pahimmillaan hän hermostuu ja lopulta kuitenkin suostuu. Sen vuoksi yksi hyvä keino on ottaa aikalisä. Kun joku kysyy asiaa, johon mieluiten vastaisit ei, kannattaa sanoa, että palaan asiaan myöhemmin. Silloin ei tule myönnyttyä hätiköidysti, vaan voi miettiä vastauksen rauhassa ja rauhoittaa itsensä, ennen kuin sanoo ei.

Aikalisän ottaessaan voi myös keskustella tilanteesta jonkun kanssa ja saada tarvittaessa henkistä tukea kieltäytymiseen. Kun ikisuostuja ryhtyy sanomaan ei, takatuki voi olla tarpeen, sillä totuttujen käytöstapojen muuttaminen ei aina ole helppoa.

Jos ihmiset ovat tottuneet jonkun tulevan hätiin aina kun pyytää, he saattavat käyttäytyä hyvinkin tylysti, jos saavat kieltävän vastauksen. Mitä läheisemmistä ihmissuhteista on kyse, sitä töykeämpää palautetta voi tulla. ”Mikä sulle nyt tuli? Sähän oot aina ollu niin mukava”, hämmästellään tai jopa "Onpa susta tullut itsekäs!", ja kieltäytyjää painostetaan pyörtämään sanansa.

Siinä tilanteessa voi olla vaikea pitää kiinni ei-sanasta. Mutta jos antaa periksi, seuraavalla kerralla se on vielä vaikeampaa. Ympäristö oppii, että kyllä se painostamalla viimeistään antaa periksi. Kannattaa havahtua, jos huomaa jälleen sanovansa ”jos nyt tämän kerran”.

Kun sen sijaan pitää kiinni rajoistaan sanoipa ympäristö mitä tahansa, mielikuva ainaisesta auttajasta hälvenee. 

Ja kun itse on oppinut sanomaan ei, on oleellista oivaltaa, että myös minulle voidaan välillä sanoa ei. Se ei tarkoita, ettei toinen enää tykkää minusta, vaan hänellä on vain jokin este.


Anna-Liisa Valtavaaran muita kirjoja

Ainako anteeksi, 2005

Anteeksi antava tekee hyvän teon ennen muuta itselleen. Anteeksi antaminen irrottaa katkeruudesta ja menneisyyden kahleista. Katse kääntyy eteenpäin.  Anteeksi antaminen on hyvä teko myös ympärillä olevilleen. Katkera vanha ihminen on olento, jonka seuraa ihmiset alkavat karttaa.

Mutta kuinka antaa anteeksi, kun se teki mulle niin pahasti? Miten voin antaa itselleni anteeksi sen, että…? Voiko antaa anteeksi niille, jotka ovat jo kuolleet?

Huolena huolehtiminen, 2013
Murehditko asioita, jotka saattavat tapahtua tai olla tapahtumatta? Omassa tai toisten elämässä? Turhat huolet varastavat aikaasi ja voimiasi.  Miten erottaa turha huolehtiminen tarpeellisesta? Omat vastuut muiden vastuista?  Miten löytää lepo ja luottamus, että kaikki menee hyvin, vaikken ole joka hetki skarppina? Kuinka olla läsnä nyt-hetkessä?

Oikein kiltit, 2013

Vääränlainen kiltteys uuvuttaa. Oikeanlainen kiltteys tekee hyvää sekä itselle että muille. On tärkeä tehdä ystävällisiä tekoja ja auttaa, mutta on tärkeä, ettei antaudu ryöstöviljeltäväksi.Miten löytää keskitie ääripäiden väliltä?

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki yhdistää ekojännäreissään faktaa ja fiktiota kerta kerralta sujuvammin. Sarasvatin hiekkaa oli ensimmäinen hänen kirjansa, jonka luin. Se oli silmiä avaava ja kiinnostava kertoessaan, mitä Euroopassa tapahtuu, jos mannerjää sulaa, mutta sen henkilöhahmot olivat yksioikoisia ja ennalta arvattavia. Eivät Kurganin varjojen henkilötkään mitään annakareninoja ole, mutta eivät enää ihan niin harlekiinityyliä kuin Sarasvatissa.

Isomäen kirjat ovat ilkkaremesmäisesti helppolukuisia jännitystarinoita.  Se, mikä niissä kiinnostaa, on kaikki se mielenkiintoinen fakta, jonka Isomäki ymppää tarinaan. Kurganin varjoissa juoneen nivoutuu maapallon tulevaisuutta, historiaa ja kielitiedettä. Saattaa kuulostaa ikävystyttävältä, mutta ei ole, päinvastoin, suht kevyen jännityskertomuksen siivellä saa monenlaista uutta tietoa.  Enpä tiennyt esimerkiksi sitä, että jos Välimeri saastuu liikaa ja käy hapettomaksi, laivat eivät pysy enää sen pinnalla vaan plumpsahtavat pohjaan.

Kurganin varjojen loppuosaan ympätty suhdetarina rikkaan laivanomistajan ja maailman upeimman vartalon omistavan meribiologin välillä on sitten kyllä jo niin klisee, että menee överiksi. Juonenkäänteenä sillä voi perustella olevan paikkansa, mutta silloinkin se on turhan pitkitetty. Vaan kun sen osion jättää omaan arvoonsa, Kurganin varjot on aivan mielenkiintoinen kokonaisuus.

Kurgan muuten on ikivanha hautakumpu.

Victoria Hislop: Saari

Katsoin ensimmäisen jakson paraikaa pyörivästä tv-sarjasta Saari, joka perustuu Victoria Hislopin saman nimiseen romaaniin. Jätin siihen. Viipyilevä tahti muistutti sen sortin kotimaisia elokuvia, joissa toivoo, että leffan mukana tulisi kelaa eteenpäin -nappi.

Kirja sen sijaan lähti vetämään alusta alkaen. Englantilainen Alexis on lähdössä Kreikkaan lomalle ja päättää matkallaan tutustua myös kreetalaisen äitinsä syntymäseutuun. Äiti ei ole koskaan puhunut lapsuudestaan, ja tytär näkee tilaisuuden ottaa selville, mitä salaisuuksia äidin menneisyydessä on.

Alexis matkustaa äitinsä suvun kotikylään, Plakaan. Kylän edustalla on Spinalongan saari, joka oli spitaaliin sairastuneiden karkotuspaikka. Alexis löytää kylästä äitinsä vanhan ystävän, joka alkaa avata salaisuuksien kerää.

Juonessa on monenlaista vaihetta, ja se pitää hyvin näpeissään. Sisällön tekee painavaksi ja koskettavaksi se, että Spinalonga on totta. Spinalonga jäi autioksi vuonna 1957, kun leprasiirtola lakkautettiin, ja se on nykyisin turistikohde.

Saari on helppolukuinen. Sen lauseet menevät siellä täällä naivin harlekiinityylin puolelle, mutta ei niin paljon, että alkaisi haitata: ”Eleni tunsi musertavaa syyllisyyttä, että tytöt joutuivat varttumaan ilman häntä.” Ikään kuin Eleni olisi tehnyt tietoisen valinnan, että sairastunpa seuraavaksi spitaaliin.

Spitaalin eli lepran monimuotoisuus tulee kirjassa hyvin esille. Spitaaliin sairastunut saattoi elää vuosikymmeniä ilman, että sairaus juurikaan eteni, ja toisessa päässä janaa sairaus vei muutamassa vuodessa kivuliaaseen kuolemaan. Petrakisin perheen tarina on ollut rankkaa todellisuutta monien perheiden elämässä, ennen kuin lääke löytyi.

Kun olin lukenut kirjan, huomasin ajatusteni palaavan moneen kertaan kertomukseen. Hyvä kirja.

Spinalongassa näyttää tältä:

http://www.youtube.com/watch?v=beHZV2iARas

http://www.youtube.com/watch?v=AIXH_JYqcoU

Fredrik T. Olsson: Ketjureaktio

Tiedemiehet ovat  havainneet ihmisten dna-koodissa profeetallinen lisäosan, joka paljastaa, että maailma on menossa kohti lopullista katastrofia. Siinä Ketjureaktion alkutilanne.

Tarina lähtee liikkeelle ilkkaremestyylisen vauhdikkaasti, mutta keskivaiheilla juoni alkaa jumittaa. Tiedemiehet jäävät kiertämään kahta kuumaa puurovatia: miten pelastaa edes osa ihmisistä ja kuka on laittanut koodin ihmiseen? Jumala istuu jälkimmäisessä puurossa, ja kirjan tiedemiesten ongelma näyttää olevan se, että hän ei käy selitykseksi, koska Jumalaa ei ole.

”Se ei voinut pitää paikkaansa siksi, että se oli mahdotonta”, kirjan tiedemies perustelee.

”Miksi tekstit oli sijoitettu ihmisen dna:han? Kuka oli asettanut ne sinne? Ei kukaan. Niin se vain oli. Se oli ainoa järkeenkäypä vastaus”, toinen tiedemies keskustelee itsensä kanssa.

”Jos evoluutio saa aikaan hyönteisiä, jotka surisivat tietyssä sävellajissa avatakseen tietyn kukan, sille ei ollut olemassa mitään syytä tai selitystä”, tiedemies painottaa. Mikro-organismit syntyvät vain toisista mikro-organismeista, mutta mistä elämä sai alkunsa ensimmäisen kerran… no, jostain.

Tiedemiesten kenen-tekoa-tää-on-keskustelut itsensä ja toistensa kanssa täplittävät dna-koodin avausongelmia. Toisen puurovadin kanssa ei päästä sen pitemmälle. Tiedemiehet miettivät kuumeisesti, kuinka pelastaa ihmiskunnasta edes jäännös, kun virus tarttuu aivastuksen nopeasti.  Ilmiselvä vastaus ei tunnu tulevan mieleen. Pohdintojen joukkoon lomittuu ihmissuhdejuttua tuomaan lisäväriä tarinaan.

Loppupuolella juoni lähtee taas vauhtiin. Loppuratkaisu ei ole meitä fiksummat avaruusoliot, vaan - no, sen voi lukea kirjasta.

Kohtuusujuvassa kielessä on kohtia, jotka pistävät arvelemaan, että kustannustoimittajalta jäi käännös tsekkaamatta:

”Christina oli ollut tulipunainen lopettaessaan puhelun, mutta kerrankin se ei johtunut pelkästään akun kuumenemisesta.” (kerrankaan...)
”Helena oli antanut hänen nähdä koodit, joita hänen ei olisi saanut nähdä. (hän ei olisi saanut…)
”Kukaan ei halunnut jäädä paikalleen huolimatta senhetkisestä olinpaikasta” (…olipa missä tahansa)


 

Laura Lähteenmäki:Ikkunat yöhön

Elsi on vähän päälle kahdenkymmenen ja odottaa kolmatta lastaan. Hän on tamperelaisen kauppiasperheen tytär ja on päätynyt vastentahtoisesti Niityn metsätilan emännäksi. Miehen vanhempi veli on kuollut sodassa saamiinsa vammoihin, ja tila olisi jäänyt muuten isännättä. Taakse jäivät kivitalo kaupungissa ja nykyajan mukavuudet, taakse jäivät kaupungin valot ja menot, ystävät, vanhemmat ja sisko.

 

Juoni etenee kolmessa aikatasossa. Kirjailija pitää palat hyvin koossa ja rakentaa taitavasti niistä muodostuvaa tarinaa. Elsin tyttäristä Asta jää aikuisena pitämään kotitilaa. Arja lähtee opiskelemaan ja tekemään uraa. Kolmas polvi on Arjan ja Astan lapset. 

Kertomus herättää monta kysymystä ja antaa niihin vastauksia juonen edetessä. Kirjan lopussa viimeisetkin salaisuudet selviävät, ja lukija näkee kokonaisuuden.

Jokaisella henkilöllä on historiansa, traumansa, vahvuutensa ja heikkoutensa. Aikakausia kuvataan hyvin niin sodan jälkeen kuin 80-luvulla, lukija ui vaivatta mukaan. Kirjan kieli on elävää ja rikasta.

Kiinnostava tarina pistää pohtimaan syitä ja seurauksia. Mikä on Elsin vastuu, ketjun alkajan? Hän ei voi syyttää miestään, joka on hyvä mies. Eino ymmärtää vaimon masennusta, yrittää auttaa, hoitaa töiden ohessa lapsia minkä ehtii, ei moiti, ei syytä.

Elsi ei voi syyttää myöskään anoppiaan. Anoppi ei motkota, ei valita, vaan hoitaa navettatyöt, huushollin, lapsia, kehottaa Elsiä lepäämään.

Elsi ei voi syyttää vanhempiaan. Hänellä on lämmin, rakastava isä ja äiti. Ketä hän sitten voi syyttää? Itseäänkö? Mutta ei hän tätä tilannetta valinnut. Hän teki ensimmäisen valinnan, lähti miehen mukaan ja tuli raskaaksi, mutta sen jälkeen.

Elsin tytär Arja kehuu, ettei hänen olisi pakko luoda uraa, mutta äitiys ei sytytä häntä, hän ei viihdy lastensa kanssa. Koulun lomien alkaessa hän lähettää tyttärensä Hannan ja Riikan maalle, jossa heidän on oltava loman viimeiseen päivään asti. Aikuisena Hanna puolestaan väsyy 11-vuotiaan poikansa kanssa jo ensimmäisenä kesälomapäivänä. Hän on kiukkuinen miehelleen, joka pääsee työmatkalle, ja Hannan täytyy vääntää lapselle joku kiva lomapäivä. Samaan aikaan Hanna muistelee omaa lapsuuttaan, ihmettelee eikä ymmärrä, miksi äiti lähetti heidät aina koko kesäksi pois kotoa.

Toinen tytär Riikka on katkera sinkku, joka kirjoittaa hyökkääviä runoja naisille, äidille ja mummolle: ne, joihin piti voida luottaa, pettivät. Miesystävä kysyy, mitä sinulle on tapahtunut? Miksi luulet kaikkien haluavan sinulle vain pahaa?

Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.

Riikka skannaa aikuisena koko ajan, mitä muut minusta ajattelevat. Hän ei osaa olla oma itsensä, ei tiedä, kuka lopulta on, kun on liian kauan yrittänyt kelvata. Samaan aikaan hän torjuu, katsoo ohi, ei päästä ketään lähelle. Mutta kun työkaverit eivät kutsu mukaan jatkoille, Riikka tuntee tulevansa taas hylätyksi.

Hän on kierteessä näkemättä sitä itse. Jos sen näkisi, voisi ainakin yrittää astua hylkäämisenpelon kehästä. Mutta kun ei näe, jää siihen ja saa käytöksellään ihmiset kääntämään selkänsä yhä uudelleen. Harva jaksaa olla pitempään ihmisen kanssa, joka ajattelee kaikkea siitä käsin, mitä minulta puuttuu, ja velkoo ympäristöltään vajaaksi jääneen tunneakkunsa täyttämistä.

Hylätyksi tulemisen ytimessä on viha.

Kun näen, että minua ei haluta, että äiti on mieluummin muualla, minä pelkään ja minä vihaan. Pelko on selviytymisen pelkoa. Olen lapsi, en selviä hengissä, jos ei kukaan pidä minusta huolta, en selviä, jos ei kukaan rakasta minua.

Äiti voi sanoa, että rakastaa, mutta teot puhuvat äänekkäämmin. Lapsi täytyy ottaa syliin tänään, lasta täytyy katsoa silmiin tänään, katsoa ja kuunnella. ”Käännä katseesi minun puoleeni ja anna minulle rauha” pyydetään Herran siunauksessakin. Siinä on ihmisen ydintarve, tulla nähdyksi, olla olemassa toiselle.

Pelko tuntuu hätänä, ja sen tunnistaa. Viha on piilossa pelon alla. Sitä ei voi päästää pintaan, sillä jos ei minua rakasteta, kun yritän olla kiltti, vielä vähemmän, jos olen vihainen. Viha on silti siellä, vaikuttamassa, viha siitä, että minua on kohdeltu väärin. En ole halunnut tulla olevaiseksi, muut ovat minut tänne kutsuneet, ja sen jälkeen hylkäävät. Se on väärin. Jos kutsuu esiin, on pidettävä myös kutsumastaan huoli.

Kiltteydestä kipeät -kirjan kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara sanoo, että kiltit ihmiset ovat täynnä vihaa. Kirjasta on otettu toistakymmentä painosta. Kertooko se jotain suomalaisista?

Isillä on oma osansa, mutta tässä kirjassa ei puhuta heistä. Isät ovat poissa, paitsi Eino, muut ovat työmatkoilla. Ikkunat yöhön nostaa esiin äitien ketjun.

Sanotaan, että äitien ja isien teot menevät eteenpäin sukupolvelta toiselle. Tämä ketju alkoi Elsistä. Mutta entä kun ei pysty enempään? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Lukija jää kysymään, kuka Elsin jälkeläisistä osaa katkaista ketjun? Mitä siihen tarvitaan?

Ikkunat yöhön on hyvä kirja ja se on myös hyvä lukupiirikirja. Siinä on paljon näkökulmia, joita pohtia ja joista keskustella

Taiye Selasi:Ghana ikuisesti

Folasta tuntuu, että tässä on mies, jonka kanssa voi rakentaa elämän, mitä ikinä ’elämä’ sitten tarkoittaakaan. Tämä mies on Kweku, joka opiskelee lääkäriksi Pittsburghissa, Amerikassa.

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, joka nauraa aina. Kaksi nuorta rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä sitten näin kävi?

Ylpeys, häpeä ja vaikeneminen, kuinka paljon turhaa onnettomuutta ne saavatkaan aikaan. Elämä, jonka rakentamiseen on mennyt vuosia, hajoaa palasiksi muutamassa viikossa. Kweku ei kestä häpeää ja tekee ensimmäisen väärän siirron. Fola jatkaa väärien siirtojen tiellä.

”He roikkuivat kymmenen minuutin päässä paikasta, jossa Olu oli kerran asunut, kaikki kysymykset ja sydänsurut vailla vastausta, hoitamatta, kuivumassa hiljaisuudessa”, esikoispoika Olu ajattelee aikuisena vanhoilla kotikulmillaan.

Kaksikymppinen Sadie itkee isän menettämistä ja äidin ikävää. ”Hän itkee sitä, miten eksynyt hänestä on tullut, miten yksin he ovat, miten erillään, miten hajallaan. Hän vihaa joulua, sydäntä särkevää eroa sen välillä, mitä heistä on tullut ja mitä perheen tulisi olla.”

Jo ennen katastrofia perheen painovoimapiste siirtyy, vaikka kukaan muu kuin Olu ei tunnu huomaavan sitä. Aiemmin keskellä olivat olleet isä ja äiti, puhumassa, nauramassa, läsnä.

”Nyt heidän paikallaan oli pieni tyhjä tila, jonka heidän poissaolonsa jätti jälkeensä. Fola oli kadonnut vauvan maailmaan, Kweku työhönsä. Siihen tyhjään tilaan pääsi sujahtamaan heidän tulevaisuudenunelmansa: visio reilun kymmenen vuoden päässä odottavasta kodista, jossa Kwekun ja Folan molemmat projektit, aikuiset lapset ja yksityispraktiikka, olisivat alkaneet tuottaa hedelmää, ja he itse voisivat nousta uudelleen esiin.”

Ihan hyviä aikomuksia, mutta lapsi on nyt. Lapselle riittää pienempikin koti. Lapsen voi nähdä tänään, häntä voi pitää sylissä tänään, hänen kanssaan voi jutella ja häntä voi rakastaa tänään. Aikuisiakin lapsia voi katsoa ja halata, mutta silloin on myöhäistä vahvistaa sitä kivijalkaa, jonka päälle aikuisuus rakentuu.

Kwekun ja Folan jokainen lapsi kantaa mukanaan väärien siirtojen seurauksia, ja jokainen velkoo tietoisesti tai tiedostamatta vanhempiaan. Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa siitä, minkälainen aikuinen hänestä kasvaa?

Täydellistä ei ole. Vanhemmat eivät ole täydellisiä. Kukaan ei ole.

Kun jumittuu syyttämään vanhempiaan virheistä, joita he tekivät, jää kiinni menneisyyteen. Tämä päivä ja tulevaisuus jää elämättä. Olu, Kehinde, Taiwo ja Sadie, perheen lapset, ajelehtivat kukin omalla tavallaan sivullisina elämässään, kelluvat kuin avaruudessa, katselevat itseään vierestä, koska ovat menneisyyden mustekalalonkeroiden sitomia.

Traumat ovat totta, Olun, Kehinden, Taiwon ja Sadien traumat, ja kaikkien muidenkin. Ei ole ihmistä, joka ei saisi vuosien kuluessa haavoja ja ruhjeita, joista jää arpia. Toiset arvet ovat isompia, toiset eivät niin isoja, mutta kaikilla niitä on.

Kuinka paljon ihminen voi valita? Mitä voi päättää?

Itse ajattelen, että ensimmäinen päätös on armahtaa vanhempiaan tai kuka se sitten onkin, joka on tehnyt väärin. Kyse ei ole siitä, ansaitsevatko he sen, sillä armoa ei ansaita.

Se joka antaa anteeksi toiselle, tekee hyvän teon itselleen. Hän vapauttaa itsensä menneen kahleista.  Ei tarvitse odottaa, että toinen pyytää ensin anteeksi. Tuo toinen voi olla vaikka kuollut. Anteeksi voi antaa omin päin ja päästää irti siitä, mitä minulle tehtiin, kääntää katseensa eteenpäin.

Toinen päätös on katsoa traumoja silmiin. Ei tunkea niitä kellariin, ei valehdella itselleen, ei selittää, vaan katsoa silmiin: mitä tapahtui, miltä minusta tuntui, miltä tuntuu nyt.

Kehinde kuvaa terapeutille seisovansa lasiseinäisessä kammiossa. Hän näkee ohikulkevat ihmiset, muttei pääse heidän luokseen, ei voi puhua heille, ei pysty kertomaan heille, että olen täällä.

”Suojautumista”, sanoo terapeutti. ”Pelolta, kivulta ja raivolta.” Kehinde sanoo, ettei hän ole vihainen. ”Olet, ja sinun on syytäkin olla. Ota se vastaan. Vihasi. Anna sille lupa olla olemassa.”

Kolmas päätös on kysyä, mitä haluaa omalta elämältään ja mitä voi tehdä edetäkseen sitä kohti.

Et ole äitisi, etkä isäsi, olet sinä. Sinulla on oma elämäsi elettäväksi. Voi valita, elääkö omaa elämäänsä, johon sisältyy menneisyys, mutta menneet eivät pomota. Vai jääkö menneiden kahleisiin, jossittelemaan, syyttämään.

Jos askelten ottaminen yksin ei onnistu, kanssakulkija auttaa, terapeutti, ystävä, sisarus… Mutta päätös lähteä eteenpäin on jokaisen tehtävä itse.

Taiye Selasi kiertää tarinaa näkyviin taitavasti, korkkiruuvitapaan, tuo esiin nykyisyyttä ja mennyttä vuoron perään. Hänen kielensä on omaperäistä, kiehtovasti runollista, mutta ei ylikoukeroista (vaikka rajalla jossain kohti jo menee).

Afrikkalaisuudella on vahva osuus kirjassa. Ja mikä mukavaa, Selasin kirjassa on hyvä loppu. Vain yksi on joukosta poissa, kuollut, ja hänkin olisi varmasti halunnut olla mukana. Joidenkin aika päättyy aiemmin, joidenkin myöhemmin. Kun ei voi tietää, minkä verran kullakin on päiviä jäljellä, kannattaa avata asiat, puhua suoraan ja tehdä sovinto silloin, kun päiviä vielä on.