Peter Franzén: Tumman veden päällä

Työkaveri toi Franzénin kirjan minulle ennen lomaa ja sanoi, että tämä on hyvä. Joopajoo, näyttelijä on kirjoittanut kirjan. Totta kai se julkaistaan, olipa kirja mikä tahansa, kun kirjoittaja on valmiiksi julkkis. Pistin kumminkin kirjan laukkuun.

Loman viimeisellä viikolla ajattelin, että kirjaa täytyy selata sen verran, että voi palauttaessa sanoa siitä jotain. Ynseyteni sai murskaosuman, kirja ON hyvä! Siitä tehty elokuva on kohta ensi-illassa.

Kiinnostipa leffa tai ei, kirja kannattaa lukea. On monta syytä, miksi: elämänviisaat pappa ja mummo, hyvä kieli, ajankuvaus ja itse tarina. Lapsen tapa nähdä maailma on tavoitettu hyvin. Kirja perustuukin Franzénin omiin kokemuksiin.

Tumman veden päällä on samalla tavalla erinomainen kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (sekin ehdottoman suositeltava), joka myös kertoo tapahtumista pienen pojan silmin. Aikuinen lukee lapsen kertomusta ja osaa nähdä aikuisen silmin, mitä itse asiassa tapahtuu. Se antaa tarinaan kiinnostavan kaksikerroksisuuden.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/peter_franzen_tumman_veden_paalla_48560.html#media=48562

Haruki Murakami:1Q84

En osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en.

Kirjassa on kolme tarinaa: trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. Kirjailija juoksuttaa kokonaisuutta hyvin, vaihtelee näkökulmaa, tuo uusia käänteitä ja avaa juonta niiden kautta. Kiinnostus pysyy, vaikka opuksella on mittaa 770 sivua. Se oli se, mistä pidin.

Se, mikä ei viehätä, on kirjan negatiivinen maailmannäkemys. “Ei tehdä tästä ongelmaa, tällainen maailma tuhoutuu joka tapauksessa”, sanoo Aoname. Hänen elämännäkemyksensä ankeuteen on vaikuttanut varmaan ankea lapsuus ahtaassa Jehovan todistajia muistuttavassa yhteisössä.

Mutta vaikka ihmisellä olisi tavalla tai toisella kurja lapsuus, se ei tarkoita automaattisesti, että koko elämä on sen jälkeen tuhoon tuomittu. “Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus”, sanotaan, ja siitä on eläviä esimerkkejä. Helppoa se ei usein ole, mutta mahdollista. Kirjassa Tengo toteaa omasta ankeasta lapsuudestaan, että “jotain hyvääkin siinä oli: minusta tuli vahvempi”.

Kirjan päätarina kahdesta rinnakkaisesta maailmasta on eräänlainen aikuisten Narnia. Ero on siinä, että Narniassa hyvä ja paha eivät ole suhteellisia, vaan ne ovat kumpikin selkeästi omaa lajia. 1Q84-maailmassa sanotaan, että “Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi ja päinvastoin.”

On toki tilanteita, joissa hyvä voi palvella pahaa tai paha hyvää. Mutta yleisesti ottaen hyvät teot ovat hyviä, ja kaikki kokevat ne hyviksi, ja pahat teot ovat pahoja: väkivalta, pettäminen, ahneus, kiusaaminen, varastaminen, pahan puhuminen, heitteille jättö... Hyviä tekoja ovat näiden vastakohdat.

Kirjan tarina on sen omasta näkökulmasta looginen. Fuki-Erille ja kumppaneille on itsestään selvää, että on kaksi maailmaa, jotka erottaa toisistaan siitä, kuinka monta kuuta on taivaalla. Meidän maailmassamme kaikki (kait) näkevät vain yhden kuun, mutta meillä on maailmamme sisällä erilaisia maailmankuvia. Ne ovat kuin kartanon sali, jota piiat katsovat kyökinovesta ja vieraat paraatiovesta. Kaikki näkevät samat mööpelit, mutta vetävät näkemästään erilaisia johtopäätöksiä.

Ei tarvitse nähdä asioita samalla tavalla voidakseen keskustella toisten ihmisten kanssa. Mutta sen verran on pystyttävä katsomaan asioita toisen oviaukosta tähän samaan maailmaan, että ymmärtää teoriatasolla, miten toisen maailmankatsomus rakentuu. Muuten keskustelijat puhuvat toistensa ohi.

Cecilia Samartin: Nora ja Alicia

Nora ja Alicia on vanhanajantyylinen romaani. Siinä on juoni ja henkilöt, jotka kasvavat kirjan mukana. Minä pidin erityisesti siitä, että kirja avaa henkilöiden kautta Kuuban vallankumouksen historiaa. Kirjan jälkeen piti googlata ja tarkistaa, miten se Castro oikein valtaan tulikaan, mitä oli ennen häntä ja mikä on tilanne nykyisin.

Kirja näyttää saman, mikä nähtiin muun muassa tsaarin ajan Venäjällä: jos valtaapitävät olisivat laittaneet köyhän kansan olot kuntoon, vallankumousta ei olisi tullut. On myös rikkaiden etu, ettei maahan anneta tulla kurjalistoa. Tai jos sellainen on, kurjaliston olot parannetaan inhimillisiksi.

Kuubassa köyhät asuivat ahtaissa kylissä ilman puhdasta vettä, ilman koulutusta, ilman terveydenhoitoa. He tekivät raskasta työtä rikkaiden pelloilla, ansaitsivat vähän ja näkivät nälkää. Kun olosuhteet ovat niin surkeat, tulee olo, että mikä vain on parempi kuin tämä, mieluummin vaikka kuolema taistelussa parempien olojen puolesta.

Kirja näyttää myös sen, että ihminen tilaisuuden saadessaan on usein itsekäs ja menettää suhteellisuudentajunsa. Puolueen pomot elävät Kuubassa mielettömässä rikkaudessa, mutta kansa elää vielä suuremmassa kurjuudessa kuin ennen vallankumousta.

Kirjan loppuosa on sävyltään eri sorttinen kuin alkupuoli. Kirjailija pistää siihen naiivihöttöä, sitä missä "sydän tietää paremmin" ja "kyllä hän ymmärtää jos rakastaa minua". Loppukuviota myös pitkitetään turhaan. Mutta sen kestää, koska siinäkin osuudessa on kiinnostavammat puolensa, kuten pakomatka Kuubasta.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Eganin kirjassa on palarakenne, kuten tällä hetkellä monilla muillakin. Juoni rakentuu pala palalta. Kirjan luvut kertovat ajallisesti eri vaiheista ja luvuissa on vuoron perään eri päähenkilöt. On hauska nähdä edellisen luvun päähenkilö sivuhenkilönä seuraavassa luvussa ja tietää hänestä enemmän kuin vuorossa olevan luvun päähenkilö tietää.

Kirjan edetessä alan odottaa, että paloista muodostuisi sähäkämpi juoni, mutta kertomus puksuttaa eteenpäin aika tavanomaisena nykypäivän romaanina. Nuoruus on sähläystä, huumeita, kotoa karkaamista, vaihtuvia seksikumppaneita, itsensä tai elämän tarkoituksen hakemista. Missä on pihvi?

Jossain vaiheessa panen merkille, että kukaan henkilöistä ei ole onnellinen - no Bennie varmaan ajoittain uran edetessä ja avioliittonsa alkuvuosina tai Sasha löydettyään miehen ja saatuaan lapset.

Mutta valtaosa henkilöistä kokee olonsa huonoksi, tavalla tai toisella. Senkö vuoksi ihmisten pitää päihdyttää itseään, koska elämä ilman päihteitä on onnetonta? Terapeutti on monen vakiovarustus. Karkeasti yleistäen: jos tausta on kohtuutavallinen, mikä elämässä on niin ongelmallista, että syntyy solmuja, joita täytyy turruttaa huumeilla ja viinalla? Tai käydä kalliilla rahalla setvimässä ammatti-ihmisen kanssa?

Tarina etenee ja henkilöt vanhenevat. Edelleen tuntuu kuin kirjailija olisi käyttänyt epiduraalipuudutusta. Huiput ovat poissa, kertomus menee keskikäyrää. Mietin, mikä tämän kirjan sanoma tai idea on? Mitä tästä pitäisi jäädä mieleen muhimaan, ajatuksiin pohdittavaksi?

Lopussa se kirjailijan ”sanoma” ilmeisesti tulee, viimeisellä sivulla. Bennie vilkaisee Alexia, vanha harmaatukkainen mies, ja sanoo: ”Sinä kasvoit aikuiseksi, Alex, ihan niin kuin me kaikki muutkin.”

Niinhän siinä käy, jos vuosia riittää, että aikuisiksi tullaan ja harmaapäiksi. Semmoinen tarina.

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Hyvä kirja lajissaan. Tosin ensimmäinen luku lupaa kaikkea muuta. Jaahas, joku Harry Hole –kopio, ei jaksa, oli ensimmäinen tuntuma, kun kirja esitteli  nelikymppisen viinaanmenevän tappelupukarin. Onneksi vain alku oli floppi. Juoni lähti liikkeelle, ja samaa tahtia Zet van Heerden alkoi saada persoonallisuutta ja luku luvulta kohtuumäärin syvyyttäkin.

Dekkarijuonta rakennettiin riittävän kiinnostavasti, ja sen rinnalla alkoi muodostua  Zetin menneisyyden tarina. Kahden juonen eteenpäin vienti kävi sujuvasti, ne letittyivät kuin lettivehnänen. Loppuratkaisu ei ollut ihan samaa tasoa, siitä jäi olo, että tuollaisenko salaamisessa nähtiin niin paljon vaivaa ja tehtiin niin paljon rumia tekoja. Mutta meni se nyt kuitenkin ratkaisuna.

Zetin ruoanlaiton yksityiskohdat toivat mieleen Outi Pakkasen kirjojen Anna Laineen,  vesi nousi kiellelle ja jossain kohden mietin, pitäisikö resepti kirjoittaa muistiin. Pidin myös Zetin ja hänen äitinsä suhteesta. Äiti suhtautui poikaansa mainiosti, antoi tämän olla itsenäinen aikuinen, mutta tiukan paikan tullen otti oikeuden olla äiti ja sanoa mielipiteensä. Poika rakasti äitiään lämpimästi, aikuisen tavalla.

Etelä-Afrikka on suomennoksissa uusi miljöö dekkarille. Se olisi voinut tulla enemmän esille, nyt muun muassa mustien ja valkoisten suhteet jäivät ohuiksi. Ehkä kyse on siitä, että kirja on kirjoitettu eteläafrikkalaisille valkoisille. Peruselämäntilanne Kapkaupungissa on heille itsestään selvä, eikä sitä tarvitse avata sen enempää.

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kieleen. Kääntäjältä pääsee välillä kökköä kieltä, mukasuomea, jossa englanti näkyy läpi: ”Itse asiassa en keksi mitään, mitä tekisin mieluummin torstaina.” ”Lupaan, ettet haluaisi minua tällaisena.”

Itse tarina on mielenkiintoinen, erityisesti rotukysymys. Kirjailija rakentaa juonta paloista kahdessa aikatasossa. Se toimii. Lopussa lukija palkitaan vielä yllätyksellä. Rotukysymyksessä Matkalla kotiin asettuu Piiat- ja Kuin surmaisi satakielen –kirjojen rinnalle, vaikkei muuten niiden tasolle yllä. Aikakausien vaihtelu kertoo, miten rotuasenteet ovat muuttuneet.

Niinpä on harmi, että henkilöt ovat norarobertsmaisen ohuita, toisin kuin esimerkiksi Piioissa. Kirjan päähenkilö Julia on itsekäs ja naivi. Hän tietää aivan hyvin ikänsä paikkakunnalla asuneena, mikä vaara on mustalle miehelle olla suhteessa valkoiseen tyttöön 1940-luvulla. Siinä joutuu hirtetyksi, eikä vain mies itse, vaan hyökkäykset kohdistuvat mustan miehen koko perheeseen. Siitä huolimatta Julia jatkaa itsekkäästi Robertin houkuttelua.

Jos Julia olisi oikeasti pysähtynyt ajattelemaan asiaa, jos hän olisi ollut niin älykäs, kuin kirjailija antaa ymmärtää, hän ei olisi laittanut rakastettuaan sellaiseen vaaraan. Nyt hän selittää itsekkyyttään peittäen, että rakkaus voittaa kaiken, tärkeintä on, että me rakastetaan.

Tässä kohden kirja putoaa Harlequin-sarjaan, mikä on vahinko, koska siinä olisi ollut aineksia enempään. Oikea rakkaus olisi päästänyt irti Robertista ja pysynyt kaukana hänestä, koska oikea rakkaus ei ajattele, ”mutku minä haluan”, vaan haluaa rakastetun parasta. 

Vanha Julia on kyllä sitten mainion napakka vanha rouva. Sellaisiksihan me parhaimmillaan tulemme, kun pää pysyy terävänä: mitä kauemmin elää, sen paremmin tietää, kuka on ja mihin vedän rajani.

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät

Kirja alkaa vetävästi. Kahta tarinaa aletaan kuljettaa rinnakkain ja niitä letitetään hyvin yhteen. Jossain vaiheessa lukija tietää enemmän taustaa kuin tämän päivän tarinan henkilöt.

Kieli on tuoretta ja elävää, kivaa lukea. Kirjailijalla on hauskoja vertauksia, joita täytyy pysähtyä lukemaan toiseen kertaan - ”äidin kirkas tukholmanruotsi paukkui kuin revolveri”.

Kääntäjällä sen sijaan on alussa kökköjä lauseita: ”Poliisi on paikalla runsaslukuisena moottoripyörillä, hälytysajoneuvoissa ja etualalle kuin voimannäytteeksi pysäköidyissä joukkojenkuljetusautoissa”. Kirjan edetessä käännös sutjakoituu.

Molemmat historialliset ajanjaksot ovat kiinnostavia. Sekä Tanskan miehitys toisen maailmansodan aikana että 1960-luku tavoitetaan aidon tuntuisesti. Henkilöiden psykologinen kehitys on kuvattu hyvin, ja etenkin se, miten äitiyden ongelma periytyy sukupolvelta toiselle. Äitien pahat teot menevät eteenpäin sukupolvesta sukupolveen yhtä lailla kuin isienkin. Myös Sophien itseinho kuvataan oivaltavasti.

Vain itse tarinaan tulee pari harmittavaa floppia. Etenkin kaksosten rakastuminen samaan naiseen tiputtaa kirjan Barbara Cartland -tasolle. Suhteen kehityskin on ärsyttävän ennalta-arvattava.

Muuten kirja pitää otteessaan. Salaisuuksia avataan sopivaa tahtia, viimeinen viimeisillä sivuilla. Jälkimauksi nousee ajatus: yksikin valhe ja yksikin petos voi suistaa ihmisen elämän ja myös hänen jälkeläistensä elämän vinoon. Mitä pitemmälle vinoon kasvetaan, sen vaikeampi enää korjata menneen väärän valinnan seurauksia. Siitä näkökulmasta kirja on puheenvuoro totuuden ja rehellisyyden puolesta.

Katja Kettu: Kätilö

Historia on mielenkiintoista ja etenkin lähihistoria, se aika, josta on kuullut juttuja vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan, mutta jota ei ole itse elänyt. Siksi tartuin kiinnostuneena tähän kovasti kiiteltyyn kirjaan.

Ensi alkuun oli hakusessa pysyä kärryillä, kuka puhuu milloinkin. Kun tarina eteni, alkoi olla helpompi tajuta, kuka nyt on kertojana.

Kieli oli hauskaa pohjoisen murretta. Tarina - niin, sellaista se on varmaan ollut. Eri henkilöiden kohtalot sitoutuivat oikeaoppisesti lopussa yhteen, ja tarina loksahti kohdalleen.

Mikä siinä sitten oli, etten kuitenkaan hehkuta, että "olipa hyvä kirja"? Mietin sitä, mutta en saanut kiinni, miksi. Jossain keskivaiheilla kirjan lukeminen tuntui välillä kahlaamiseltakin. Lopussa oli jopa oivaltamisen ilo, kun juonensäikeet vedettiin yhteen. Jokin jätti minut silti kylmäksi ja vaisuksi.

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt

Hmmm, espanjalainen dekkari, kiinnostavaa. Juonen sivutuotteena pääsee katsastamaan vieraan maan tapoja.

Alun jälkeen päähenkilö Petra Delicadon naiseusongelma alkaa rasittaa. Naispoliisi lyö reaktioissaan yli yrittäessään olla ei-nainen. Hän käyttäytyy huonosti, mutta käyttää siinä hyväkseen nimenomaan sitä, että on nainen. Miespoliisi tuskin selviäisi ongelmitta syyttömän nuoren miehen riisuttamisesta ja munien tuijottelusta. Kaidalle tielle opettelevien nuorukaisten hoitokodissa Petra-poliisi puhuu törkeyksiä teinipojalle. Mitkä traumat naispoliisin potenssipuutosirvailut jättävät nuoreen mieheen, sitä ei kirjailija kerro.

Petran asemaa naisena ei paranna yhtään se, että hän käyttäytyy yhtä sikamaisesti kuin sikamaisimmat miehet, eikä edes niitä samoja sikamiehiä kohtaan vaan ventovieraita kohtaan.

Petra Delicado ei ole muutenkaan mikään mukava nainen. Voisi ajatella, että hänen tunnereaktionsa ovat espanjalaisuutta, mutta hänen alaisensa Garzón käyttäytyy asiallisesti - jopa liiaksi asti. Ei hänellä tosin ole juuri vaihtoehtoa. Jos hän antaisi samalla mitalla takaisin, Petra tulkitsisi sen reaktioksi siihen, että hän on naispomo, vaikka se on reaktio siihen, että Petra rähjää.

Itse tarina on aika perus. Tästä voi kehittyä kelpo sarjan, kunhan Petra lopettaa naiseutensa käyttämisen tekosyynä huonolle käytökselle. Espanjalaisuus ei dekkarissa näkynyt loppujen lopuksi muuten kuin muutamissa kulttuurieroissa kuten siinä, että auton rattiin lähdettiin reippaasti viinaksia nauttineena.