lauantai 21. maaliskuuta 2020

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

Olive Kitteridge on kolho nainen, ulkoisesti ja persoonaltaan. Tyly tokaisija, jonka mielestä jokaisessa ihmisessä on jotain vikaa ja kaikkeen on syy aina muissa.

Silti Henry rakastaa häntä, ystävällinen lempeä aviomies, apteekkari, josta kaikki pikkukaupunkilaiset tykkäävät. Jokainen ajattelee vähintään hiljaa mielessään jos ei sano naapurille ääneen, miten ihmeessä Henry on mennyt naimisiin Oliven kanssa ja näyttää yhä tykkäävän vaimostaan. Hyvä kysymys.

Kun Oliven ja Henryn ainoa poika Christopher avioituu, miniä on Oliven mielestä kova ja ilkeä nainen. Vaimo saa Christopherin muuttamaan toiselle puolelle maata, ja kun pariskunnalle tulee ero, Oliven pettymykseksi Christopher jää sinne, kauas äidistään. Miksi, siihen alkavat syyt aueta kirjan loppupuolella.

Olive Kitteridge on yhdysvaltalaisen Elisabeth Stroutin kolmas suomennettu kirja. Se on novellikokoelma, jonka jokainen novelli kiertyy tavalla tai toisella Oliveen.

Strout rakentaa kuvaa Olivesta säie säikeeltä. Hän avaa hetkittäisissä takaumissa myös syitä siihen, miksi Olivesta varttui sellainen kuin hän on. Lukija seuraa aluksi lähes tyrmistyneenä, miten ankeasti Olive hyvää miestään kohtelee. Pikkuhiljaa Olivesta välähtää esiin muutakin, yhtäkkisiä huumorin hetkiä, hellyyden pilkahduksia, oppilaita kohtaan osoittamaa ymmärrystä ja jopa rohkaisua. 

Elisabeth Strout on taitava ihmiskuvaaja. Hän saa piirrettyä hienovaraisilla viivoilla persoonan, jota lukija ei voi lopulta tuomita niin yksioikoinen ja oikukas kuin Olive onkin. Kirjan lopun voi ajatella olevan omalla laillaan jopa onnellinen.

Elisabeth Stroutilta on suomennettu myös Kaikki on mahdollista ja Nimeni on Lucy Barton
  

MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Jhumpa Lahiri Tulvaniitty

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Laura Lähteenmäki Ikkunat yöhön

Marilynne Robinson Kotiin

Jhumpa Lahiri Kaima


keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Sain joululahjaksi keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvan dekkarin Apteekkari Melchior ja Gotlannin Piru. Voisi kyllä sanoa romaanin, sillä dekkarijuonen ympärillä on paljon muuta. Sen jälkeen olen lukenut samaa sarjaa lisää, viimeksi Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus. 

Indrek Hargla on virolainen kirjailija, jonka keskiaikadekkareiden päähenkilö on apteekkari Melchior Wakenstede. Apteekkari on arvostettu henkilö kaupungissa, eikä vähiten siksi, että hänen ansiostaan on ratkaistu monta rikosta.

Romaanissa kuvattu 1400-luvun Tallinna on mielenkiintoinen paikka, ainakin jos tykkää historiasta. Ihmisiä on monta kerrosta, ritareista ja rikkaista kauppiaista vaivaistalon asukkeihin. Maailmankuvassa tuonpuoleinen on itsestään selvästi läsnä. Eletään katolisen kirkon valta-aikaa, ja kaupunkiin on rakenteilla kolmas luostari. Luostarit ovat sivistyksen, lääketieteen ja köyhäinavun keskuksia, sen lisäksi että niissä rukoillaan ahkerasti. Apteekkari Melchior ja luostarin väki vaihtavat tietoa yrteistä ja lääkeseoksista kummankin hyödyksi. Äklöintä ajankuvaa ovat oikeudenkäynteihin liittyvät kidutukset.

Mutta voi sitä koston määrää Rataskaivonkadulla! En usko, että kenenkään elämä on muuttunut paremmaksi sen jälkeen, kun on kostanut rankasti kokemansa vääryyden. Ei siitä tule sellaista hyvää mieltä, joka kestää ja kantaa - hetken tyydytys katoaa ja jäljelle jää tympeä tyhjyys. 

Rataskaivonkadulla kostonhimo on tarrannut uhriinsa kiinni kuin merikotka kynsillään saaliiseen. Uhrina on koston kantaja, ei se kenelle hän kostoa suunnittelee. Ihmiselle, joka hakautuu hänelle tehtyyn vääryyteen, voi pahimmillaan käydä kuin Lootin vaimolle: muuttuu suolapatsaaksi, kun ei saa katsetta irti menneestä. Vihan kohde ei välttämättä edes tiedä, mikä katkeruus häneen kohdistuu. 

Ei se tarkoita, etteikö ihmiselle ole tehty väärin. Jokaisella on kokemuksia epäoikeudenmukaisuuksista ja pettämisistä, mutta on totta, että toisilla ne ovat isoja, toisilla pienempiä. 

Koolla ei kuitenkaan perimmältään ole väliä, vaan väliä on sillä, mitä ihminen tekee sen kanssa, mitä hänelle on tehty. Itselleen ihminen tekee palveluksen, kun suuntaa katseensa eteenpäin. Anteeksi antaminen ei ole aina helppoa, mutta ei mahdotontakaan. Se alkaa päätöksestä ja seuraavat askelet ovat teot: mitä teen, mitä puhun, mihin keskityn.

Rataskaivonkadun kummituksen takana oleva henkilö valitsi kiehua katkeruudessa.  No, apteekkari Melchior selvitti kaupunkilaisia piinaavan arvoituksen tutkimustensa ja terävien aivojensa ansiosta. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä 6 kirjaa.

Melchior-sarjaan rinnastuvat muun muassa Kaari Utrion Helsinki-aiheiset romaanit sekä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina ja Järjen ja tunteen tarinoita –sarjat, joissa niin ikään on kiinnostavaa kuvausta sen ajan elämästä: mistä puhutaan, mitä syödään, miten asutaan, miten hoidetaan sairaita, mitä ajatellaan, millaiset ovat ihmisten väliset suhteet.  

Keskiaikaan sijoittuneita dekkarisävyisiä romaaneita ovat myös Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin Shardlake-sarja ja keskiaikaisia romaaneja ilman dekkarijuonta Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali.
  
SAMANTYYPPISTÄ