Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindén on kotoisin Leningradista, kuten on myös hänen kirjansa päähenkilö Galja. He syntyivät neuvostokansalaisiksi. Nyttemmin kaupungin nimi on Pietari ja maa on Venäjä. Siinä on  asennoitumista aikuisen Galjan diplomaattiaviomiehellä, kun on kesken työuran ryhdyttävä edustamaan Neuvostoliiton sijaan Venäjää.

Galja syntyy Leningradissa patologin ja kustannustoimittajan ainoaksi lapseksi. Vanhempien symbioosi on niin tiivis, että lapsi ei mahdu siihen mukaan. Tytöstä pidetään kyllä huolta, mutta hän on ulkopuolinen. Vanhemmat eivät halua hänelle sisaruksia, ja Galja päättelee olleensa itsekin vahinko. Kun isä kuolee, hautajaisiin tulevat isän työkaverit kysyvät Galjalta, onko hän sukua vainajalle? Isä ei ollut kertonut työpaikallaan, että hänellä on tytär.

Ulkopuolisuus saa katsomaan kaikkea vähän vierestä. Galja tekee ironisia huomioita lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliitosta, mutta ei ilkeän ironisesti, vaan enemmän huvittuneesti. Samaan tapaan hän tarkastelee Venäjää ja Suomea, jonne diplomaattiperhe muuttaa kirjan puolivälissä.

”Kun Breznevin aika lähestyi loppuaan, häntä ylistettiin ja hänet asetettiin mikrofonin eteen. Hänen silmäluomiaan kohotettiin ja sitten se alkoi. Kaiken maiskutuksen ja muminan takaa (jota opettajamme kutsuivat kunnioittavasti ’hiukan epätäsmälliseksi ääntämiseksi’) saatoimme erottaa sanat: Rakkaat Afganistanin öljytyöläiset. ” Vanhalla miehellä menivät Afganistan ja Azerbaidzan sekaisin.

Parikymppisenä Galja bongaa nuoren miehen, aloittelevan diplomaatin. Galjasta tulee diplomaatinrouva, joka päätyy Afrikan ja Japanin kautta Suomen Turkuun. Ensimmäisenä jouluna Galja saa suomalaiselta tuttavaltaan hyasintin. Venäjällä hyasintti on hautajaiskukka, isän arkku oli koristeltu niillä. Jouluna tarjottu riisipuuro muistuttaa äidin hautajaisista, missä Galja söi sitä edellisen kerran. Venäjällä riisipuuroa syödään vain hautajaisissa.

Pietarin junassa Galjaa vastapäätä istuu nuori venäläinen nainen.  Hän ihastelee, että Galja on päässyt asumaan vakituisesti Suomeen, ja kysyy, miten se on onnistunut. ”Minäkin haluan sinne. Sanotaan, ettei siellä tarvitse ylipäänsä tehdä töitä. Kaiken saa ilmaiseksi, asunnon ja avustuksia.” Galja toppuuttelee, että ei se niin yksinkertaista ole. ”Kieli on vaikeaa, ihmiset sulkeutuneita ja venäläiset kaikkea muuta kuin suosittuja”, hän valistaa.

Kirjan lopussa tulee yllätys, joka antaa menneisyydelle uutta näkökulmaa. Sellaiset ovat aina hauskoja, etenkin jos sitä ei osaa odottaa, kuten nyt kun kyseessä ei ole dekkari.

Mietin kirjaa lukiessani, onko minämuodossa kirjoitettu kirja Zinaida Lindénin omaelämänkerta, jolta se tuntuu. Vai onko kirja romaani? Vastaus tuli Kirjamessuilla, jossa huomasin yhdellä lavalla Zinaida Lindénin haastattelun. Hän kertoi, että Monta maata sitten on omaelämänkerrallinen romaani, jossa on paljon Zinaidan omia kokemuksia. ”Kirja on metafora minusta”, hän tarkensi.

Lindén nosti kirjamessuhaastattelussa esiin Neuvostoliitossa vallinneen "kuoleman kultin", jota kirjassakin sivutaan. Vanhoja kuolleita sankareita palvottiin, ykkösesimerkkinä Lenin mausoleumissaan. Palvonnassa oli uskonnollistyyppisiä tapoja ja tavaroita. Kun kirkossa pysähdyttiin ikonien eteen, Neuvostoliitossa sankareiden kuvat olivat samassa asemassa.

”Maan tärkeintä muumiota - pientä vaaleanpunaista ruumista koreassa puvussa - säilytettiin Moskovan hautatemppelissä. Kosmonautit kävivät siellä ennen kuin lähtivät avaruuteen. Mitä he mahtoivat kuiskata Vladimir Iljitshille? Monituri te salutant?” miettii Galja kirjassa.

Kirjamessuhaastattelussa Lindén puhui pitkään myös juurettomuudesta. Juurettomia lapsia syntyy yhä enemmän, ei vain Galjan tapaan symbioottisessa suhteessa elävien vanhempien sivulauseiksi, vaan esimerkiksi pitkiä aikoja ulkomailla työskenteleviin perheisiin. Lasten siteet kotimaahan ja sukuun jäävät ohuiksi, kun he kasvavat kaukana, ja monet asettuvat aikuistuttuaan muihin maihin tuntematta olevansa ihan kotona missään.  Yhtä lailla perheessään sivullisia ovat myös ne lapset, joiden vanhemmat ovat niin uppoutuneet työhönsä tai muuhun omaan elämäänsä, että lapset kokevat olevansa ylimääräisiä häiriöitä. Millaisia aikuisia heistä kasvaa?

- - - oheinen blogikirjoitus herätti naisporukassa mittavan keskustelun, olisiko pitänyt puuttua vai ei, ja jos, niin mitä olisi pitänyt sanoa: http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/tarina-leikkipuistosta

Elämästä Neuvostoliitossa ja Venäjällä kertovat myös muun muassa:

Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa

Suomeen muuttanut toimittaja Inna Rogatshi kirjoitti juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjan, jossa hän analysoi elämää Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Hulluja nuo venäläiset

Vuosia Venäjällä työskennellyt suomalainen toimittaja Anna-Lena Laurén kertoo elämästä Venäjällä 2000-luvulla.

Laps’ Suomen

Suomalainen kommunisti Taisto Huuskonen loikkasi vaimoineen vuonna 1949 Suomesta Neuvostoliittoon. Siellä kukaan ei uskonut, että hän lähti aatteen vuoksi, vaan hänen pääteltiin olevan vakooja. Huuskoset pääsivät palaamaan Suomeen vuonna 1975 monenkirjavien vaiheiden jälkeen. Taisto Huuskonen kirjoitti kokemuksistaan kirjan, joka herätti aikanaan melkoiset keskustelut.

Elämästä rautaesiripun takana kertoo myös tämä:

Talviuni Berliinissä

Toimittaja Maxim Leo kertoo lapsuudestaan Itä-Berliinissä ja miten elämä muuttui, kun muuri murtui ja Saksat yhdistyivät. Hän kertoo myös isovanhempiensa vaiheista ja toteaa: ”Meidän perhe oli kuin DDR pienoiskoossa. Siellä törmäsivät yhteen ideologia ja käytännön elämä.”