Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Ostin pari vuotta sitten lähipiirini nuorelle naiselle joululahjan, jonka pakettikorttiin kirjoitin, että päätin antaa lahjaksi sivistystä. Paketissa oli Tuulen viemää. Opiskelijatyttö oli ensin hämmentynyt paketin avattuaan, mutta alkoi lukea tätä rakkausromaanien kuningatarta. Hän päätyi kulkemaan joulunpyhät kirja kädessä paikasta toiseen, kunnes se oli luettu. Juoni nappasi kiinni.

”Se oli kiinnostava kirja!” hän kiitti.

Rakkausromaanien kuningatar, totta. Yleissivistykseen kait kuuluu tietää, keitä ovat Scarlett ja Rhett, heihin kun viitataan silloin tällöin. 

Mutta Tuulen viemää on paljon muutakin. Sen paljon muun löysin vasta viisi vuotta sitten, kun remontin vuoksi piti tyhjentää kirjahylly. Käteen osui  Tuulen viemää, jonka olin lukenut edellisen kerran 15-vuotiaana. Pistin kirjan kesälomakassiin, mikä osoittautui mainioksi teoksi.

Tuulen viemää on kiinnostava historiallinen romaani Amerikan sisällissodan ajoilta. Kirjailija Margaret Mitchell oli kuunnellut lapsena ja nuorena sisällissodan veteraanien ja vanhojen rouvien muisteluja ja pistänyt mieleen heidän kertomuksiaan. Kirjan tapahtumista monet ovat tapahtuneet oikeasti, ja monilla henkilöillä on vastineensa todellisuudessa. Sodan kulun yksityiskohtia kirjailija tarkisti vuoden ajan julkaisupäätöksen jälkeen, ennen kuin antoi kirjansa painettavaksi vuonna 1936.

Päähenkilöt ovat eläviä. Yksi psykologisesti parhaiten rakennettuja on Scarlett O’Hara, jonka kasvukertomus Tuulen viemää osaltaan on. Hemmotellusta kartanonneidistä kasvaa sodan loppuvaiheissa sitkeä selviytyjä. Mutta kuten vanha sananlasku toteaa, kun antaa pahalle pikkusormen, se vie pikkuhiljaa koko käden ja vielä enemmänkin. Pakkoraossa Scarlet lipsuu vähä vähältä niistä periaatteista ,joita hänelle on lapsesta asti opetettu: rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Hän pettää lopulta häikäilemättä jopa läheisensä, jos asiat hänen mielestään sitä vaativat.

Tilannetta huonontaa se, että liikenaisena älykäs ja menestyvä Scarlett jää sydämenasioissa jumittamaan teinitytön haaveeseen. Tuskin olisi jäänyt, jollei olisi tottunut pienestä pitäen saamaan kaiken, mitä halusi, ja kun ei tätä haavetta saanutkaan, jää roikkumaan siihen kuin sidostesukkien terrieri. 

Kaikkiin kirjan henkilöihin sana 'elävyys' ei kuitenkaan päde. Nykypäivän lukija karahtaa  joidenkin hahmojen yksisilmäiseen tyypittelyyn ja väittämiin, jotka nykyisin ovat rankkaa rasismia. 

Tuulen viemää oli ilmestyttyään menestys alusta alkaen. Amerikkalaiset lukivat sitä kuten suomalaiset ovat lukeneet Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kirja käännettiin nopeasti monelle kielelle, myös suomeksi. 

Tuulen viemää -elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1939. Siinä oli nostettu pääosaan Scarlettin ja Rhettin rakkaustarina, se, joka minullekin jäi päällimmäiseksi 15-vuotiaan lukukokemuksesta. Ihmettelin ja harmittelin tuolloin miljoonien muiden naisten tavoin, miten Scarlett voi olla niin tyhmä, ettei tajua Rhettin arvoa!

Tuulen viemään rinnastuu

 

Harper Leen vuonna 1960 ilmestynyt kirja Kuin surmaisi satakielen.

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
 

Kathryn Stockettin vuonna 2009 ilmestynyt kirja Piiat. 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä.

Nämä kolme kirjaa kannattaisi lukea peräjälkeen, ilmestymisjärjestyksessä. Kaikista on tehty myös elokuvat, Piioista vuonna 2011.

Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajan roolia esittänyttä Hattie McDanielia ei päästetty elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. Piikoja lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän mustien asema oli muuttunut sisällissodasta, vaikka siitä oli kulunut vuosisata. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan heidän tarjoillessaan rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan.