Staffan Bruun: Mies joka rakasti uutisia

Hufvudstadsbladet sai uuden toimitusjohtajan vuonna 2006. Ensi töikseen toimitusjohtaja julisti, että uusi sukupolvi ei lue paperilehteä. Hufvudstadsbladetin pitää keskittää toimintansa verkkolehteen. Toimitusjohtaja perusteli näkemystään 14-vuotiaalla pojallaan, joka ei lue lehtiä.

Uusi päätoimittaja komppasi toimitusjohtajaa. Hän vei vision pitemmälle: paperilehti voidaan lopettaa kokonaan. ”Saamme vähän aikaa kuulla kovaa kritiikkiä ja lukijat ovat tyytymättömiä, mutta kyllä he tottuvat”, päätoimittaja sanoi.

Uusi päätoimittaja antoi aikamäärän: Husis luopuu paperilehdestä kokonaan vuonna 2011. Paperilehdellä oli julistusta annettaessa 100 000 lukijaa, verkkosivuilla kävi hyvänä päivänä reilu 1000.

Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta työskennellyt Staffan Bruun on kirjoittanut kirjan Mies joka rakasti uutisia. Kirja avaa kiinnostavasti ikkunan sekä isojen uutisten taustoihin että lehtitalon arkipäivään. Kirjan viimeisissä luvuissa Bruun kuvaa, kuinka suomenruotsalainen valtalehti ajautui uuden johdon käsissä tuhon partaalle ja kituu siellä edelleen, vaikka paperilehteä ei lopulta lakkautettukaan.

Alkujaan Staffan Bruun oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. Hämmästyksekseen hän ei läpäissyt sisäänpääsykokeita ja havaitsi olevansa tyhjän päällä. Itsepäinen äiti sai Staffanin menemään Svenska social- och kommunalhögskolan journalistilinjan pääsykokeisiin. Opintojen alettua ammatinvalinta oli nopeasti selvä.

Bruunista varttui vuosien kuluessa monipuolinen toimittaja, joka kirjoitti yhtä lailla isoista uutisista Suomessa ja maailmalla, seurasi mukana Miss Suomi-kiertueilla ja kirjoitti laajoja henkilöhaastatteluja.

Sitten tuli vuosi 2006, uudet vetäjät ja uudet visiot. Bruun kertoo poukkoilusta viileästi, antaa asioiden puhua puolestaan. Hufvudstadsbladetin johto päätti esimerkiksi perustaa lehden verkkosivuille oman tv-kanavan, Studio Hbl:n. Toimituksen tuli ryhtyä tekemään sinne tv-ohjelmia. Koska toimittajien määrää ei lisätty, tv-hommat vähensivät lehtijuttuja. Studio Hbl saavutti keskimäärin parisataa  seuraajaa päivässä, ja lopulta se haudattiin hiljaisuudessa.

Vuonna 2013 Hufvudstadsbladetin levikki oli laskenut huimasti ja tappiot olivat miljoonia euroja. Johto mietti ratkaisua ongelmaan ja päätyi siihen, että toimitusta supistetaan ja lisätään panostusta digitaaliseen mediaan. Päätoimittaja ilmoitti, että uutiset jätetään lehdestä pois, sivut täytetään kulttuurilla ja paikallisaineistoilla. Samalla kun toimituskuntaa vähennettiin, organisaatiota uudistettiin niin, että väliportaita ja pomoja tuli lisää.

Staffan Bruunin pesti säilyi yt-neuvotteluissa, mutta hän sanoi itsensä irti vuoden 2015 lopussa ja siirtyi vapaaksi kirjoittajaksi.

SAMAA AIHETTA

Harri Nykänen: 20 vuotta Erkon renkinä

Janne Virkkunen: Päivälehden mies

Reetta Meriläinen: Tytön tie

Jessie Burton: Muusa

Jos maalaus on hyvä, onko väliä, kuka sen on tehnyt? Vai onko taideyleisön petkuttamista, jos tekijä onkin joku muu kuin se, jonka nimissä maalausta myydään?

Jessie Burton nostaa tuon kysymyksen esiin romaanissaan Muusa muiden kysymysten ohessa. Kirja on vetävä lukuromaani: koukuttava juoni, ihmissuhteita ja kiinnostavaa historiaa. Mistä on kyse, se selviää vasta viimeisessä luvussa.

Juonen keskiössä on herkullisin värein maalattu, katseet vangitseva maalaus, jonka nuori mies haluaa myydä. Hän on perinyt taulun vast’ikään kuolleelta äidiltään, joka piti sitä aina makuuhuoneessaan. Kuka taulun on maalannut ja missä, ja miksi se oli äidille niin tärkeä?

Burton kuljettaa lukijat takaumissa sisällissodan runtelemaan Espanjaan vuonna 1936. Samaan aikaan valtakunnankansleri Adolf Hitler saa yhä enemmän valtaa Saksassa ja wieniläinen juutalaissyntyinen taidekauppias Harold Schloss muuttaa perheineen Espanjaan. Hän jatkaa taidekaupan tekoa sieltä käsin.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin lontoolaisen taidegallerian konekirjoittaja Odelle Bastien ryhtyy selvittämään myytäväksi tarjotun taulun taustaa.

Jos etsit sutjakkaa lomalukemista, joka irrottaa ajatukset töistä tai arjen muista kiemuroista, tätä kannattaa kokeilla.

Elisabet Aho: Sisar

Helsinki on sisällissodassa huhtikuussa 1918. Josafatinlaakson kyljessä Kalliossa sijaitsevalle Diakonissalaitokselle tulvii avuntarvitsijoita, langanlaihoja suurisilmäisiä lapsia, nälästä horjuvia aikuisia ja haavoittuneita. Kaikkia autetaan. Kun ei enää löydy muuta ruokaa, diakonissat eli sisaret keräävät nokkosia ja keittävät siitä soppaa.

Yhtenä päivänä sisaret löytävät portin pielestä tajuttoman nuoren naisen, jolla on haavoja ja ruhjeita ylt’ympäri ja korkea kuume. Sisarten hoidossa nainen toipuu. Hän muistaa nimensä, Ellen, mutta kaikki viime aikojen tapahtumat ovat pimeyden peitossa. Mitä hänelle on käynyt?

Siinä alkutilanne Elisabet Ahon romaanissa Sisar. Kirja on kiinnostava ja monipolvinen romaani ja kansalaissodan kuvaus Helsingin näkövinkkelistä. Päänäyttämönä on Diakonissalaitos ja sen ympäristö, Kallion ja Sörnäisten hatarat, kylmät hellahuoneet ja niiden rutiköyhät asukkaat.

Josafatin laakso on kaunis lehto. Siellä on myös diakonissojen iso perunamaa ja vihannesviljelmät. Laakso on Diakonissalaitoksen rakennusten, Josafatin kallioiden ja Vesilinnanmäen välissä - Vesilinnankalliolla on nykyisin Linnanmäen huvipuisto.

Euroopan rikkaimman naisen, suomalaissyntyisen kaunottaren Aurora Karamzinin perustama Diakonissalaitos toimi ensi alkuun Katajanokalla, köyhien kaupunginosassa sielläkin. Kun tilat kävivät ahtaaksi, kaupunki järjesti Diakonissalaitokselle maata laitakaupungilta, Töölönlahden perukasta.

Diakonissoille on järkytys, kun kaupungin virkamiehet ilmoittavat, että perunamaan päälle rakennetaan uusi katu, jolla yhdistetään Itäinen Viertotie ja Läntinen Viertotie – nykyisin puhuaan Hämeentiestä ja Mannerheimintiestä. Yhdistävän kadun nimeksi tulee Helsinginkatu.

Koska diakonissat ruokkivat perunamaansa ja vihannesviljelmiensä sadolla ilmaiseksi köyhiä, kaupunki järjestää heille korvaavan maapalan Pitäjänmäestä, Espoon rajalta. Sinne on matkaa, mutta maata annetaan sitten sen verran enemmän. Diakonissalaitokselle jätetään rakennusten pihapiiri, sama joka siellä on edelleen.

Elisabet Ahon romaani kertoo myös punaisten ja valkoisten viimeisistä taisteluista ja punaisten häviöstä. Hävinneiden kohtelu on vihan täyttämää ja summittaista kuten muuallakin Suomessa. Vankileirille saattoi joutua vain, koska oli väärään aikaan väärässä paikassa, kuten kirjan pikkutyttöjen Kristiinan ja Lempin äiti. Ilman diakonissoja tytöt olisivat nääntyneet nälkään, kun he jäivät kahden ja odottavat turhaan äitiä kotiin.

Muistinsa menettäneen Ellenin tarinakin selviää. Elsabet Aho punoo sen hyvin muun juonen joukkoon ja avaa Ellenin kautta yhden näkökulman kaupungin viimeisiin taisteluihin ennen punaisten antautumista. Linnanmäen kalliolla on oma kansalaissotaan liittyvä historiansa.

Kokonaisuutena hyvä romaani.

LISÄÄ AIHEESTA

Raija Orasen Aurora kertoo Aurora Karamzinin kiinnostavan elämäntarinan

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on hämäläisen pikkukylän näkökulma kansalaissotaan

Kjell Westön Missä kuljimme kerran kuvaa kansalaissotaa helsinkiläisten ruotsinkielisten näkövinkkelistä

Ilkka Malmbergin 1917 - samaan aikaan toisaalla katsoo ajanjaksoa kansaivälisesti

Helsinkiläiset diakonissat hoitivat niin punaisia kuin valkoisiakin kantaa ottamatta

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

”Herrasmies avaa naiselle oven” oli yleisin vastaus, kun Joonas Konstig teki gallupia ympäristössään ja kysyi, mikä on herrasmies.

Herrasmies tekee sitäkin. Mutta kun Konstig lähti vuoden mittaiselle matkalle opettelemaan punkkarista herrasmieheksi, ovien avaaminen oli vain pieni siivu. 

Herrasmies ei sano kenestäkään selän takana sellaista, mitä ei sanoisi edessäpäin. Herrasmies ei kiroile. Herrasmies ei hekottele alapäähuumorille. Herrasmies ei pukeudu kotonakaan kalsareihin ja vanhaan t-paitaan. Herrasmies pyrkii siihen, että ihmiset hänen ympärillään viihtyvät, ja siinä on käytöstavoilla tärkeä osa.

Muutama kaverisuhde käryää, kun Joonas ei enää jaksa kuunnella alapäävitsejä – ensin hän jättää ne itse, huomaa pian kuinka rasvaista tekstiä porukoissa puhutaan, ja lopulta ne jutut alkavat tympiä. Ei niin, että lopeta tollanen, vaan niin, että minusta tuntuu ikävältä kuunnella tuontyyppistä, kun tehdään töitä yhdessä, olisiko mahdollista vähän rajoittaa? 

Mä en voi tehdä luovaa työtä, jos mun pitää alkaa rajoittaa mua, sanoo työkaveri, yrittää sitten kuitenkin, mutta ilmapiiri mene tärviölle.

Herrasmies on myös yleissivistynyt. Kirjojen lukeminen on hauskaa, nyt Konstig vain lukee erityisesti sellaisia, usein kauan sitten ilmestyneitä kirjoja, jotka lisäävät yleissivistystä ja viisastuttavat.

Omat juttunsa ovat ratsastus, rugby, tanssiminen ja miekkailu, joita pidetään vanhan ajan herrasmiesten lajeina ja joihin kaikkiin Konstig tutustuu vuoden aikana. Ne ovat siinä mielessä helpponakki, että ei tarvitse luopua vanhoista tavoista ja kouluttaa itseään uusiin, kun ei vanhoja tapoja ole.

Hankalinta on opetella pois ironisesta ja ivallisesta huumorista, jota Konstig kertoo harrastaneensa kaiken ikänsä. Yritysten ja lankeemusten kautta hänen puhetapansa alkaa muuttua, ja yllättäen se tekee oikein hyvää avioliitolle. Niin tekee myös itsehillintään keskittyminen, että ei karju lapsille tai vaimolle, jos tapahtuu virhe tai vahinko, vaan keskittyy puhumaan vähintään asiallisesti, mieluiten ystävällisesti.

”Oman vaimon, oman perheen haukkuminen kuulostaa nyt korviini rumalta ja säälittävältä”, Joonas Konstig kirjoittaa vuoden lopulla kuunnellessaan lentokoneessa selän taakse asettuvaa äijäporukkaa.

Konstig seuraa vähitellen luonteviksi tulevia muutoksia omassa käyttäytymisessään. Hän muistaa joskus lukemansa psykologin väitteen, että tunteidenpatoamisteoria on väärässä, siis että jos ihminen patoaa tunteensa, hän kerryttää aggressioitaan, kunnes lopulta menee ja lyö jotakuta. Psykologi väitti, että ihminen oppii tekemään sitä, mitä tekee: ”Aggressio tekee aggressiivisemmaksi, itsehillintä opettaa hillitsemään itseään”. Esimerkiksi thaimaalaiset onnistuvat tunteidenhillinnässä hyvin, eivätkä ole ollenkaan itsemurhatilastojen kärjessä. Thaimaassa hermojensa menettäminen on suuri häpeä.

Sama ajatus, että ihminen tottuu siihen, mitä tekee, vaikuttaa Joonas Konstigin hämmästykseksi kaikilla elämänalueilla. Konstig summaa herrasmiehen ihanteen: tarvitaan viisautta ja oppia, tarvitaan fyysisiä taitoja ja tarvitaan halua vaalia ja kehittää itsessään hyveitä.

Vuosi herrasmiehenä on kiinnostavampi kirja kuin ennakoin alkaessani lukea sitä. Kiinnostavaa on erityisesti se, kuinka ihminen pystyy muuttamaan itseään, kun haluaa. 

Ajatus, että mä oon mikä oon ja mun tarttee saada toteuttaa itseäni, saa vierelleen toisenlaista ajatusta ja kokemusta. Jos ei halua ryhtyä herrasmieheksi, voi ottaa jonkun muun tavoitteen, ja sitten vain lähteä määrätietoisesti kehittämään itseään. Voi tehdä elämästä ja itsestään uusia löytöjä.

Lisää toisenlaisia tapoja:   Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise