Colm Tóibín: Nora Webster

Puoliväkisin toisille hyvää tekevät ihmiset ovat rasittavia, sellaiset jotka vievät mummon yli senkin tien, mitä mummo ei ollut ollenkaan ylittämässä.  Mutta joskus voi käydä niin, että vastentahtoisesti tien yli viety näkee toisella puolella maiseman, jota ei osannut etsiä, ja se alkaa vetää puoleensa.

Niin käy Nora Websterille, nelikymppisenä leskeksi jääneelle irlantilaiselle kotirouvalle. Eletään 1960-lukua.

Colm Tóibínin romaani alkaa Noran miehen kuolemasta. Hänellä on neljä lasta ja rahasta tekee tiukkaa. Kuinka jatkaa elämää?

Ennen kotirouvaksi jäämistään Nora oli töissä paikallisessa firmassa. Kun siellä kuullaan, että Nora on jäänyt leskeksi,  hänelle tarjotaan töitä. Muutakaan työtä ei löydy, joten Noran ei auta kuin ottaa nöyrästi vastaan työpaikka, jonne ei haluaisi, mutta jonka saa.  

Samaan syssyyn uuteen arkeen tulee muitakin muutoksia, pakkorakoja, joihin on suostuttava. Lapsilla on ongelmansa, ja kaiken yllä on suru, joka haalistaa värit.

Töihin mentyään Nora huomaa muuttuvansa. Hän ei tyydy nielemään suu supussa epäreiluja tilanteita ja  yllätyksekseen ei joudukaan vaikeuksiin. Se rohkaisee ylittämään muitakin omia rajoja.

Tapahtumien edetessä päivien tasaharmaaseen alkaa ilmestyä rakoja, joista näkyy valoa. Colm Tóibínin romaani kertoo pienieleisesti siitä, että elämä jatkuu.  Ei sellaisena kuin Nora kuvitteli elämänsä jatkuvan hamaan vanhuuteen, vaan toisenlaisena – ei ehkä parempana, ei ehkä huonompana mutta uudenlaisena. 

Aluksi vähän tasapaksulta tuntuva kirja ottikin otteeseensa. Hyvä kirja.

LISÄÄ PERHE- JA SUKUTARINOITA

Kati Tervon Sukupuu

Parinoush Sanieen Kohtalon kirja

Tuula-Liina Variksen Huvila

Enni Mustosen sarja Järjen ja tunteen tarinoita  

 

 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Tapahtumat jäävät pyörimään päässä, kun laitan kirjan kannet kiinni. Vai niin se siis loppujen lopuksi meni. Tarinaa on kelattu auki kuin korkkiruuvia, ja viimeinen kierre tulee näkyviin viimeisessä luvussa. Jopa hankalan vanhan naapurin yllättävällä kuolemalla on osansa siinä, mitä tapahtui.

Liane Moriartyn romaanissa Tavalliset pikku pihajuhlat yltiösosiaalinen Vid kutsua hurauttaa tonttinaapurit ja heidän vieraansa grillaamaan omalle takapihalleen. Kaikki eivät ole kutsusta yhtä innostuneita, mutta kohteliaita kun ovat, kukaan ei kieltäydy. Ilta lähtee sujumaan suht hyvin, ja lapsetkin viihtyvät. Mutta mitä sitten tapahtuu?

Liane Moriarty kiertää tapahtumaa taitavasti kuin kissa kuuluisaa puuroa kirjan puoliväliin asti. Siinä vaiheessa ajattelin, että no mitähän nuo loput 200 sivua pitävät sisällään, kun tässähän tämä oli. Vaan eipä ollutkaan…

Tarkemmin ei juonesta voi kertoa, jottei pilaa lukukokemusta.

Tarina kulkee eri aikatasoissa: ennen grillijuhlaa, grillausiltana ja katastrofin jälkeen. Tapahtumia katsotaan eri henkilöiden silmin, ja lukija tietää aika ajoin enemmän kuin se henkilö, jonka näkökulmasta asiat sillä kertaa nähdään. Moriarty avaa myös henkilöiden taustoja ja keskinäisiä välejä ennen ja jälkeen katastrofin. Kokonaisuus pysysy monista osista huolimatta nasevasti koossa.

Pihajuhlista kertoo myös Shari Lapenan Hyvä naapuri.

Karen Joy Fowlerin kirjassa Olimme ihan suunniltamme kaikki kääntyy uudelle tolalle, kun kirjailija paljastaa puolivälissä, mistä itse asiassa on kyse.

Shari Lapena: Hyvä naapuri Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Lapsenvahti peruuttaa juuri, kun Anne ja Marco ovat lähdössä naapuriin nelikymppisille. He päättävät jättää puolivuotiaan lapsensa kotiin nukkumaan ja ottavat itkuhälyttimen mukaan. Kun vanhemmat palaavat pikkutunneilla kotiin, lapsi on kadonnut.

Shari Lapenan Hyvä naapuri alkaa vetävästi, ja ote pysyy samanlaisena viimeiseen lukuun. Teksti on tiivistä, se kerrotaan, mikä on tarpeellista, rönsyt ja maalailut on leikattu. Juoni kiertyy esiin luku kerrallaan, ja joka luvussa paljastuu jotain uutta, mikä tönäisee juonta uuteen suuntaan. Kuka lopulta on ryöstänyt lapsen ja miksi?

Ratkaisu yllättää. Se on looginen, kun tapahtumia katsoo siltä kannalta, vaikkei tämä vaihtoehto ole tullut mieleen. Hyvä naapuri on hyvä kirja, mainio kun haluaa vaikkapa irrottaa ajatukset työasioista tai täytyy saada luppoaika kulumaan sutjakkaasti.

Lars Keplerin Kaniininmetsästäjä on saanut huikeasti ilmaista mainosta. Lähes lehti kuin lehti on tehnyt näyttävän jutun kirjailijapariskunnasta tai itse kirjasta. Kaikissa kehutaan päähenkilöä ja juonenkuljetusta.

Onhan se hauskaa, että ruotsalaisen menestysdekkarin päähenkilöpoliisi on suomalaistaustainen Joona Linna, lapsena Lappeenrannasta vanhempiensa mukana Ruotsiin muuttanut. Ruotsinkielisessä kirjassa Joona puhuu silloin tällöin suomea, suomennoksessa se ei erotu muusta tekstistä.

Lukuun ottamatta tätä ruotsalaiskulmasta eksoottista taustaa Joona jää henkilönä aika köyhäksi. Enemmän hänessä silti on lihaa luurangon päällä kuin kollegoillaan ja muilla kirjan henkilöillä. He ovat yksiulotteisia, kuten huippukokki Rex tai Joonan rakastettu Valeria. Henkilöille on kirjoitettu ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen juonenkulun kannalta, mutta ei sitten muuta.

Myös juoni mennä töröttää kuin juna raiteella toisin kuin esimerkiksi Hyvä naapuri –kirjassa, jossa juoni vaihtaa suuntaa luku luvulta ja lukija yllättyy yhä uudelleen.

Pikkuhiljaa alkaa selvitä, kuka kaniininkorvainen sarjatappaja on ja mikä on hänen motiivinsa. Murhaaja on aina askelen poliiseja edellä, vaikka Joona Linnalla onkin kyky arvata, mitä sitten tapahtuu. Ainoa iso yllätys on murhaajan henkilöllisyys. Kun se käy ilmi, vetäisee hämmästyneenä henkeä ja täytyy selata kirjaa vähän taaksepäin: oliko tästä annettu jotain piilovinkkejä, jotka olisi pitänyt huomata?

Ruotsin poliisin toiminta on Kaniininmetsästäjän mukaan typerää ja tökeröä, ja omille porukoillekin valehdellaan sumeilematta. Olipa totta tai kirjailijan mielikuvitusta, tuhoavaa ja tyhmää toimintaa.

Kati Tervo: Sukupuu

”Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Oisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli”, Liisa Hukkanen kyräilee. 

"Se" on Adele, saksalainen nuori nainen, joka on matkustanut Dresdenistä Tampereelle rakkautensa perässä. Itse rakkaus, Johannes Hukkanen, makaa kansalaissodan jäljiltä vielä sotasairaalassa. Eletään vuotta 1918.

Kati Tervon Sukupuu kertoo Hukkasen perheen elämänkulusta 2000-luvun puolelle saakka. Tarina avautuu vähitellen, kun sukupuun eri henkilöt kertovat asioista omasta näkökulmastaan. Se on suosittu rakenne tällä hetkellä, ja ihan käypä rakenne. Asiat tulevat valaistuksi monelta kantilta ”ai se näkikin tilanteen noin, vaikka toi kertoi sen näin…”.

Johannes toipuu, avioituu Adelen kanssa ja he saavat kaksi lasta. Sukupuun viimeinen vihanta on Heidi Hukkanen, Adelen lapsenlapsi. Omat näkökulmansa kertovat myös Adelen Saksaan jääneet perheenjäsenet.

Minulle kävi Kati Tervon kanssa sama kuin aiemmin Peter Franzénin kanssa. Työkaveri toi pöydälleni lomalukemiseksi Franzénin kirjan Tumman veden päällä saatesanoin ”tää kannattaa lukea”. En kehdannut kieltäytyä, ja loman viimeisellä viikolla päätin silmäillä kirjan, jotta voin palauttaa sen. Ennakkoluuloni saivat kyytiä: Franzén ei ollutkaan niminäyttelijä, joka nimensä ansiosta saa julkaistuksi pikkuromaanin, vaan kirja vei mukaansa. Siitä on tehty myös elokuva, jonka Franzén ohjasi itse, ja hän sai kirjan tapahtumat siirtymään valkokankaalle puhuttelevasti ja kompaktisti.

Tumman veden päällä

Kati Tervon olin taas mieltänyt lähinnä Jari Tervon vaimoksi, jolla on joku kolumni jossain lehdessä. Se, että hän oli julkaissut romaanin, oli mennyt minulta ohi. Kun tuttava suositteli Tervon Sukupuuta, ajattelin, että voihan sitä vilkaista. Kannatti. Kirja on kiinnostava kertomus yhden suvun kohtaloista, sujuva lukukokemus ja kaiken päälle mukavaa kieltä.

LISÄÄ SUKUTARINOITA

Maan päällä paikka yksi on

Ikkunat yöhön

Vinoon varttunut tyttö

 

Kuiskausten talo

Ghana ikuisesti

Kohtalon kirja

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Variksen kirja Maan päällä paikka yksi on yksi parhaita ihmissuhderomaaneja, mitä olen lukenut. Olen pitänyt myös monista hänen muista kirjoistaan. Siksi tartuin kiinnostuneena Variksen uusimpaan, Huvilaan.

Huvila kertoo nuoresta Raakelista, joka tapaa kuuluisan taiteilijan ja päätyy pikavauhtia tämän vaimoksi. Taitelija vie nuorikkonsa syrjäseudulla sijaitsevalle hirsihuvilalleen, jossa on sekä hänen ateljeensa että kotinsa. Kohta perheeseen syntyy pienokainen, ja lapsen myötä taloon muuttaa myös kotiapulainen, Selma.

Kirjassa on 245 sivua aika isolla kirjasinkoolla. Luettuani laitoin sen kummastuneena käsistäni. Kirjan alku jaarittelee, ja henkilöiden välille syntyy jonkinlainen jännite vasta, kun aviopari muuttaa huvilalle. Sen sijaan, että kirjailija kirjoittaisi juonta kohtauksiksi ja vuoropuheluiksi, tarina etenee osin kuin synopsis, juonisuunnitelma: nyt Raakel ajattelee niin ja tekee näin ja sitten Selma pohtii mielessään, miltä tilanne hänestä näyttää.

Romaani rakentuu nykyisin suositulla moninäkökulma-tekniikalla, jossa kukin henkilö kertoo vuoron perään minä-muodossa, mitä on tapahtunut ja mitä hän ajattelee.

Tuula-Liina Varis kirjoittaa kyllä sujuvaa ja elävää kieltä. Kirjassa on myös hyvin tavoitettu ajankohdan, 1930-luvun, ajatukset ja tunnelmat. Aviomies on kiinnostunut politiikasta ja maailmantapahtumista ja nostaa esiin puheenaiheita ja nimiä Katri Valasta ja Minna Craucherista Reissu-Lassiin. Mutta se ei yksin kanna.

Tarinan taitekohta on hätkähdyttävä. Varis viittaa siihen romaanin alussa. Mitä saunassa siis tapahtui, se kerrotaan sivulla 173. Taitekohta on sidottu aikakauteen, ja niin on hyvin voinut käydä useammassakin perheessä, meillä ja muualla.

Huvilassa on siis paljon hyviä aineksia. Harmi, että kirjailija ei antanut romaanin muhia  pitempään, jolloin siitä olisi voinut tulla Variksen aiempien romaanien veroinen.

NÄIHIN KANNATTAA TUTUSTUA JOS TYKKÄÄ IHMISSUHDEROMAANEISTA:

Maan päällä paikka yksi on

Ikkunat yöhön

Kuiskausten talo

…TAI IHMISSUHTEET KIINNOSTAVAT MUUTEN:

Kiltteydestä kipeät

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Vaimo taivuttelee pitkään vastahakoista miestään, ennen kuin tämä sanoo okei. Hankitaan lapsi. Onhan ikää jo pitkälti yli kolmenkymmenen, mutta miehen mielestä lasta ei tarvittaisi välttämättä ollenkaan. Elämä on mallillaan kahdestaan.

Raskaus alkaa ja etenee hyvin. Ultrat kertovat, että tulossa on terve tyttö. Shokki on suuri, kun vauva todetaan heti synnytyksen jälkeen vaikeasti sairaaksi.

Tuomas Juntusen kirjan päätapahtuma kerrotaan jo takakannessa. Itse kirja jakautuu aikaan ennen synnytystä ja sen jälkeen.

Alkuosa venyy turhan pitkäksi. Juntunen kirjaa tapahtumia sieltä ja täältä, aiheen vierestäkin.  Kun tarinan ydin on sairaan lapsen syntymä ja mitä sen jälkeen, luin Amerikan matkan yksityiskohtaiset muistelut lopulta kursorisesti odottaen, että päästäisiin pääasiaan.

Rakenteeltaankin kirja on turhan pomppiva. Luku kertoo aina jostain muusta vaiheesta kuin edellinen tai seuraava luku.

Kun vauva syntyy, kirjaa on mennyt reippaasti toistasataa sivua. Vaikka tietää, miten käy, järkytys humahtaa lukijalle asti. Kätilö sanoo, että tuli terve tyttö, käydään vain vähän putsaamassa hengitysteitä, niin vauva alkaa hengittää. Kohta valkenee, että vauva ei ole ollenkaan terve.

Vauvan syntymän, lyhyen elämän ja kuoleman jälkeiset tunteet ja tapahtumat Tuomas Juntunen kertoo koskettavasti. Teksti vie mukaansa, lukija on hyvästelemässä vauvaa sairaalassa, on läsnä hautajaisissa, ja toivoo mukana, kun aletaan tutkia, voiko näillä perintötekijöillä saada tervettä vauvaa lainkaan.

Kirjan loppupuolen tapahtumien lomaan Juntunen kirjoittaa pohdintojaan elämästä ja kuolemasta. Vaimon suvussa luotetaan lujasti jälleennäkemiseen. Tuomas Juntunen ei usko sellaiseen, mutta jokin hänen aiemmassa ehdottomuudessaan alkaa kuitenkin säröillä.

Kirjan tarina on  Tuomas Juntusen omasta elämästä. Vaimon nimi on muutettu, mutta lapsi on Martta, kuten oli oikeastikin. 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Eve Hietamies Puolinainen

- Elämästä puuttuu enää lapsi, mutta…

Anna-Leena Härkönen Heikosti positiivinen

- Omaelämäkerrallinen kirja äidiksi tulemisen ongelmista

Olli Seppälä Mies joka synnytti

- Muistiinpanoja lapsen odottamisesta, ilosta ja surusta

Pälvi Ahoinpelto Pikku Heini

- Heini osoittautuu erilaiseksi lapseksi

Pirre Saario Haikara lentää ohi

- Lapsi jota ei tullutkaan

Sairaalakokemuksia

Kristiina Hanhirova Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

- Miten pysyä kiinni elämässä, kun vastoinkäymisistä ei tahdo tulla loppua

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia. Pikkuneideillä hopeisia pitsimekkoja ja minikorkkareita. Koulun kevätjuhla? Ei vaan leikkipuisto Antibesissa, Etelä-Ranskassa. 

”Et mene leikkimään, kun sinulla on tuo mekko”, pitsimekkoisen pienokaisen tyylikäs äiti kieltää. Tytär on oppinut tottelemaan, hän kulkee ympyrää puiston asfaltilla ja katselee kaihoisasti Helena Liikanen-Rengerin 2-vuotiasta, joka laskee liukumäestä kerta toisensa jälkeen.

Helena tuntee itsensä juntiksi sortseissa ja t-paidassa ranskalaisäitien joukossa, mutta pystyypä sitten ottamaan hiekkaisen lapsensa ongelmitta syliin.

Maman finlandaise on suomalaisen Helena Liikanen-Rengerin kirja elämästä Etelä-Ranskassa. Hän päätyy Antibesiin ranskalaisen miehensä matkassa.

Monessa asiassa Helena kaipaa sydämensä kyllyydestä Suomea, kuten taloa vuokratessa. Vuokra-asunnoista on pulaa, ja kun vihdoin jonkun löytää, sitä ei ole mitään saumaa saada ilman monenlaista dokumenttia palkkakuiteista alkaen. Kun perhe pääsee muuttamaan, kohta käy ilmi, että komeron takaseinä on homeessa, kylpyhuoneessa alkaa syksyn tullen haista navetalta ja kun muuton jälkeen tulee ensimmäinen sade, vesi valuu katon reiästä täydessä unessa olevan siipan tyynylle.

Moni asia on myös paremmin, kuten kauppojen ja torien huikeat ruokavalikoimat. Lähimmäiset otetaan superkohteliaasti huomioon. Kaikki tervehtivät toisiaan ylenpalttisesti joka paikassa alkaen siitä, että aamuisin vaihdetaan poskisuudelmat lapsen jokaisen luokkakaverin vanhemman kanssa. Kaupan kassa kysyy asiakkaiden kuulumisia, ja jonossa olevat odottavat rauhallisesti vuoroaan, vaikka kuulumistenvaihto kestäisi pitemmän aikaa.

Oma lukunsa on koulu. Kun Rengerin perheen esikoinen täyttää 3 vuotta, hän aloittaa koulun. Koulussa opetetaan edelleen kaunokirjoitusta ja istutaan pulpeteissa. Käytöstavat ovat tärkeät, ja lapset puetaan kauniisti sävy sävyyn.

Helena Liikanen-Renger puhuu sitkeästi lapsille suomea ja vaatii näitä vastaamaan suomeksi, vaikka lauseisiin eksyykin ranskalaisia sanoja: ”Äiti, kuoritko mulle pommen.” Joka kesä tullaan Suomeen ja mennään mökille, ja lapset nauttivat metsäretkistä, saunomisesta, onkimisesta ja siitä, että mustikoita voi syödä suoraan puskista.

Kuten moni muukin kahden maan kansalainen, Helena kertoo sieluunsa asettuneesta kaipuusta. Kun hän on Ranskassa, hän muistaa Suomen monet hyvät puolet alkaen kumisaappaista ja kurahousuista – Ranskassa lapset eivät koskaan mene ulos tuhruisella säällä. Kun hän on Suomessa, hän kaipaa aurinkoa ja toisten huomioon ottamista ja ruokakauppojen valikoimia.

Tasapainottelu kulttuurien välillä on nuorallatanssia, hän sanoo. Toisaalta on hyvä olla kahdessa paikassa, toisaalta ei kummassakaan.

Helena Liikanen-Renger kertoo ranskalaisesta arjestaan blogissaan Chez Héléna

http://chezhelena.com/2016/03/17/mista-tunnistaa-suomalaisen-lapsen-ulkomailla/

http://chezhelena.com/2016/01/25/ranskalaisen-perheonnen-salaisuus/

http://chezhelena.com/2016/07/03/kaksivuotias-kolmeksi-viikoksi-mummolaan-french-kids-spend-their-summer-away-from-home/

ERILAINEN LAPSUUS:

Sabine varttui viidakossa

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Suomalaisen istuvat telkkarien ääressä katsomassa Linnan juhlia, kun juhlat saavat oudon käänteen. Vieraat alkavat oksentaa, ja heidän kasvoihinsa nousee paiseita. Oireet vaikuttavat säteilymyrkytykseltä. Miten ollakaan, kohta käy ilmi, että kuorma-autot, jotka olivat viemässä käytettyä ydinpolttoainetta Olkiluotoon, ovat kadonneet.

Siinä Risto Isomäen uuden kirjan alkutilanne.

Kansainvälisen terrorismin asiantuntija Lauri Nurmi saadaan puolipakotettua auttamamaan Suomen ällistyneitä viranomaisia. Nurmi saa työparikseen somalisyntyisen suomalaispoliisin ja yksinhuoltajaäidin Aishawarya Sadiqin. Ydinjätteen kaappaajiksi ilmoittautuneet terroristit lataavat pöytään vaatimuksensa, ja niin alkaa kilpajuoksu ajan kanssa.

Sain aikanaan joululahjaksi Isomäen kirjan Sarasvatin hiekkaa. Sen ennustamat tulevaisuudennäkymät olivat säpsähdyttävät, ja säpsähdyttivät uudelleen, kun japanilaisessa Fukushiman ydinvoimalassa tapahtui tsunamin seurauksena onnettomuus viisi vuotta sitten. Muuten Sarasvatin hiekkaa oli kaksijakoinen kirja: siihen sisällytetty rakkaustarina oli harlekiinityyliä, mutta pääjuoni vei tiiviisti mukanaan.

Haudattu uhka on tyyliltään toimintajännäri. Samalla Isomäki tuo kirjassaan esiin mielenkiintoisia seikkoja, kuten että Olkiluodon ydinvoimalan vartointi on minimaalista, jos sitäkään. Voimala on Pohjanlahdella, ja kuka tahansa huviveneilijä voi kirjan mukaan ajaa sen rantaan. Kuorma-autojen kaappaaminenkin sujuu ongelmitta pienellä juonella.

Sitä jää miettimään, lienevätkö suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuusjärjestelyt todellisuudessakin yhtä lepsua touhua?

Kurganin varjot on yksi Isomäen aiempia kirjoja

...Kurganin varjoissa Isomäki nivoo juoneen maapallon tulevaisuutta, historiaa ja kielitiedettä. Saattaa kuulostaa ikävystyttävältä, mutta ei ole, päinvastoin. Suht kevyen jännityskertomuksen siivellä saa monenlaista uutta tietoa.  Enpä tiennyt esimerkiksi sitä, että jos Välimeri saastuu liikaa ja käy hapettomaksi, laivat eivät pysy enää sen pinnalla vaan plumpsahtavat pohjaan....

Harri Nykänen: Leijonakuningas

Maailman vahvimman tittelin voittanut Jimmy nai Dodon, Viidakon Kissat -kisan voittajan, eikä median kiinnostuksella ole mitään rajaa. Kaikki, mitä he tekevät tai jättävät tekemättä, kiinnostaa juorulehdistöä ja televisiota. Viimeisimpänä se, että Jimmy löydetään kuolleena kotoaan.  

Suomessa on monta hyvää dekkarikirjailijaa, ja Harri Nykänen on yksi parhaista. Nykäsen Ariel Kafka -sarjan viimeisimmässä, Leijonakuninkaassa, Jimmy, Dodo ja muutamat muutkin muistuttavat eräitä lehtien palstoilla näkyviä ja näkyneitä henkilöitä. 

Hieman eksoottista lisäväriä Kafka-sarjaan tuo se, että rikoskomisario Ariel Kafka on Suomen juutalainen. Juonen liepeillä tulee välähdyksiä suomenjuutalaisesta ankkalammikosta. Samaan tapaan kuin suomenruotsalaisten lammikossa, tässäkin porukat tuntevat toisensa. Ollaan sukua tai tullaan sukulaisiksi tai ollaan sukulaisen sukulaisia tai koulukavereita tai muuten vain tuttuja.  Kun rikoskomisario käy tutkimusten viemänä Helsingin synagogassa, hän törmää muistoihin joka askeleella:

”Menneisyys oli läsnä kuin se askeleet kuullessaan tunkisi uteliaana synagogan katosta, seinistä ja lattiasta selvittämään tulijan sijainnin suuressa juutalaisessa sukupuussa: Näköjään Wolf Kafkan nuorempi poika…”

Leijonakuninkaassa Helsingin juutalaisella seurakunnalla on osuutensa myös juonenkehittelyssä. Seurakunta on saanut uuden rabbin,  valtsikan opiskelijan näköisen nuoren ja älykkään Sam Jacobsonin. Hän on kasvanut Tampereen takana maaseudulla suomenjuutalaisessa perheessä ja on viettänyt reipasta opiskelijaelämää ennen kuin lähti opiskelemaan rabbiksi. Rabbi Jacobson tuntee yllättäen Jimmyn.

Sam Jacobson muistuttaa Simon Livsonia, Helsingin juutalaisen seurakunnan uutta kolmekymppistä rabbia, joka varttui Pohjois-Savossa ja vaihtoi rabbiopintoihin kaupalliselta uralta. Toivottavasti Simon saa Nykäsen uutuuden joululahjaksi, voisi olla kiinnostava lukukokemus.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288460534197.html

Harri Nykänen kirjoittaa rennonsutjakkaasti, kirjaa on kiva lukea. Toimittajatausta näkyy, kieli on kohdallaan ja repliikit luontevat. Juoni etenee loogisesti, palapelin palat pysyvät koossa ja loppuratkaisu on järkeenkäypä.  Kaikin puolin tasokas dekkari esimerkiksi ennakkojoulupäivän ennakkojoululahjaksi:

Ennakkojoulupäivä syntyy niin, että otetaan joulunalusviikoilla yksi talvilomapäivä kesken joulujuttujen. Silloin ei tehdä muuta kuin luetaan, syödään suklaata, otetaan päikkärit ja luetaan, eikä edes ajatella, mitä nyt vielä kenties onkaan tekemättä.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.

Kueglerit saavat alkuasukkailta luvan asettua alueelle, ja Sabine ryhtyy tutustumaan naapureihin. Hän ihmettelee, miksi lapset eivät naura eivätkä leiki, istuvat vain totisina selkä puunrunkoa vasten. He pelkäävät, sillä ei voi tietää, mistä naapuriheimolaisen nuoli suhahtaa. Alueen neljä heimoa sotivat keskenään, ja kosto kukoistaa. Kun naapuri ampuu nuolen, lähdetään kostamaan.

Sabinen vanhemmat ovat lähetyssaarnaajia ja kulttuuritutkijoita. He ryhtyvät opettelemaan heimon kieltä ja tutustumaan tapoihin. Tapoihin kuuluu muun muassa, että vainaja mätänee  majassa, ja ruumiin nesteitä hierotaan ihoon, niin että koko alue haisee. Kun ruumis on niin mätä, että lihat irtoavat, pääkallo ripustetaan majan kattoon. Vieraille esitellään: tämä on äitini, tämä setäni, tässä lapseni.

Sabinen isä kysyy, miksi. Koska heimo ajattelee, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ja rakkaat pidetään tällä tavoin lähellä.

Sabine saa liikkua vapaasti, tutkia paikkoja, uida ja leikkiä. Alkuasukaslapset alkavat tehdä tuttavuutta, ja hekin oppivat leikkimään ja nauramaan. Kun Sabine oppii kielen, lapset kertovat hänelle, että naapuriheimojen lisäksi he pelkäävät pahaa henkeä, joka vie, jos ei ole varuillaan. Sabine kertoo pahan vastavoimasta, hyvästä Jumalasta ja enkeleistä, joilta voi pyytää varjelusta. Uudet ystävät hämmästyvät: he eivät ole koskaan kuulleet hyvyydestä.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin kertomus lapsuudestaan Länsi-Papualla. Jos kirjaa voi mitata sillä, jääkö se pyörimään mieleen, niin Viidakkolapsi on hyvä kirja. Suomalaisesta normiarjesta avautuu näkymä täysin toisenlaiseen elämään. En haluaisi muuttaa sinne, mutta kirjan kautta voi kokea, millaista on elää viidakossa kivikautiseen tapaan.

Kirjaa lukiessani ihailin toisaalta vanhempien rohkeutta, kun he eivät antaneet kolmen pienen lapsen olla esteeksi lähdölle, vaikka lasten kasvattaminen ja varjeleminen vaaroilta oli melkoinen homma niissä oloissa. Toisaalta aikuiseksi vartuttuaan Sabine on juureton ja henkisesti yksinäinen, kotia ei ole missään.

Sabine lähetetään 17-vuotiaana Sveitsiin sisäoppilaitokseen opiskelemaan, siihen asti äiti on pitänyt koulua. Sveitsi on shokki. Sabine tärisee kauhusta, kun hänen pitää ylittää katu, hän ahdistuu aikatauluista ja kiireestä ja kaipaa takaisin viidakkoon. Se tuntuu paratiisilta huolimatta käärmeistä, skorpioneista, hämähäkeistä, krokotiileista, silmätulehduksista, mätänevistä hampaista, ihotaudeista ja muista viidakon ongelmista.

Muutama vuosi myöhemmin Sabine Kuegler julkaisi jatkon kansainväliseksi bestselleriksi nousseelle Viidakkolapselle. Kakkososa on nimeltään Paluu viidakkoon.

Kirjan alussa Sabine palaa vuosien jälkeen viidakkoon. Hän ahmii trooppista hellettä, vahvoja tuoksuja, väkevästi maustettua ruokaa, vastateurastettua villisikaa. Hän tapaa lapsuudenystävänsä ja heidän perheensä ja tuntee tulleensa kotiin. Viidakko on hänelle paratiisi, siitä huolimatta, että heimolaisten ongelmat ovat samat kuin ennenkin. Kohta hän huomaa, että ei sentään, yksi iso ongelma on tullut lisää.

Alkuperäiskansojen asuma-alueilla olevat luonnonrikkaudet ovat herättäneet Indonesian valtaapitävät, ja alkuasukkaat poljetaan raa’asti jalkoihin. Paluu viidakkoon –kirjan toinen puoli kertoo, miten Sabine lähtee mukaan taisteluun alkuasukkaiden oikeuksien puolesta.

Erilainen lapsuus oli myös tämän perheen lapsilla:  Olimme ihan suunniltamme