Olipas aika
tukkoinen tämän Varjopojan juoni. Vähempi määrä tavaraa olisi riittänyt yhteen
kirjaan.
Vallgrenin esikoisdekkarin lähtöasetelma on hyvä koukku: isä kiirehtii metroon kahden pikkupojan kanssa, joista isompi haluaa mennä liukuportaita ja pienempi kiukkuaa rattaissa. Ystävällisen tuntuinen täti puuttuu asiaan, tarjoutuu menemään isomman kanssa ja odottamaan alhaalla laiturilla lapsen kanssa isää. Kun isä tulee pienemmän kanssa hissistä, tätiä ja lasta ei näy missään. Lapsi on kadonnut. Kuka täti oli? Oliko kaappaus suunniteltu? Missä poika on? Löytyykö häntä?
Alkuasetelma ja arvoituksen ratkaisu olisi riittänyt hyvin. Mutta kirjailija kerää mukaan henkilöitä sieltä ja täältä menneisyydestä, kehittää mutkallisen, pahuuden läpäisemän sukutarinan, hulauttaa mukaan voodoota, orjia ja rasismia. Juonesta tulee kuin sekava rautalankavyyhti, jossa juonenpätkiä sojottaa sinne tänne ja monimutkaiseksi rakennettu ratkaisu on sälän alla.
Päähenkilöllä Danny Katzillakin on taustaa vaikka huru. Juutalaisen isän ja norrlantilaisen äidin poika, huippuälykäs kielinero ja it-guru, on jäänyt murkkuna orvoksi, kiertänyt koulukoteja, käyttänyt huumeita moneen otteeseen, ollut syytettynä tyttöystävänsä raa'asta pahoinpitelystä, josta ei muista mitään. Aikuisena puolustusvoimien palveluksessa ollut mies elättää itseään nyt sitä-sun-tätä-hommilla. Tarinan porukat hänen ympärillään ovat julkisivujensa takana sairaita psykopaatteja, eikä siinä vielä kaikki: Danny joutuu itse takaa-ajetuksi.
Carl-Johan Vallgrenia kiitetään kirjan takakannessa loistokkaaksi esikoiskirjailijaksi, mutta en innostunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti