Katarina Baer: He olivat natseja

Katarina Baeria kylmää, kun hän kuulee, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär sai kyllä kuulla koulunpihalla Tampereella ”vitun natsi”-huutoja. Niinä hetkinä hän toivoi, että olisi asunut Saksassa, jossa muutkin olivat natsisukupolven lapsenlapsia. Suomalaisen ukin Talvisota-tausta ei riittänyt tasapainottamaan vaakaa.

Koulukaverit eivät tienneet isoisän natsiudesta, kuten ei Katarina itsekään vielä tuolloin. Huutoihin riitti saksalainen sukunimi sen jälkeen, kun koulussa oli kerrottu natsien hirmutöistä Hitlerin aikana.

Katarinan isä oli tavannut äidin, kun tämä tuli Saksaan opiskelemaan. Pariskunnan avioiduttua isä halusi muuttaa Suomeen, koska ei pitänyt siitä, että monet entiset natsit olivat palanneet sodan jälkeen hyviin asemiin ja jatkoivat elämäänsä niin kun Kolmatta valtakuntaa ei olisi ollutkaan. Oman isänsä vakaumuksesta hän ei ollut varma. Sota-ajoista ei kotona puhuttu, ja ilmapiirissä oli jotain sellaista, etteivät lapset uskaltaneet kysyä.

Katarina Baer on Helsingin Sanomien toimittaja. Kuutisen vuotta sitten hän alkoi tutkia isänpuoleisten isovanhempiensa elämää. Isoisä oli kuollut sodan loppuvaiheissa, ja isoäiti kasvatti aikuisiksi kaksi lasta, Katarinan isän ja hänen siskonsa. Katarina kolusi arkistoja ja suvun vinteiltä löytyneitä pahvilaatikoita ja haastatteli elossa olevia sukulaisia. Isä oli mukana tutkimuksissa, hänkin halusi tietää. Isä ja tytär matkustivat myös paikkoihin, joissa isovanhemmat olivat asuneet.

”Pyrin selvittämään, mikä sai hyvyyttä ihannoineista perheistä lähtöisin olleet Ortrudin ja Gerhardin liittymään kansallissosialisteihin ja osallistumaan pieninä rattaina yhteen maailmanhistorian pahamaineisimmista projekteista”, Baer kertoo.

Yksi järkytys Katarinalle oli se, että lempeä ja kiltti isoäiti oli sodan jälkeen mennyt politiikkaan ja istui kunnanvaltuustossa. Hän oli Häädettyjen ja oikeudettomien liitto –nimisen puolueen äänikuningatar. Puolue vaati entisten natsien oikeuksien palauttamista ja onnistui siinä hyvin.

Asiakirjoista selvisi myös, että Katarinan isoäiti suunnitteli sodan jälkeen kasvatuskodin perustamisesta häirikkölapsille. Viranomaisluvan saadakseen hän laati omaelämäkerran. Parin sivun elämäkerrasta puuttuu 1930-luku kokonaan.

He olivat natseja –kirjan lukijat pääsevät mukaan selvitystyöhön. Katarina Baer kertoo vuoroon, miten tutkimukset etenevät ja vuoroon isovanhempien tarinaa. Uutta tietoa tulee pala palalta, ja ne loksahtavat lopulta kokonaiskuvaksi. Rakenne on sama kuin niin ikään sota-ajan Saksaa peilaavassa kirjassa Ehkä Esther.

Natsiajasta on viime vuosina ilmestynyt lukuisa määrä kirjoja. Liekö syynä se, että aikaa on kulunut tarpeeksi. Lapset eivät saaneet kysytyksi, mutta lapsenlapset ottavat selvää.

Katarinan isovanhemmat Gerhard ja Ortrud Baer syttyivät natsiaatteeseen. Kirjaa lukiessa kysyy, miten olisi valinnut, jos olisi itse elänyt tuolloin? Vaikka aate ei innostaisi tai se herättäisi jopa vastenmielisyyttä, kuka uskaltaa nousta vastustamaan, kun riskinä on päätyä itse keskitysleirille?

Muutaman talon päässä siitä, missä Gerhard Baer piti Taisteluni-lukupiiriä ja Ortrud Baer oli aktiivisesti mukana naisten natsijärjestössä, asui Bonhoefferin perhe. Natseja vastustamaan noussut Dietrich Bonhoeffer hirtettiin syytettynä Hitlerin vastaisesta salaliitosta.

Sosiaalipsykologian tutkija Anneli Portman sanoo, että kun ihminen saa valtaa, hän muuttuu. Vallantuntoisen ihmisen on vaikea asettua toisen ihmisen asemaan:

"Ei empatiakyky varmaan kokonaan katoa, mutta se katoaa niiden kohdalta, jotka kuuluvat 'noihin'.  Esimerkiksi natseista on sanottu, että he olivat mitä rakastavimpia perheenisiä, mutta silmää räpäyttämättä tappoivat niitä, joita heillä oli valta tappaa. He olisivat varmaan kauhistuneet, jos heitä olisi sanottu huonoiksi ihmisiksi." 

Toiset, kuten Rudolf Höss, perustelivat toimiaan sillä, että tottelivat vain käskyjä, kertoo kirja Hanns ja Rudolf. Auschwitzin komendanttina toiminut Höss sanoi pakottaneensa itsensä seuraamaan juutalaisten kuolinkamppailua kaasukammion pikkuikkunasta, vaikka häntä kuvotti, koska hänen piti olla esimerkkinä alaisilleen. Vähitellen siihen tottui, hän totesi, samoin kuin vankien pahoinpitelyihin ja kidutuksiin.

Gerhard Baerin elämä päättyi saksalaisten sotajoukoissa Italiassa muutama päivä ennen sodan loppumista. Vastakkaisen valinnan tehnyt Dietrich Bonhoeffer kuoli samoihin aikoihin keskitysleirillä.

LISÄÄ AIHEESTA

Sekä Gerhard että Ortrud Baer viettivät lapsuutensa Baltiasta, missä oli vuosisatoja vanha saksalainen väestö. Niistä ajoista toista näkökulmaa tuo Imbi Pajun kirja Torjutut muistot .

Amos Ozin omaelämäkerrallinen romaani liikkuu takaumissa samoilla seuduilla, Baltiassa ja Saksassa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

John Boynen romaani Poika raidallisessa pyjamassa kertoo sota-ajasta ja Aushwitzin keskitysleiristä natsiupseerin 9-vuotiaan pojan silmin. Kirjasta on tehty myös elokuva.

 Viktor Klemperer julkaisi sodan aikana pitämänsä päiväkirjan Haluan todistaa. Kirja näyttää, miten helposti ihmiset hyväksyvät muutokset, kun ne tapahtuvat pienin askelin.