Eihän siitä koskaan hyvää seuraa, kun joku kävelee paikalle besserwisserinä ja alkaa komentaa, että asiat on tehtävä näin ja teidän omat tavat ovat ihan syvältä.
Siinä kohtaa ei silläkään ole merkitystä, että monet vanhoista tavoista voivat olla aikansa eläneitä ja paikalle kävelleen tiedot ja kokemukset toimisivat paremmin. Se tapa, millä tulokas tietonsa lanseeraa, kääntää kohderyhmän valistajaa vastaan.
Kun suomalaiset sota-aikana saapuivat Itä-Karjalaan ja pystyttivät sinne hallintonsa, paikalliset asukkaat katsoivat heitä epäluuloisesti ja peläten. Eikä ihme, pelkäämään he olivat oppineet jo aiemminkin, kun ennen sotaa suomalaiskylistä oli alettu viedä ihmisiä. Musta auto ajoi yöllä mökin eteen, kansanviholliseksi yhtäkkiä syytetyt katosivat sen uumeniin, ja harva heistä palasi kotiin. Valtaapitäviin ei siis kannattanut luottaa, mutta myös se tapa, jolla monet suomalaiset alkoivat asioita hoitaa, sai paikalliset pitkälti takajaloilleen.
No, ei besserwissereiden osakaan ollut ihan yksinkertainen. Kun tokaluokkalaisella tytöllä pää kuhisi täitä eikä ollut täipulveria, niin eihän siinä auttanut kuin ajaa hiukset pois. Mikä taas oli tytölle hirvittävä häpeä, olla pulipää niin kuin pojat! Sen jälkeen tokaluokkalainen kantoi ikuisesti kaunaa terveyssisarelle.
Ne, jotka lähtivät töihin suomalaisille, saivat tuntea naapureiden karsastuksen. ”Odotahan kun meidän miehet tulevat takaisin, sinulle ei hyvin käy”, naapurin vanha täti sihisi Larjalle, joka palaa kotikylään käytyään opettajakoulutuksessa Suomessa. Hän oli jo toiminut kyläkoulun opettajana, mutta uudet päättäjät edellyttivät, että koulutuksen pitää vastata Suomen laatutavoitteita. Larjan vaihtoehdot oli päivittää osaamistaan uusien valtaapitävien vaatimusten mukaisesti tai jäädä työttömäksi.
Merja Mäen romaani Itki toisenkin liittyy löyhästi hänen ensimmäiseen kirjaansa Ennen lintuja (linkki alla), mutta hyvin löyhästi, vain yksi päähenkilöistä on mukana jo ensimmäisessä romaanissa.
Pidin Ennen lintuja -kirjasta ja tartuin Mäen kakkosromaaniin isoin odotuksin. Myös sen vuoksi, että tätä ovat arvostelijat kovasti kehuneet kuten myös lukijat esimerkiksi Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä.
Ihan luettava kirja Itki toisenkin on, ei siinä mitään. Mielenkiintoisinta oli nähdä asemasodan vaihe paikallisten asukkaiden silmin. Kirjan ihmiset ovat aidon oloisia ja tapahtumat etenevät kuten ne olisivat voineet mennä oikeassakin elämässä. Tarinan uoma on kuitenkin sen verran kapeampi, etten tästä sillä tavoin innostunut kuin Merja Mäen edellisestä.
Mikä ei tarkoita, että tämä olisi huono. Sanon niin, että jos joku kysyy hyvää lomalukemista, tämä ei olisi suosituslistassani ensimmäisten joukossa, mutta isommassa pinossa mukana.
Olavi Paavolainen, jonka Synkkä yksinpuhelu ilmestyi sodan jälkeen, kirjoittaa osin samasta ajankohdasta. Synkkä yksinpuhelu on Paavolaisen sota-ajan päiväkirja (linkki alla). Paavolaisen kirja sijoittuu pitkälti samoihin maisemiin kuin Itki toisenkin, ja jos se aikakausi ja tapahtumat kiinnostavat enemmälti, Synkkää yksinpuhelua kannattaa ainakin vilkaista.
SAMAA AIHEPIIRIÄ
Olavi Paavolainen Synkkä yksinpuhelu
Merja Mäki Ennen lintuja
Petra Rautiainen Tuhkaan piirretty maa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti