Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa

Essee kuulostaa monen korvaan tylsältä filosofiselta sanojen pyörittelyltä. Hannu-Pekka Björkmanin esseet ovat kyllä filosofisia, mutta samalla lujasti kiinni arjessa. Björkman on erinomaisen hyvä kirjoittaja sen lisäksi, että hän on menestynyt näyttelijä.

Valkoista valoa ei ole elämäkerta, vaikka Björkman ottaa mukaan välähdyksiä omasta elämästään. Niistä syntyy sivutuotteena kertomus hänen tähänastisista vaiheistaan.

Björkmanin esseissä on monta raitaa, vahvimpina kuvataide, kirjallisuus, elokuvat, luonto ja teatteri. Hän letittää niitä osin hengelliseen todellisuuteen.

”Taide kertoo ihmiskunnan henkisestä tilasta tarkemmin kuin tiede”, Björkman toteaa. Taiteen ja viihteen hän sanoo eroavan siinä, että viihde tarjoaa pintapuolista tunteiden kuljetusta. Siksi se sopii länsimaiselle ihmiselle, joka haastaa itsensä mieluummin fyysisesti kuin henkisesti.

”Ja tottahan onkin, että on helpompi voittaa ruumiinsa kuin henkensä. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt murtaa ajatustensa kehiä. Hengellinen kilvoittelu on kovin extreme-laji, mihin voi ryhtyä.”

Björkman sanoo, että taide toimii yhdyssiteenä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Parhaimmillaan taide antaa meille tuntee, että olemme mysteerin äärellä. Viihde katkaisee kyllä arkipäivän, mutta sen vaikutukset jäävät siihen.

Björkman kertoo, miten kiinnostui hengellisyydestä ja kääntyi lopulta ortodoksiksi. Hän huomasi, ettei ole aina helppoa sanoa olevansa uskovainen.

”Uskonnon ja etenkin kirkon suhteen on keskusteluissa helpompi saada hyväksyntää välinpitämättömyydellä ja kansanperinteeseen kuuluvalla ’ryyppää ne papitkin’-asenteella. Edelleen, vaikka olen tunnustautunut ortodoksiksi, huomaan välillä vähätteleväni uskoani, ettei kukaan esittäisi vaivaannuttavia kysymyksiä tai hymyilisi pilkallisesti”, Björkman kirjoittaa.

Hän uskoo, että ihmisen lahjat ja kyvyt ovat jumalallista alkuperää, ja siksi on tärkeä miettiä, miten niitä käyttää. Jos haluamme, niin hyvyys, rakkaus ja kauneus elävät taiteessa. Ne ovat kaikki myös Jumalan ominaisuuksia, mysteereitä.

”Jos olemassaololtamme riistetään mysteeri, sielumme alkaa näivettyä”, Björkman sanoo.

Hannu-Pekka Björkman puhuu paljon luonnosta.

”Hiekkatie vie metsän läpi kohti peltoja. Juuri silloin, kun metsä loppuu, aistin valon, joka humisten virtaa maisemassa. Alkukesän valo, kun ilma ei vielä ole tuoksuista raskas, vaan raikas ja leppeä. Kaikki erottuu kirkkaasti. Latojen halkeilleet laudat, metsän saareke kaukana pellolla. Ojanpientareen kukat. - - Kaiken yllä huimaavan sininen taivas, ja pilvi kuin linna lipuu lakeuksien yllä. Olen samassa hengityksessä kaikkeuden kanssa.”

Pohjanmaalta kotoisin olevalle Hannu-Pekalle peltolakeudet ja pilvet niiden yllä olivat jokapäiväinen osa lapsuutta:

”Taivaalle tuijottelu on maaseudulla kasvaneelle tietenkin aivan normaalia. Siellä säästä puhuminen ei ole small talkia vaan totista totta. Sään vaihtelut määrittävät tekemisten ja tekemättä jättämisten rytmin. Omissa koulun poissaolotodistuksissani lukee muutaman kerran syynä poissaoloon pakkanen.”

Hannu-Pekka Björkmanin esseiden kieli on kaunista, mutta ei höttöä. Sanoissa on sisältö. Sisältöä on sen verran painavasti, että kirjaa ei voi hotkaista yhtä kyytiä, vaan sitä pitää lukea pätkissä ja pysähtyä välillä ajattelemaan.

En tiedä, paraniko Valkoista valoa loppua kohden vai pääsinkö enemmän sisään sen maisemiin, kun tuntui, että mitä pidemmälle luin, sen hitaammin luin. Ehkä kirja kannattaakin ensin lukea läpi ja sitten lukea uudelleen, hitaasti.

Pysähdyin esimerkiksi miettimään, mitä tarkoittavat jokapäiväisessä elämässä nämä Björkmanin kirjan lauseet:

”Kaikella, mitä teemme, on suunta. Me kuljemme aina jotakin kohti ja jostakin poispäin.”

”Lahjakkuus ei vapauta ketään vastuusta. Jos ei pysty tekemään hyvää, voi yrittää olla tekemättä pahaa.”

”Kaikki, mitä on liikaa, turruttaa.”