Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Ensin lukija tapaa seitsemän henkilöä, joiden arjen rutiinit tyssähtävät: älypuhelin tilttaa, tietsika sammuu, auto pysähtyy, valot katoavat, kulkulupa ei toimi, juna ei tule, kaupan kassakone tekee lakon.

Ongelma laajenee. Satunnaiset tilttaamiset eivät ole enää satunnaisia, sähköä ei ole ollenkaan. Kauppojen tilaukset ja kuljetukset ovat jumissa, eikä kauppoihin tule ruokaa. Sitä, mitä hyllyissä vielä on, myydään vain käteisellä, koska luottokortit eivät toimi.

Apteekeista ei saa lääkkeitä. Sairaaloista loppuu varavirta ja sen mukana leikkaukset. Radio ja televisio hiljenevät, lehdet eivät ilmesty, eivät nettilehdetkään. Lämmitys ei toimi, paitsi puulämmitys, ja liikkumaan pääsee vain jalan tai polkupyörällä. Lankapuhelinverkko on purettu, ja tukiasemien toimintakin on kiinni sähköstä. Vaikka saisi kännykkänsä ladatuksi aggregaatilla, ei auta, jos tukiasema sippaa.

Koko ruotsalainen yhteiskunta romahtaa.

Lars Wilderängin Tähtikirkas piirtää näkymän, joka on mahdollinen. Länsimainen yhteiskunta luottaa naiviuteen asti sähköön, nettiin, tietokoneisiin ja kännyköihin. Varasysteemit on minimoitu tai lopetettu.

Ruotsissa jaettiin loppukeväästä joka kotiin ohjekirja, jossa kehotettiin kansalaisia varautumaan kriisitilanteeseen ja hankkimaan varastoon kuivamuonaa, vettä ja kynttilöitä. Sähkökatkoja on nytkin muun muassa myrskyjen aiheuttamina, joten maistiaisia sähköttömyydestä on saatu.

Widerängin kirjan henkilöt luulevat, että viranomaisilla on hätävarasuunnitelma katastrofia varten, mutta pian käy ilmi, että kukaan päättäjä tai viranomainen ei hanskaa tilannetta. Yhteiskunta valuu kaaokseen.

Alun henkilöiden tiet risteytyvät myöhemmin. Kun kirjassa on päästy niin pitkälle, Wilderäng on jo näyttänyt, minkälaiset ominaisuudet ihmisissä ja yhteiskunnassa nousevat pintaan, kun totuttu elämä romahtaa.

Kirjana Tähtikirkas on sujuvasti kirjoitettu. Se rinnastuu osin Ilkka Remeksen romaaniin Jäätyvä helvetti. Risto Isomäen Haudattu uhka kuvaa taas Wilderängin tapaan viranomaisten naiviutta ja säästötoimia, joissa verkkoaita riittää, eikä rannalla ole sitäkään “eihän tänne nyt veneellä kukaan tule”.

Tähtikirkkaasta jäi vähän hyinen olo. Tuskinpa noin käy – mutta onhan se mahdollista… Seuraavana päivänä huomaa miettivänsä, pitäisikö komeroon varata vähän enemmän hätävaraa? Ja olisiko viisasta laskea kraanasta muutamaan kanisteriin vettä varmuuden vuoksi, sillä jos sähköt menevät, se pysäyttää myös vedentulon - vessaakaan ei voi vetää.

Sally Salminen: Katrina

Katrina on ison talon tytär Pohjanmaalla, reipas, kaunis ja iloinen. Eipä ihme, että hän joutuu hätistelemään ympäriltään kosijoita, mutta hätisteltävä on, kun kukaan heistä ei kiinnosta.

Sitten paikkakunnalle saapuu ahvenanmaalainen merimies Johan, nauravainen ja laulavainen, joka kertoo komeasta kotitalostaan Ahvenanmaan saaristossa. Se on menoa sen tien. Katrina ja Johan vihitään, ja nuorikko lähtee miehensä mukana uuteen kotiin.

Perillä selviää, että Johan on liioitellut, eikä edes vähän. Katrina tyrmistyy nähdessään harmaan, lyttänän tönön kylän laitamilla. Johan lähtee samantien seilaamaan koko kesäksi, ja Katrina jää selviämään yksin ventovieraassa kylässä.

Nykypäivän Katrina kääntyisi kannoillaan ja palaisi Pohjanmaalle. Mutta eletään 1800-luvun loppua, ja siihen aikaan paluun häpeä olisi ollut niin paljon suurempi, että hän puree hammasta ja päättää pärjätä.

New Yorkissa kotiapulaisena työskennelleen Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina oli suurmenestys. Se oli pitkään eniten muille kielille käännetty suomalainen romaani kunnes Mika Waltarin Sinuhe meni ohi. Nyt Katrinasta on tehty uusi suomennos. Aiempikin on ihan sujuvaa luettavaa, eli lukee kumman vain, kirja on hyvä. (aiemmassa suomennoksessa Katrina kirjoitettiin kahdella iillä)

Sally Salminen oli itse kotoisin Ahvenanmaalta köyhistä oloista. Kun hän kertoo isojen isäntien ja laivanvarustajakapteenien vallasta Ahvenanmaalla, hän kertoo elämästä, jota on itse elänyt.

Eivät isännät ja kapteenit ihan olleet verrattavissa Baltian paroneihin, joista Aino Kallas kertoo romaaneissaan, mutta ei paljon puutu. Ahvenanmaan rengit, piiat ja mäkitupalaiset eivät olleet maaorjia kuten Baltiassa. Isäntien armoilla he kuitenkin olivat, kun ei ollut muuta mahdollisuutta pysyä hengissä kuin tehdä nälkäpalkalla raskaita pitkiä työpäiviä isäntien maatiloilla. 

Jos ei sitten lähtenyt merille, kuten iso osa miehistä. Mutta työ laivoillakin oli rankkaa, sitä rankempaa mitä nuorempi lähtijä oli. Pojat pestautuivat laivapojiksi jo kahdentoista vanhasta, ja laivapoika oli hierarkiassa alin, se, jota kaikki saivat höykyttää. Sen lisäksi merellä vaani alati kuolema.

Katrina on ison talon tytär, mutta sitä hän ei koskaan sano, koska kukaan ei kuitenkaan uskoisi. Tulisi vain ivanaurua. Mutta hän on myös pohjalainen, ja sen hän päästää vallalle tarvittaessa. Katrina tekee kyllä työnsä, alistuu väistämättömään ja raataa parhaimmillaan kuin mies, mistä saa jopa kopean isännän arvostuksen: “on siinä tytöllä sisua ja voimaa!”. Mutta itsetunnostaan hän ei luovu, ei suostu isäntien kopeloitavaksi eikä ota vastaan armopaloja, koska “sen jälkeen olisin loppuikäni kiitollisuudenvelassa koko kylälle”.

Asetelmasta saisi helposti Harlekiini–tyylisen tarinan, jossa virheetön ja kaunis Katrina selviää vaikeuksien kautta voittoon ja saisi kenties vielä rikkaan miehenkin. Salminen kirjoittaa sen sijaan syvälle luotaavan romaanin, jossa yhdistyy Katrinan kasvu ihmisenä ja naisena, ahvenanmaalainen paikallishistoria ja kiinnostava ihmissuhdekudelma.

Pienessä kylässä toteutuu vanha sanonta: köyhä antaa vähästäänkin, rikas ei anna paljostaan. Kaikista rikkaista ei niin voi sanoa, heissäkin on monenlaista, mutta köyhien yksi selviytymiskeino on auttaa toinen toistaan ja antaa naapurille tarvittaessa vaikka viimeisensä, sen lesken rovon.

SAMAA AIHEALUETTA

   

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Barbara Chase Riboud: Orjatar

Imbi Paju: Torjutut muistot