Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Juoni vai kieli, kumpi on tärkeämpi? 

Eihän niitä voi tyystin erottaa. Mutta joku lukee kirjan hyvän kielen takia hyvillä mielin, vaikka juoni ei ihan pysy koossa. Toinen taas ärsyyntyy, jos juonessa on floppeja, ja harmittelee, että tuli tuhlattua aikaa mokomaan, vaikka olisi miten hyvää kieltä. 

Mutta alkuun. Purkausta aloitettuani mietin, mistä juonen perusasetelma on niin tuttu. Sitten aivoskanneri löysi sen. Kjell Westö toistaa monessa kirjassaan samaa kuviota: on kaverikolmio, kaksi poikaa ja tyttö. Kunnon poika rakastaa tyttöä, joka rakastaa sitä rentumpaa poikaa, vaikka saisi kunnon pojasta hyvä miehen.  

No, perustarinoita on kait rajattu määrä, joten tällaisia tullee vastaan jatkossakin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirja alkaa hailakkaasti. Hyvän kirjan kanssa voi mennä yö yhtä putkea, mutta tätä ei ollut ongelma jättää kesken. Lähtöasetelma on veljekset ja naapurintyttö, Kjarri, Birk ja Vigdis. Kjarri haluaa Vigdiksen, joka haluaa Birkin, joka haluaisi viettää aikaa veljensä Kjarrin kanssa, mutta tämä haluaa Vigdiksen mukaan.

Tarina kerrotaan vuorollaan kunkin päähenkilön näkökulmasta, ja pitemmälle edetessään se alkaa vetää. Kjarri aloittaa. Vigdis tuo juoneen uutta taustaa ja valaisee varjopaikkoja.  Kun kertoja zuumaa kolmanneksi Birkiin, tarina nappaa otteeseensa, ja kirja on luettava samalla istumalla loppuun mielessä kysymys, miten tässä käy.

Ja voi ei! Loppu on tyhmä. Salaisuudet kyllä selviävät, ja juonesta tulee kokonainen siinä mielessä, että lukija saa tietää, mistä oli kyse kenenkin kohdalla. Miksi ihmeessä kirjailija siis kirjoittaa hyvälle tarinalle hähmäisen lopun?

Monet nykykirjailijat ikään kuin häpeävät kirjoittaa selkeitä tarinoita, jotka klousataan kunnolla, niin että lukija saa palkinnon: näin langat solmiutuivat yhteen, näin henkilöille kävi. Luulevatko kirjailijat, että se on jotenkin vanhanaikaista? No ei ole. Se on lukijan palkitsemista. On ärsyttävää heittää loppuun kysymyksiä ja jättää ne vastaamatta.

Tarinan loppu on kaiken lisäksi ankea. Jos pahin arvaus toteutui avoimista vaihtoehdoista, kaikille kävi huonosti. Kirjan lukenut ystäväni sanoi, ettei hän pidä siitä, kun kirjasta jää lohduton fiilis. Olen samaa mieltä. En lue kirjoja siksi, että lopputulema on tympeä olo.

Kirjan kieli on herkullista. Jos ei hähmäinen loppu harmittaisi niin paljon, lukisin kirjan uudelleen hitaasti, katselisin sanojen piirtämiä kuvia, jäisin niiden tunnelmiin, pohtisin pitkin matkaa olevia ajatuksia.  Mutta nyt en taida.

Elämä tuliperäisellä islantilaisella saarella keskellä merta on kiinnostava ympäristö. Tosin mietin, kuinka aitoa se on? Kirjailija asui Islannissa puoli vuotta ja sijoitti sen jälkeen kirjansa sinne. Minkähänlainen kirja siitä tulisi, jos joku toismaalainen asuisi Suomessa puoli vuotta ja kirjoittaisi sen jälkeen Suomeen sijoittuvan suomalaisen kolmiodraaman?

Toinen kysymys on sitten, että onko sillä väliä? Harva meistä tietää Islannista tuonkaan vertaa, ja jos joku kohta vähän viiraa, kuka meistä osaa sanoa, ettei se niillä noin mene…