Enni Mustonen: Kasvattitytär

Enni Mustonen on aloittanut uuden kirjasarjan, jonka ensimmäinen osa on Kasvattitytär. Sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle Mäntsälän ja lähialueiden kartanoihin.

Kasvattitytär on sujuvasti kerrottua tarinaa, jossa historialliset faktat ovat kohdallaan. Niiden vuoksi on aina kiinnostava sukeltaa Enni Mustosen kirjoihin. Siinä pääsee sisäpiirikatsojaksi entisajan arkeen, olipa päähenkilönä Kasvattityttären Hedda Noora, Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida, Järjen ja tunteen tarinoiden Hilma ja Anna Sofia tai Koskivuori-sarjan naiset (linkit näihin lopussa). Hyvin erilaista on kaikkien naisten arki entisaikaan ollut, olivatpa he palkollisia, sivistyneistöä tai aatelisia. 

Mustosen päähenkilöt ovat aina naisia ja useimmat napakoita ja puolensa pitäviä. Niin myös uusin, Hedda Noora, 17-vuotias aatelisneiti. Hänet on tuotu kuusivuotiaana enonsa perheeseen kasvattityttäreksi, kun eno ja hänen vaimonsa eivät saaneet omaa lasta ja Hedda Nooran perheessä taas lapsia riitti ja lisää tuli.

 

Kasvattitytär on kuitenkin selvästi jatko-osien äiti, jolle jälkeläisiä on tulossa myöhemmin. Kirjan alussa menee melkoinen tovi näyttämön rakentamiseen: henkilöiden ja miljöiden esittelyyn. Kartanoita on monta, ja kun yksi henkilö voi omistaan useamman kartanon, joiden välillä reissataan, ja henkilöiden nimetkin ovat samantyyppisiä, menee aikaa hahmottaa kokonaisuus. 

 

Tässä tapauksessa kartanoiden määrä lienee kuitenkin tarpeellinen, koska ne ovat oikeasti olleet olemassa. Myös päähenkilö, avionimeltään Hedvig Eleonora Nordenskiöld, on historiallinen henkilö, joka eli 1756-1833. Hänen pojanpojastaan tuli kuuluisa tutkimusmatkailija Nordenskiöld, jolla on oma nimikkokatunsakin Helsingin Töölössä.

Siinä mielessä Kasvattitytär on enemmän perusromanttinen romaani kuin Mustosen aiemmat sarjat, että alussa jo arvaa kuka lopulta saa kenet. Se tuo kirjaan yksioikoisuutta. Oikeastaan vain itse päähenkilö herää kirjassa kunnolla eloon, ja etenkin herrat ovat enemmän tyyppejä kuin ihmisiä. Mutta huumoria on, naurahtelen lukiessani tilanteille, joissa napakka nainen pistää aisoihin omapäisiä ja epäluotettavia emäntäpiikoja ja vouteja. 

Kovin paljon muuta tästä kirjasta ei voi sanoa, koska tarina lähtee vauhtiin vasta, kun alkuasetelmat on saatu kohdalleen. Sen vuoksi kirjaa olisi voinut jatkaa vähän pitempään, koska tarina jää ilmiselvästi odottamaan jatkoa. Niin luvataan kirjan kannessakin: "Uusi sarja alkaa". 

 

Ihan ookoo ajanvietettä Kasvattitytär kuitenkin on, edellä mainituin historiallisin maustein. Jos haluaa sukeltaa historiallisissa kertomuksissa alusta alkaen syvemmälle, kannattaa lukea vaikkapa Järjen ja tunteen tarinat, joka omasta mielestäni on Mustosen paras sarja. Tosin jokainen Mustosen tähän mennessä ilmestynyt sarja vaisuuntuu, kun edetään 1950-60-luvulle. Esimerkiksi Syrjästäkatsojan päähenkilön Idan lapsenlapsi Viena jää ohueksi, kun Ida ja vielä tyttärensä Kirstikin ovat kiinnostavasti oikean tuntuisia ihmisiä. Kauempi historia on ilmiselvästi Enni Mustosen parasta aluetta.

 

Kasvattityttären kanssa voi todeta, että jatkoa odotellessa.

Enni Mustonen on perustanut Kasvattityttärestä alkavalle sarjalle Facebook-sivun Rouvankartanon tarinoita. Siellä kerrotaan lisää kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, paikoista ja tavoista. Ensimmäisenä esitellään Hedda Nooran kasvatusäiti Hedvig Juliana Nordenskiöld, joka eli vuosina 1734-1811.

Myös Syrjästäkatsoja tarinoista on oma Facebook-sivu, jossa on paljon kiinnostavaa asiaa kirjoissa mukana olevista aikanaan eläneistä henkilöistä ja tapahtumista.

 

LISÄÄ

 

…Hedda Noorasta, tutkimusmatkailija Nordenskiöldin isoäidistä, muun muassa  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000003147698.html

 

…Järjen ja tunteen tarinoista: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/05/enni-mustonen-jarjen-ja-tunteen.html

 

…Syrjästäkatsojan tarinasta: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

…Koskivuori-sarjasta: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/02/enni-mustonen-koskivuori-sarja.html

 

Miia Apukka: Itään ja takaisin

Ystävä toi lainaksi kirjan, lue tämä. Ajattelin, että näitä olen jo lukenut, ensimmäisenä kauan sitten Taisto Huuskosen Laps' Suomen, joka ilmestyi 1979. Muistan kun isä luki sitä ja päivitteli. Julkisuutta kirja ei juuri saanut, suomettumisen aikaan ei naapurimaahan kadonneista suomalaisista puhuttu. 

Myöhemmin muun muassa Antti Tuurin Ikitie, Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme käsittelivät samaa aihetta. Tuurin kirjasta on tehty elokuvakin. 

Tartuin kuitenkin Apukan kirjaan ajatellen, että voin ainakin silmäillä sen. Kirja ottikin matkaansa, eikä vähiten erinomaisen kielen vuoksi. Apukka kirjoittaa mehevää murretta, jota on eteläsuomalaisenkin kiva lukea, vaikka se ei ole ennestään tuttua. Kerronta on sujuvaa ja elävää, uppouduin tapahtumiin päähenkilön Eelis Apukan kanssa.

Kuten kirjan nimi kertoo, Eelis Apukka ylitti itärajan, pettyi raskaasti ja pääsi vuosien jälkeen pakenemaan takaisin Suomeen. Apukka oli kommunisti, aatteen mies, ja oli kärsinyt siitä tuomion Tammisaaren vankilassa. Kun hän palasi sieltä kotiin Lapin Sattaseen elettiin 1930-luvun alkua ja olot olivat niukat. Ruoasta ja vaatteista oli suuri pula, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä veljensä ja kaverinsa kanssa rajan yli Neuvostoliittoon. He ovat nuoria ja vahvoja ja haluavat antaa intonsa ja voimansa työläisten oman maan rakentamiseen yhteistyössä tovereiden kanssa.

Vastaanotto on karu. Kuulustelut, vankila ja viimein kuljetus metsätyömaalle, jossa ei olla ihan vankeja mutta vankasti valvottuja. Ilman passia ei pääse mihinkään. Eeliksen onneksi häntä ei kuitenkaan lähetetty Uralille tai Siperiaan, vaan hän saa jäädä Itä-Karjalaan, Äänisestä itään valtavien metsien keskelle.

Nopeasti Eelis alkaa nähdä, että ihanne ja käytäntö ovat kaukana toisistaan. Aate on loistava, pois nälkä, sorto ja orjuus, tästä eteenpäin kaikki ovat veljiä keskenään. Mutta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sijaan vallitseekin vankileirit, veljesviha ja harvainvalta, kuten hänen ajatuksiinsa putkahtaa.  

Suomalaismiehet tajuavat nopeasti, että kehenkään ei voi luottaa, eikä kenellekään saa puhua mitään ylimääräistä. Erityisen varovainen pitää olla, jos joku alkaa kysellä, sillä kuka vain voi olla urkkija. Mutta entä sitten, kun haetaan kuulusteluun ja ruvetaan tenttaamaan työkavereista, minkälaisia sosialismin vastaisia ajatuksia heillä on? Kun niitä ei ole, kuulustelija ilmoittaa, että otamme yhteyttä vähän ajan päästä ja pitäkää huoli, että teillä on sitten jotain kerrottavaa tästä henkilöstä.

 

Joukosta ei saa myöskään erottua olemalla osaavampi kuin muut. Kateus kukoistaa, ja liian hyvin pärjäävät niistetään nopeasti. Keino on helppo: ei tarvitse kuin ilmiantaa kateuden kohde jostain. Sillä ei ole merkitystä, onko väite totta, sillä epäilyksen ilmapiirissä kaikki ilmiannot otetaan todesta. "Ei väliä, pitääkö se paikkansa, aina me jotain löydetään", sanoo tsekan upseeri.

Pikkuhiljaa Eeliksessä kypsyy päätös lähteä pyrkimään takaisin Suomeen. Erinäisten vaiheiden kautta hän lähtee ystävänsä kanssa tarpomaan pakkasessa synkän laajan metsän halki kohti Suomen rajaa. He onnistuvat, mutta hilkulla se on. 

Mielenkiintoista on, että Suomeen päästyään Eelis Apukka ei luopunut uskostaan kommunismiin. Kirjan lopussa hän pohtii, miksi ei luopunut, kuten moni olisi odottanut. Sen vuoksi, että jos ihmiset pilaavat hyvän aatteen huonolla toteutuksella, se ei tarkoita, että aate itsessään on huono. Samaa ajatusta voi soveltaa useampiinkin aatteisiin, ihmisillä kun on taipumus saada niin sanotusti viljan sekaan kasvamaan rikkaruohoja. 

Itään ja takaisin perustuu tositapahtumiin. Kirjoittaja Miia Apukka on Eeliksen pojan tytär.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies 

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja, kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton?

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä 1920-luvun Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

 

 

Antti Hurskainen: Suntio

Antti Hurskaisen Suntio alkaa lyhyillä työhön liittyvien askareiden kuvauksilla. Kuka niitä tekee, se jää aluksi auki. 

Askareiden väliin tulee kahden henkilön keskusteluja, joista selviää vähitellen, että toinen on pienen maalaisseurakunnan suntio, toinen osoittautuu kirkkoherraksi. Keskustelut kulkevat ajankohtaisista tapahtumista elokuviin, kirjoihin ja teologisiin kysymyksiin. Monessa kohtaa kaksi vastakkaista näkemystä käy dialogi, ja lukija pääsee mukaan, jos jää miettimään, mitä minä tuosta ajattelen.

Samalla etenee suntioksi osoittautuvan henkilön arki. Hän hakee viisivuotiasta tytärtään päiväkodista, ruokkii, juttelee, laittaa nukkumaan ja vie aamulla taas päiväkotiin. Miten tähän on tultu, se selviää vasta kirjan toisessa osassa – kirja jakautuu osiin I ja II.

 
Takakansiteksti olisi selvittänyt alkutilanteen heti, mutta yllättäen se löytyy vasta, kun huomaa avata kirjan takakannen ja katsoa sivuista viimeistä.

Suntio on muutenkin ulkoasultaan poikkeava: yksiväriset viininpunaiset kannet, joihin on tussilla kirjoitettu kirjailijan nimi ja kustantaja. Kyllä, ne on painettu siihen, vaikka näyttää, että joku olisi käynyt salaa sutaisemassa ne kanteen. Ulkoasusta syntyy oletus, että kirjassa olisi ollut irtonaiset paperikannet, jotka on otettu pois, mutta sellaisia ei ole. 

Kirja etenee kahta kaistaa. Toisaalta on keskustelut suntion ja kirkkoherran välillä, ja toisaalta suntion työ ja etenkin yksinhuoltajaisän arki. Suntion ja viisivuotiaan tyttären suhde on lämmin. Hekin käyvät keskusteluja, joissa yleensä tytär kysyy ja isä miettii, mitä tuohon tulisi vastata. Sitten arkeen tulee muutos, äkkipysähdys, jota en tässä avaa, jotta juoni säilyy yllättävänä.

Kokonaisuus jättää mietittävää. Ymmärränkö suntiota vai en? Mitä itse tekisin? Entä kirkkoherra kirjan toisessa osassa, toimisinko samoin vai toisella tavalla? Kirja sopii tältä osin lukupiirikirjaksi. Ja jos keskustelut kirkkoherran ja suntion välillä menevät  ohi, ne voi halutessaan silmäillä ja lukea silti sen toisen tarinan. 

SAMANTYYPPISIÄ

Anneli Vainio KOHTAAMATTOMUUS

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/03/anneli-vainio-kohtaamattomuus.html

Birgitta Björn ONNELLISESTI PERILLE

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/08/birgitta-bjorn-onnellisesti-perille.html

Hanna Kivisalo HYVÄN JÄLKI

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/05/hanna-kivisalo-hyvan-jalki.html

Hannu-Pekka Björman VALKOISTA VALOA

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/06/hannu-pekka-bjorkman-valkoista-valoa.html

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

Stella ja Desiree ovat kaksoset, jotka elävät teini-ikää 1950-luvulla amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Heidän hipiänsä on vaalea ja silmät vaaleanruskeat, mutta papereissa lukee värillinen.

Sillä näet ei ollut väliä, minkä värinen iho oli. Se saattoi olla vaalea kuin elovenatytöllä, mutta jos esivanhemmista joku oli merkitty värilliseksi, jälkeläiset kirjattiin värillisiksi sukupolvesta toiseen.

Vartuttuaan tytöt karkaavat kotoa, ja kohta heidän tiensä eroavat. Stella muuttaa kauas ja päättää ryhtyä valkoiseksi. Desiree jää elämään värillisen elämää: käy värillisten kaupoissa, käyttää värillisten ovia ja antaa nöyrästi tietä valkoisille, jos heitä on tunkemassa eteen.

Paljon ei kaksosten aikaan tultaessa ollut muuttunut siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson 1700-luvulla leskeksi jäätyään otti nykytermein avovaimokseen orjattarensa Sallyn. Sally oli vaalea kaunotar, ja hän alkoi synnyttää miehelle lapsia. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia. Mustaa perimää heissä oli äitinsä kautta enää 1/8. 

 

Myös osa Jeffersonin ja Sallyn lapsista muutti aikuistuttuaan pohjoisvaltioihin ja alkoi elää valkoisena. Koko ajan oli oltava varuillaan, sillä jos siitä jäi kiinni, seuraukset olivat pahat. Sallyn ja presidentti Jeffersonin jälkeläisissä on sekä mustia että valkoisia, kuten näkyy, kun he kokoontuivat sukutapaamiseen vuonna 2013: https://www.youtube.com/watch?v=33011JYnTGE , https://www.youtube.com/watch?v=bzZnqXvRSLE

 

Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1865. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut helpommaksi. Asiassa ei juuri auttanut aikakaan: sen huomaa, jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien.

 

Brit Bennetin kiinnostavassa ja eri osioista taiten rakennetussa kirjassa Stella elää vuosikymmenestä toiseen jatkuvassa pelossa, että joku tunnistaa ja paljastaa hänet värilliseksi. Hänen koko aikuisikänsä rakentama elämä sortuisi siihen paikkaan. Olisiko lopulta helpotus kohdata silmästä silmään tilanne, jota joutuu koko ajan pelkäämään? 

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Barbara Chase Riboud Orjatar 

Margaret Mitchell Tuulen viemää

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen

Kathryn Stockett Piiat

Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta: afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.