Taiye Selasi:Ghana ikuisesti

Folasta tuntuu, että tässä on mies, jonka kanssa voi rakentaa elämän, mitä ikinä ’elämä’ sitten tarkoittaakaan. Tämä mies on Kweku, joka opiskelee lääkäriksi Pittsburghissa, Amerikassa.

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, joka nauraa aina. Kaksi nuorta rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä sitten näin kävi?

Ylpeys, häpeä ja vaikeneminen, kuinka paljon turhaa onnettomuutta ne saavatkaan aikaan. Elämä, jonka rakentamiseen on mennyt vuosia, hajoaa palasiksi muutamassa viikossa. Kweku ei kestä häpeää ja tekee ensimmäisen väärän siirron. Fola jatkaa väärien siirtojen tiellä.

”He roikkuivat kymmenen minuutin päässä paikasta, jossa Olu oli kerran asunut, kaikki kysymykset ja sydänsurut vailla vastausta, hoitamatta, kuivumassa hiljaisuudessa”, esikoispoika Olu ajattelee aikuisena vanhoilla kotikulmillaan.

Kaksikymppinen Sadie itkee isän menettämistä ja äidin ikävää. ”Hän itkee sitä, miten eksynyt hänestä on tullut, miten yksin he ovat, miten erillään, miten hajallaan. Hän vihaa joulua, sydäntä särkevää eroa sen välillä, mitä heistä on tullut ja mitä perheen tulisi olla.”

Jo ennen katastrofia perheen painovoimapiste siirtyy, vaikka kukaan muu kuin Olu ei tunnu huomaavan sitä. Aiemmin keskellä olivat olleet isä ja äiti, puhumassa, nauramassa, läsnä.

”Nyt heidän paikallaan oli pieni tyhjä tila, jonka heidän poissaolonsa jätti jälkeensä. Fola oli kadonnut vauvan maailmaan, Kweku työhönsä. Siihen tyhjään tilaan pääsi sujahtamaan heidän tulevaisuudenunelmansa: visio reilun kymmenen vuoden päässä odottavasta kodista, jossa Kwekun ja Folan molemmat projektit, aikuiset lapset ja yksityispraktiikka, olisivat alkaneet tuottaa hedelmää, ja he itse voisivat nousta uudelleen esiin.”

Ihan hyviä aikomuksia, mutta lapsi on nyt. Lapselle riittää pienempikin koti. Lapsen voi nähdä tänään, häntä voi pitää sylissä tänään, hänen kanssaan voi jutella ja häntä voi rakastaa tänään. Aikuisiakin lapsia voi katsoa ja halata, mutta silloin on myöhäistä vahvistaa sitä kivijalkaa, jonka päälle aikuisuus rakentuu.

Kwekun ja Folan jokainen lapsi kantaa mukanaan väärien siirtojen seurauksia, ja jokainen velkoo tietoisesti tai tiedostamatta vanhempiaan. Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa siitä, minkälainen aikuinen hänestä kasvaa?

Täydellistä ei ole. Vanhemmat eivät ole täydellisiä. Kukaan ei ole.

Kun jumittuu syyttämään vanhempiaan virheistä, joita he tekivät, jää kiinni menneisyyteen. Tämä päivä ja tulevaisuus jää elämättä. Olu, Kehinde, Taiwo ja Sadie, perheen lapset, ajelehtivat kukin omalla tavallaan sivullisina elämässään, kelluvat kuin avaruudessa, katselevat itseään vierestä, koska ovat menneisyyden mustekalalonkeroiden sitomia.

Traumat ovat totta, Olun, Kehinden, Taiwon ja Sadien traumat, ja kaikkien muidenkin. Ei ole ihmistä, joka ei saisi vuosien kuluessa haavoja ja ruhjeita, joista jää arpia. Toiset arvet ovat isompia, toiset eivät niin isoja, mutta kaikilla niitä on.

Kuinka paljon ihminen voi valita? Mitä voi päättää?

Itse ajattelen, että ensimmäinen päätös on armahtaa vanhempiaan tai kuka se sitten onkin, joka on tehnyt väärin. Kyse ei ole siitä, ansaitsevatko he sen, sillä armoa ei ansaita.

Se joka antaa anteeksi toiselle, tekee hyvän teon itselleen. Hän vapauttaa itsensä menneen kahleista.  Ei tarvitse odottaa, että toinen pyytää ensin anteeksi. Tuo toinen voi olla vaikka kuollut. Anteeksi voi antaa omin päin ja päästää irti siitä, mitä minulle tehtiin, kääntää katseensa eteenpäin.

Toinen päätös on katsoa traumoja silmiin. Ei tunkea niitä kellariin, ei valehdella itselleen, ei selittää, vaan katsoa silmiin: mitä tapahtui, miltä minusta tuntui, miltä tuntuu nyt.

Kehinde kuvaa terapeutille seisovansa lasiseinäisessä kammiossa. Hän näkee ohikulkevat ihmiset, muttei pääse heidän luokseen, ei voi puhua heille, ei pysty kertomaan heille, että olen täällä.

”Suojautumista”, sanoo terapeutti. ”Pelolta, kivulta ja raivolta.” Kehinde sanoo, ettei hän ole vihainen. ”Olet, ja sinun on syytäkin olla. Ota se vastaan. Vihasi. Anna sille lupa olla olemassa.”

Kolmas päätös on kysyä, mitä haluaa omalta elämältään ja mitä voi tehdä edetäkseen sitä kohti.

Et ole äitisi, etkä isäsi, olet sinä. Sinulla on oma elämäsi elettäväksi. Voi valita, elääkö omaa elämäänsä, johon sisältyy menneisyys, mutta menneet eivät pomota. Vai jääkö menneiden kahleisiin, jossittelemaan, syyttämään.

Jos askelten ottaminen yksin ei onnistu, kanssakulkija auttaa, terapeutti, ystävä, sisarus… Mutta päätös lähteä eteenpäin on jokaisen tehtävä itse.

Taiye Selasi kiertää tarinaa näkyviin taitavasti, korkkiruuvitapaan, tuo esiin nykyisyyttä ja mennyttä vuoron perään. Hänen kielensä on omaperäistä, kiehtovasti runollista, mutta ei ylikoukeroista (vaikka rajalla jossain kohti jo menee).

Afrikkalaisuudella on vahva osuus kirjassa. Ja mikä mukavaa, Selasin kirjassa on hyvä loppu. Vain yksi on joukosta poissa, kuollut, ja hänkin olisi varmasti halunnut olla mukana. Joidenkin aika päättyy aiemmin, joidenkin myöhemmin. Kun ei voi tietää, minkä verran kullakin on päiviä jäljellä, kannattaa avata asiat, puhua suoraan ja tehdä sovinto silloin, kun päiviä vielä on.