Anna-Liisa Valtavaara:Kiltteydestä kipeät

Anna-Liisa Valtavaara on kirjoittanut joukon  ihmisten välisiin suhteisiin osuvia kirjoja. Kirjat ovat  käytännöllisiä: on ongelma ja mitä sille voi tehdä? Kiltteydestä kipeät on hänen kirjoistaan ensimmäinen, ja siitä on otettu jo toistakymmentä painosta.

Tässä valittuja paloja hänen kirjastaan - ja kirjassa on vielä paljon muutakin oivallista.

Esimerkki1: Lapset ovat mummolassa ja mies työmatkalla. Olet varannut hyvän kirjan ja suklaata, kun naapurin rouva soittaa ja pyytää saada tuoda lapset illaksi hoitoon. Omat lapsesi olivat hänellä pari viikkoa sitten. Mitä tehdä?

Esimerkki2: Parturi saa kyläkutsun, jonka lopussa ohimennen mainitaan, että ottaisitko sakset mukaan, kun meidän Peten tukka on taas niin pitkä.
 

Esimerkki3: Kaveri kysyy, voisitko tulla katsomaan, mikä meidän tietokoneessa tilttaa. Tietokoneammattilaiselle riittäisi hommaa ystävien koneiden kanssa vaikka joka illaksi.

Auttaminen on tärkeä osa ihmisten yhteiseloa. Mutta täytyy osata pitää myös itsensä puolta,  Valtavaara korostaa.  Missä siis menee auttamisen ja ylikävelyn raja?

Liian kiltti ihminen suostuu aina, kun häneltä pyydetään apua, vaikka hän olisi kuinka kiireinen tai väsynyt. Monta kertaa häntä harmittaa, ettei saa sanotuksi ei, mutta hän jatkaa silti entiseen tapaan. Ympäristö tottuu, että tuo ei koskaan kieltäydy, ja niinpä häneltä pyydetään apua aina, kun jotain on tarvis.

Jotkut liian kilteistä eivät ole saaneet lapsena ilmaista mielipiteitään ja tunteitaan, vaan siitä on tullut rangaistus. Silloin on aikuisena vaikea vetää rajoja ja sanoa ei, vaikka tuntuisi ettei jaksa.

Toiset taas ovat luonnostaan hyväsydämisiä ja auttavat mielellään, mutta jäävät loputtoman auttamisen kierteeseen ja väsyvät.

Osa liian kilteistä ei uskalla sanoa pyytäjälle ei, etteivät välit menevät huonoiksi. Hän pelkää, että sitten hänestä ei enää tykättäisi, kenties hylättäisiin kokonaan.

Ei-sanan opettelu alkaa siitä, että ihminen tekee itselleen selväksi, ettei tarvitse suostua kaikkeen, mitä pyydetään. Jos ajatus kieltäytymisestä kauhistuttaa, kannattaa miettiä, miten käy, jos ei opettele sanomaan myös ei. Ihmisellä tulee olla aikaa omien akkujensa lataamiseen. 

Valtavaara neuvoo, että kun jälleen kerran olet myöntynyt pyyntöön, vaikka olisit halunnut kieltäytyä, mieti jälkeenpäin, mitä tilanteessa tapahtui. Millä tavoin olisi pitänyt toimia toisin?

Kuivaharjoittele tulevia tilanteita varten. Mieti etukäteen, mitä vastaat, kun naapuri seuraavan kerran pyytää ottamaan lapset yllätyshoitoon. Kun vastaus on valmiiksi ajateltu, sitten vain syvä henkäys, ja: ”Valitettavasti nyt ei käy, minulla on sovittuna muuta.”

Valtavaara korostaa, että älä selitä, miksi ei nyt käy.

Selittäminen on miina. Mitä enemmän ihminen alkaa selittää kieltäytymisen syitä, sitä varmemmin hän lopulta suostuu. Selittäjä näyttää epävarmuutensa. Kysyjä huomaa sen ja kumoaa selittäjän perustelut toinen toisensa jälkeen kuin keilat. Lopulta selittäjä on umpikujassa, ja hänestä tuntuu, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua kuitenkin.

Siksi kannattaa olla niukkasanainen ja todeta vain, että ikävä kyllä minulla on nyt muita suunnitelmia. "Ai mitä suunnitelmia?" "Henkilökohtaisia", ja päälle ystävällinen hymy :).  Se ”muita suunnitelmia” voi olla vaikka hyvä kirja ja suklaata omassa hyvässä seurassa.  

Kampaaja tai tietokoneosaaja voi halutessaan tehdä selkeän linjanvedon ja päättää, ettei tee enää ammattiinsa liittyviä talkootöitä kenellekään. Silloin pyytäjille on helppo sanoa, että olen tehnyt tällaisen periaatepäätöksen, koska ylimääräisiä hommia olisi vaikka joka illalle, ja on reiluinta, etten tee niitä sitten kenellekään.

Aluksi liian kiltti tuntee syyllisyyttä kieltäytymisestään. Pahimmillaan hän hermostuu ja lopulta kuitenkin suostuu. Sen vuoksi yksi hyvä keino on ottaa aikalisä. Kun joku kysyy asiaa, johon mieluiten vastaisit ei, kannattaa sanoa, että palaan asiaan myöhemmin. Silloin ei tule myönnyttyä hätiköidysti, vaan voi miettiä vastauksen rauhassa ja rauhoittaa itsensä, ennen kuin sanoo ei.

Aikalisän ottaessaan voi myös keskustella tilanteesta jonkun kanssa ja saada tarvittaessa henkistä tukea kieltäytymiseen. Kun ikisuostuja ryhtyy sanomaan ei, takatuki voi olla tarpeen, sillä totuttujen käytöstapojen muuttaminen ei aina ole helppoa.

Jos ihmiset ovat tottuneet jonkun tulevan hätiin aina kun pyytää, he saattavat käyttäytyä hyvinkin tylysti, jos saavat kieltävän vastauksen. Mitä läheisemmistä ihmissuhteista on kyse, sitä töykeämpää palautetta voi tulla. ”Mikä sulle nyt tuli? Sähän oot aina ollu niin mukava”, hämmästellään tai jopa "Onpa susta tullut itsekäs!", ja kieltäytyjää painostetaan pyörtämään sanansa.

Siinä tilanteessa voi olla vaikea pitää kiinni ei-sanasta. Mutta jos antaa periksi, seuraavalla kerralla se on vielä vaikeampaa. Ympäristö oppii, että kyllä se painostamalla viimeistään antaa periksi. Kannattaa havahtua, jos huomaa jälleen sanovansa ”jos nyt tämän kerran”.

Kun sen sijaan pitää kiinni rajoistaan sanoipa ympäristö mitä tahansa, mielikuva ainaisesta auttajasta hälvenee. 

Ja kun itse on oppinut sanomaan ei, on oleellista oivaltaa, että myös minulle voidaan välillä sanoa ei. Se ei tarkoita, ettei toinen enää tykkää minusta, vaan hänellä on vain jokin este.


Anna-Liisa Valtavaaran muita kirjoja

Ainako anteeksi, 2005

Anteeksi antava tekee hyvän teon ennen muuta itselleen. Anteeksi antaminen irrottaa katkeruudesta ja menneisyyden kahleista. Katse kääntyy eteenpäin.  Anteeksi antaminen on hyvä teko myös ympärillä olevilleen. Katkera vanha ihminen on olento, jonka seuraa ihmiset alkavat karttaa.

Mutta kuinka antaa anteeksi, kun se teki mulle niin pahasti? Miten voin antaa itselleni anteeksi sen, että…? Voiko antaa anteeksi niille, jotka ovat jo kuolleet?

Huolena huolehtiminen, 2013
Murehditko asioita, jotka saattavat tapahtua tai olla tapahtumatta? Omassa tai toisten elämässä? Turhat huolet varastavat aikaasi ja voimiasi.  Miten erottaa turha huolehtiminen tarpeellisesta? Omat vastuut muiden vastuista?  Miten löytää lepo ja luottamus, että kaikki menee hyvin, vaikken ole joka hetki skarppina? Kuinka olla läsnä nyt-hetkessä?

Oikein kiltit, 2013

Vääränlainen kiltteys uuvuttaa. Oikeanlainen kiltteys tekee hyvää sekä itselle että muille. On tärkeä tehdä ystävällisiä tekoja ja auttaa, mutta on tärkeä, ettei antaudu ryöstöviljeltäväksi.Miten löytää keskitie ääripäiden väliltä?

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki yhdistää ekojännäreissään faktaa ja fiktiota kerta kerralta sujuvammin. Sarasvatin hiekkaa oli ensimmäinen hänen kirjansa, jonka luin. Se oli silmiä avaava ja kiinnostava kertoessaan, mitä Euroopassa tapahtuu, jos mannerjää sulaa, mutta sen henkilöhahmot olivat yksioikoisia ja ennalta arvattavia. Eivät Kurganin varjojen henkilötkään mitään annakareninoja ole, mutta eivät enää ihan niin harlekiinityyliä kuin Sarasvatissa.

Isomäen kirjat ovat ilkkaremesmäisesti helppolukuisia jännitystarinoita.  Se, mikä niissä kiinnostaa, on kaikki se mielenkiintoinen fakta, jonka Isomäki ymppää tarinaan. Kurganin varjoissa juoneen nivoutuu maapallon tulevaisuutta, historiaa ja kielitiedettä. Saattaa kuulostaa ikävystyttävältä, mutta ei ole, päinvastoin, suht kevyen jännityskertomuksen siivellä saa monenlaista uutta tietoa.  Enpä tiennyt esimerkiksi sitä, että jos Välimeri saastuu liikaa ja käy hapettomaksi, laivat eivät pysy enää sen pinnalla vaan plumpsahtavat pohjaan.

Kurganin varjojen loppuosaan ympätty suhdetarina rikkaan laivanomistajan ja maailman upeimman vartalon omistavan meribiologin välillä on sitten kyllä jo niin klisee, että menee överiksi. Juonenkäänteenä sillä voi perustella olevan paikkansa, mutta silloinkin se on turhan pitkitetty. Vaan kun sen osion jättää omaan arvoonsa, Kurganin varjot on aivan mielenkiintoinen kokonaisuus.

Kurgan muuten on ikivanha hautakumpu.

Victoria Hislop: Saari

Katsoin ensimmäisen jakson paraikaa pyörivästä tv-sarjasta Saari, joka perustuu Victoria Hislopin saman nimiseen romaaniin. Jätin siihen. Viipyilevä tahti muistutti sen sortin kotimaisia elokuvia, joissa toivoo, että leffan mukana tulisi kelaa eteenpäin -nappi.

Kirja sen sijaan lähti vetämään alusta alkaen. Englantilainen Alexis on lähdössä Kreikkaan lomalle ja päättää matkallaan tutustua myös kreetalaisen äitinsä syntymäseutuun. Äiti ei ole koskaan puhunut lapsuudestaan, ja tytär näkee tilaisuuden ottaa selville, mitä salaisuuksia äidin menneisyydessä on.

Alexis matkustaa äitinsä suvun kotikylään, Plakaan. Kylän edustalla on Spinalongan saari, joka oli spitaaliin sairastuneiden karkotuspaikka. Alexis löytää kylästä äitinsä vanhan ystävän, joka alkaa avata salaisuuksien kerää.

Juonessa on monenlaista vaihetta, ja se pitää hyvin näpeissään. Sisällön tekee painavaksi ja koskettavaksi se, että Spinalonga on totta. Spinalonga jäi autioksi vuonna 1957, kun leprasiirtola lakkautettiin, ja se on nykyisin turistikohde.

Saari on helppolukuinen. Sen lauseet menevät siellä täällä naivin harlekiinityylin puolelle, mutta ei niin paljon, että alkaisi haitata: ”Eleni tunsi musertavaa syyllisyyttä, että tytöt joutuivat varttumaan ilman häntä.” Ikään kuin Eleni olisi tehnyt tietoisen valinnan, että sairastunpa seuraavaksi spitaaliin.

Spitaalin eli lepran monimuotoisuus tulee kirjassa hyvin esille. Spitaaliin sairastunut saattoi elää vuosikymmeniä ilman, että sairaus juurikaan eteni, ja toisessa päässä janaa sairaus vei muutamassa vuodessa kivuliaaseen kuolemaan. Petrakisin perheen tarina on ollut rankkaa todellisuutta monien perheiden elämässä, ennen kuin lääke löytyi.

Kun olin lukenut kirjan, huomasin ajatusteni palaavan moneen kertaan kertomukseen. Hyvä kirja.

Spinalongassa näyttää tältä:

http://www.youtube.com/watch?v=beHZV2iARas

http://www.youtube.com/watch?v=AIXH_JYqcoU

Fredrik T. Olsson: Ketjureaktio

Tiedemiehet ovat  havainneet ihmisten dna-koodissa profeetallinen lisäosan, joka paljastaa, että maailma on menossa kohti lopullista katastrofia. Siinä Ketjureaktion alkutilanne.

Tarina lähtee liikkeelle ilkkaremestyylisen vauhdikkaasti, mutta keskivaiheilla juoni alkaa jumittaa. Tiedemiehet jäävät kiertämään kahta kuumaa puurovatia: miten pelastaa edes osa ihmisistä ja kuka on laittanut koodin ihmiseen? Jumala istuu jälkimmäisessä puurossa, ja kirjan tiedemiesten ongelma näyttää olevan se, että hän ei käy selitykseksi, koska Jumalaa ei ole.

”Se ei voinut pitää paikkaansa siksi, että se oli mahdotonta”, kirjan tiedemies perustelee.

”Miksi tekstit oli sijoitettu ihmisen dna:han? Kuka oli asettanut ne sinne? Ei kukaan. Niin se vain oli. Se oli ainoa järkeenkäypä vastaus”, toinen tiedemies keskustelee itsensä kanssa.

”Jos evoluutio saa aikaan hyönteisiä, jotka surisivat tietyssä sävellajissa avatakseen tietyn kukan, sille ei ollut olemassa mitään syytä tai selitystä”, tiedemies painottaa. Mikro-organismit syntyvät vain toisista mikro-organismeista, mutta mistä elämä sai alkunsa ensimmäisen kerran… no, jostain.

Tiedemiesten kenen-tekoa-tää-on-keskustelut itsensä ja toistensa kanssa täplittävät dna-koodin avausongelmia. Toisen puurovadin kanssa ei päästä sen pitemmälle. Tiedemiehet miettivät kuumeisesti, kuinka pelastaa ihmiskunnasta edes jäännös, kun virus tarttuu aivastuksen nopeasti.  Ilmiselvä vastaus ei tunnu tulevan mieleen. Pohdintojen joukkoon lomittuu ihmissuhdejuttua tuomaan lisäväriä tarinaan.

Loppupuolella juoni lähtee taas vauhtiin. Loppuratkaisu ei ole meitä fiksummat avaruusoliot, vaan - no, sen voi lukea kirjasta.

Kohtuusujuvassa kielessä on kohtia, jotka pistävät arvelemaan, että kustannustoimittajalta jäi käännös tsekkaamatta:

”Christina oli ollut tulipunainen lopettaessaan puhelun, mutta kerrankin se ei johtunut pelkästään akun kuumenemisesta.” (kerrankaan...)
”Helena oli antanut hänen nähdä koodit, joita hänen ei olisi saanut nähdä. (hän ei olisi saanut…)
”Kukaan ei halunnut jäädä paikalleen huolimatta senhetkisestä olinpaikasta” (…olipa missä tahansa)