Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Neljä kolmevitosta. Kukin kertomus liittyy muihin ja vie vuorollaan tarinaa eteenpäin. On lapsuudenperheet, jokaisella omanlaisensa. On aikuisen elämän ihmissuhteet, ne muutamat, jotka kestävät, ja ne, jotka tulevat ja menevät. On kännykkäriippuvuus. Ala-asteikäiselle määrätään kännykkäpeliaika, mutta aikuisten kännyaikaa ei kukaan rajoita, jos ei itse.

Päähenkilöt eivät kerro itse vaiheistaan, sen tekee kertoja: ”Juuri mysteeri oli Lassea kiinnostanut. Siksi hän oli hakeutunut alalle…”. Senkö vuoksi lukija jää katsomaan tapahtumia ulkopuolelta, kuin lasin takaa? 

 

Pidin Suvi Vaarlan esikoiskirjasta Westend (linkki arvioon alla). Olin sisällä tarinassa, elin 13-vuotiaan Elinan kanssa laman lähestymisen ja miten se keikautti elämän päälaelleen. Osansa oli varmaan sillä, että olin itse elänyt nuo vaiheet ja muistin, miten ne etenivät ja millaisiin tilanteisiin monet ihmiset joutuivat. Ja varmasti osansa oli myös sillä, että Suvi Vaarlan lapsuudenperheelle kävi lamavuosina samoin kuin hänen kirjansa Elinalle. Hän kirjoitti, mitä oli itse kokenut.

 

Nyt kun kertoja kertoo, että ”Iiris yritti katsoa televisiota, kuvat virtasivat etäällä, hän ei saanut niihin kosketusta”, lukija ei istu Iiriksen kanssa sohvalla ja yritä katsoa televisiota vaan lukee kertojan kuvausta tilanteesta. Se jättää kirjan henkilöt litteiksi, he eivät ole oikeita ihmisiä, joiden silmin lukija seuraisi tapahtumia ja tuntisi heidän tunteitaan. 

 

Se ei tarkoita, että Kadonnut aika olisi huono kirja, ei toki. Kieli sujuu ja rakenne toimii, se on tuttu viime vuosien romaaneista ja dekkareista. On kiinnostava nähdä, miten Iiris kokee yhteiselämän Oton kanssa, kun on ensin lukenut 60 sivun verran siitä, mitä Otto ajattelee ja miksi hän teki mitä teki. Tapahtumiin tulee kaksoisvalaistus, ja sen perään vielä kaksi näkökulmaa lisää. 

 

Mutta Kadonnut aika ei ole kirja, joka jää pyörimään mieleen, kun on laittanut kirjan kannet kiinni. Ei se haittaa, kirjoja tulee ja menee koko ajan. Kadonnut aika on ihan toimivaa ajankulua, jos tarvitsee kuluttaa aikaa.

 

SUVI VAARLA WESTEND 

Kirjabrunssi/ Suvi Vaarla Westend

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Harvoin osuu eteen kirja, jota en pysty ahmimaan yhteen menoon, vaikka muilta hommilta joutaisin. Nyt osui.

Maanalainen rautatie kertoo Amerikan mustista orjista 1800-luvun alkukymmeninä. Orjien kohtelu vaihtelee eri isäntien vallan alla, on jopa paikkoja, joissa orja saa elää lähes inhimillisesti. Mutta useimmiten orjia kohdellaan huonommin kuin huonekaluja, jotka lain mukaan ovat samalla tavalla isännän ja emännän omaisuutta kuin orjatkin.

Kirja on fiktiota, eikä sellaista maanalaista rautatietä ollut olemassa, jonka kautta orjat saattoivat karata Amerikan pohjoisvaltioihin ja vapauteen. Myös henkilöt ovat fiktiota, mutta heidän kohtalonsa perustuvat 1930-luvulla kerättyihin entisten orjien elämäntarinoihin, heitä oli tuolloin vielä hengissä.

Se että en lukenut kirjaa yhtä putkea, ei tarkoita, että kirja olisi huono tai että sitä ei kannattaisi lukea. Päinvastoin, kannattaa kyllä. Tapahtumat ovat vain niin painavia, että niitä täytyi välillä sulatella. 

 

Se, mikä on ällistyttävää jälleen kerran, kun Amerikan orjien vaiheista lukee, on se, että maan perustivat ihmiset, jotka olivat lähteneet Euroopasta pakoon vainoja ja epäoikeudenmukaisuutta. Kaikkien ihmisten tasa-arvo kirjattiin Yhdysvaltojen perustuslakiin, mutta kas kummaa, se ei koskenutkaan intiaaneja eikä mustia, vain valkoisia. Eurooppalaiset tulokkaat ryöstivät sumeilematta intiaanien maat omaan käyttöönsä ja hävittivät alkuperäiskansaa tai ajoivat heidät jonnekin pois. Yhtä sumeilematta he ostivat Afrikasta rahdattuja mustia ihmisiä orjiksi.

Tosin ei saa unohtaa sitä, että Afrikassa mustia metsästivät orjiksi toiset mustat. Eipä ollut veljeyttä niissäkään porukoissa.

Yhtä lailla on myös muistettava se, että Amerikassa oli enenevässä määrin ihmisiä, jotka nousivat vastustamaan orjuutta. Lopputulema oli Amerikan sisällissota 1861-65, jonka etelävaltiot hävisivät. Sen myötä orjuus lakkautettiin. Matka siihen, että mustista olisi tullut tasavertaisia kansalaisia valkoisten kanssa, alkoi siitä ja jatkuu yhä. 

Kathryn Stockettin kirja Piiat sijoittuu Amerikan etelävaltioihin 1960-luvulle, sata vuotta sisällissodan jälkeen. Sitä lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän suhtautuminen mustiin oli muuttunut sisällissodasta. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan. Ja kun koiralle rakennetaan koirankoppi, mustalle palvelijalle rakennetaan pihanperälle puusee, jotta hän ei vain yrittäisi käyttää isäntäväen kanssa samaa vessaa. 

SAMAA AIHETTA

 

Margaret Mitchellin kirja Tuulen viemää 

Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on yhtä paljon historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajaa esittänyt Hattie McDaniel ei päässyt elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. 

Harper Leen kirja Kuin surmaisi satakielen 

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
  

Kathryn Stockettin kirja Piiat 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä 1960-luvulla. 

 

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar 

kertoo USAn presidentti Thomas Jeffersonin ja hänen orjansa Sallyn tarinan. Jefferson oli se presidentti 1700-luvulla, joka allekirjoitti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Kun Thomas Jefferson jäi leskeksi, hän ei avioitunut uudelleen, vaan alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. Kirja itsessään ei ole kummoinen, mutta sen lukee, koska aihe on kiinnostava ja tarina on historiallisesti tosi.

Patricia Harmanin kirja Hope Riverin kätilö kertoo Länsi-Virginian vuorilla työskentelevästä kätilöstä. Sympaattinen kirja monella lailla. Tarinan kulkuun vaikuttaa osaltaan mustien ja valkoisten välit: kätilö joutuu ongelmiin, kun alkaa auttaa synnytyksissä myös köyhiä mustia äitejä.

 

Eira Pättikangas: Talvella päivät ovat pitkiä

Enpä olisi uskonut, kun ohimennen aloitin Eira Pättikankaan kirjan Talvella päivät ovat pitkiä, että sen loppuratkaisu niin yllättää  - silleenkö se olikin.

Pättikangas on minulle kuluneen vuoden uusi tuttavuus, johon tutustuin sattumoisin napatessani kirjaston palautushyllystä yhden hänen kirjansa muiden päälle. Kun myöhemmin etsin tietoa kirjailijasta, kävi ilmi, että hän on omalla sarallaan varsin luettu. Se sarka on Pohjanmaa, jonne kaikki hänen kirjansa sijoittuvat.  

Päähenkilöt puhuvat vankkaa pohjalaista murretta. En tiedä kuinka paljon repliikeistä olisi mennyt ohi, jollei minulla olisi 25 vuoden kokemusta pohjalaisista. Osa sanoista jäi oudoksi, mutta tarkoituksen ymmärsi, ja oudommatkin sanat tulivat tutuiksi, sellaiset kuin jouki (ainakin), kynttää (pystyy) ja tryykää (ajaa).

Se mikä Pättikankaan kirjoissa varsinaisesti kiinnostaa, ovat hänen naisensa. Päähenkilö on yleensä napakka nainen, joka pärjää pohjalaisessa äijäympäristössä satakunta vuotta sitten. Pättikankaan parhaat kirjat sijoittuvat nimittäin historiaan, 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Lähimmät kaupungit ovat Vaasa ja Seinäjoki, jota kutsutaan nimellä Östermyyra. Rautatie ulottuu jo niihin, ja lisää on paraikaa rakenteilla. 

 

Osa tapahtumista sijoittuu kirjasta riippuen kaupunkiin, mutta valtaosa maaseudulle, kyliin ja kirkonkyliin. Voi kuulostaa tylsältä, maalaiselämää sata vuotta sitten, mutta itse luen kiinnostuneena täällä vesijohdon, sisävessan, jääkaapin ja sähköhellan vieressä, mitä kaikkea tarvittiin arjen pyöritykseen. Tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset ja ihmissuhteet – ihminen on aika samanlainen, elipä hän kantoveden tai vesikraanan kanssa.

Talvella päivät ovat pitkiä kertoo kulahtaneessa mökissä keskellä metsää kasvaneesta Sessistä, joka pääsee piiaksi kylän keskustaan isoon maataloon. Sessi ei viivy siellä kauan, sillä naapuriin muuttaa Vaasasta synnyinseudulleen palaava Laima, joka perustaa kylään hattukaupan. Näppäräkätinen Sessi pääsee hänen apulaisekseen.

Kotimökkiin jäivät vielä äiti ja kaksi pikkusiskoa, joita Sessi ryhtyy järjestämään uuteen kansakouluun, rahat vain tarvitsee saada siihen. Sessi on ulkoisesti hento, mutta sisäisesti jämäkkää tekoa, mikä tarinan edetessä käy mainiosti ilmi. ”Kova akka näyt olevan”, sanoo ison talon isäntä, kun Sessi laittaa häntä tilille menneistä, ja äänessä kajahtaa ärsytyksen takaa ihailu.

Pättikankaan romaanit ovat mielenkiintoista ajankuvaa, eläviä henkilöitä ja monissa on mukaansa ottava juoni (no, nyt kyseessä oleva alkaa hieman hitaasti, mutta lähtee pian vauhtiin). Hyvää ajankulua siis, kun sellaista haluaa. 

 

Pättikankaan parhaimpia ovat: Talvella päivät ovat pitkiä, Jäljet veräjällä, Vuodet kuin unta, Punainen silkkinauha. Kaikkiaan kirjoja on parikymmentä.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Sally Salminen: Katriina