Enni Mustonen: Lapsenpiika

19-vuotias Ida saa paikan Sibeliuksen perheen lapsenpiikana. Herra on viuluniekka ja rouva senaattorin tytär, jolla on kummallisia veljiä. Yksi veljistä jätti lakimiehen uran ja muutti Lohjalle maata viljelemään, toinen on maalari ja kolmas komponeeraa.

Sibeliukset asuvat Elisabethinkadulla Kruununhaassa. Lapsia on kaksi, Eva ja Ruth, ja kolmas on tulollaan. Eletään vuotta 1898.

Ida on tuttu Mustosen edellisestä kirjasta, Paimentytöstä, jossa hän oli piikana professori Zacharias Topeliuksen huushollissa. Nyt hän siirtyy Sipoosta pääkaupunkiin, jonka vilkkaassa liikenteessä on oltava varovainen, ettei jää hevosten jalkoihin. Lapsenpiian voi kyllä lukea ilman edellistä osaa, kirja on itsenäinen kokonaisuus, vaikka siinä viitataan aiempiin tapahtumiin.

Enni Mustosen idea kuljettaa Idaa kulttuurikodista toiseen toimii hyvin. Lapsenpiiassa Mustonen saa vaivattua faktan ja fiktion saumattomaksi kokonaisuudeksi. Lukija kulkee Helsingin kaduilla ja toreilla ja näkee mielessään Kauppatorin taksitolpan tilalla vossikoiden rivin odottamassa kyydin tarvitsijoita.

Sibeliuksen perheeseen Ida tuo sisäpiirinäkökulman. Pikkutytöt ovat ilmapuntareita, he seuraavat silmä tarkkana, minkälaisissa väleissä mamma ja pappa milloinkin ovat. Rahat ovat vähissä, mutta papalle pitää silti olla tarjolla parasta. Kun pappa tarvitsee uusia vaatteita, niitä hankitaan, haalittiinpa rahat sitten mistä tahansa tai tehtiin kauppaan velkaa. Pahinta on papan viftaaminen, minkä vuoksi hän voi kadota päiviksi tai jopa viikoiksi antamatta mitään tietoa itsestään. Mamma on heiveröinen ja vetäytyy raskautensa loppuvaiheissa pitkiksi ajoiksi makuukamariin. Ida hoitaa lapset ja ison osan huushollia osin köksän apuna, osin kokonaan.

Sibeliusten luona vierailevat monet kulttuurihistoriasta tutut nimet. Aino Sibeliuksen paras ystävä on Anni Swan. Paimentytössä henkilöt olivat vähän puunukkeja, mutta nyt Ida on oikea ihminen kuten jokainen muukin. Enni Mustonen saa heidät kaikki sulautettua hyvin tarinaan ilman päälle liimaamisen makua.

Oman hauskan lisänsä aikakauden arkeen tuo kirjan repliikeissä käytetty suomi, förkkelit, stoptuukit, kyökki, lööki, serviisi sun muut.

Mutta piian elämä on työtä vuorotta. Piika odottaa yötä myöten, vieläkö herra ja ystävänsä tarvitsevat jotain suuhunpantavaa, piika herää yöllä kantamaan itkevää vauvaa ja nousee aamulla ensimmäisenä laittamaan tulta hellaan ja uuneihin. Jos herrasväki unohtaa piian vapaapäivän tai tarvitsee häntä juuri silloin, kun vapaa on luvattu, piika tekee, mitä herrasväki tahtoo. Jos emäntä unohtaa maksaa piian palkan, piika ei saa suutaan auki ja jää rahatta.

Herrasväen kannalta erinomaista, mutta piian kannalta rankkaa. Ei ihme, että kun Miina Sillanpää perusti palvelijataryhdistyksen ja alkoi vaatia piioillekin työaikoja, rouvasväki oli kauhuissaan. Onneksi Miina oli sitkeä.

Lapsenpiika on mainio kirja monella tapaa. Jatkoa on luvassa, sillä kirjan lopussa Sibeliukset muuttavat Italiaan, ja herra järjestää Idalle paikan taidemaalari Albert Edelfeltin huushollerskana.

Paimentyttö

Samassa aihepiirissä liikkuvat myös

Kaari Utrion 2000-luvulla julkaisemat Helsinki-aiheiset romaanit Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet ja Vaitelias perillinen (Seuraneiti ei yltänyt ihan samaan, vaikka siinäkin on puolensa, joten en listaa sitä tähän)

Seuraneiti

Maila Talvion Itämeren tytär ja Linnoituksen iloiset rouvat, jotka sijoittuvat 1800-luvun alun Helsinkiin

Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki, jossa kerrotaan Helsingin historiasta 1800-luvun alkupuolelta kirjailijoiden kautta, kuvituksena Signe Branderin vanhoja valokuvia

KirjailijoidenHelsinki

Enni Mustonen listaa Lapsenpiian loppuun

Ruth Snellmanin (o.s. Sibelius) muistelmat Tuokio sieltä, tuokio täältä

Vesa Sirenin Aina poltti sikaria, Jean Sibelius aikalaisten silmin

Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaani

Tulen synty, Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa

Aino Sibeliuksen kirjeitä Järnefelt-suvun jäsenille