torstai 3. helmikuuta 2022

Merja Mäki: Ennen lintuja


Kun on koko lapsuutensa saanut kuulla, että on haaveilija, joka ei saa mitään kunnollista aikaan, niin ei ihme, että tuntee häpeää siitä mitä on ja mitä tekee - teet niin tai näin, aina löytyy moitittavaa.

Siihen vielä se, että on kiinnostunut vääristä asioista. Kotiseudulla on tarkka jako miesten töihin ja naisten töihin, ja sitä rajaa ei sovi ylittää. On siis kaikella lailla epäsopiva ja huono.

Kun sitten alkaakin kuulla, miten hyvin hoitaa asiat, miten oivaltaa ja osaa, eihän sitä usko. Ajattelee, että ne eivät näe, minkälainen oikeasti olen, mutta kohta ne huomaavat ja nolostuvat, kun ovat kehuneet tällaista.

 

Vaan entä jos kehuja vain tulee, kerta toisensa jälkeen? Milloin kiitokset alkavat vaikuttaa siihen, miten itse näkee itsensä? Viimeistään silloin, kun taas moitetta äidiltä kuullessaan ei käännäkään katsettaan maahan vaan katsoo äitiä takaisin silmiin ja sanoo, että äiti on väärässä. Se tuntuu hyvältä, sittenkin, vaikka siitä joutuu saman tien maksamaan.


Alli on päälle kaksikymppinen, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotitilan Laatokan saaressa. Alue luovutetaan Neuvostoliitolle talvisodan päättävässä rauhansopimuksessa. Perhe muuttaa toiselle puolelle Suomea, Pohjanmaalle isän sukulaisiin. Vie tovin, että oppii paikalliset tavat ja oikeat sanat. Sitten alkaa huomata hämmästyksekseen, että toisella puolella Suomea naisen elämänrajat eivät olekaan samat kuin kotiseudulla. Elämä avartuu.

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on mielenkiintoinen lukupaketti. Se on kertomus perhedynamiikan muutoksesta uusissa oloissa ja Allin kasvusta omilla jaloillaan seisovaksi naiseksi. Se on myös kertomus rankasta evakkomatkasta. Toki Suomessa tiedetään, että karjalaiset joutuivat lähtemään kotiseuduiltaan ja kulkemaan eri puolille Suomea osin härkävaunuissa, osin reellä, osin jalkaisin. Mutta mitä konkreettisesti oli kulkea 500 kilometriä päivä päivän jälkeen hevosta ja lehmää paimentaen halki Suomen, yöpyä olkien päällä lottien järjestämissä hätämajoituksissa, palella, sairastaa, olla nälissään ja likainen ja lopulta päästä perille vieraisiin oloihin vieraiden ihmisten keskelle, jonne pitäisi asettua. 

 

Päätin vain vilkaista kirjastosta mukaan ottamaani pikalainaa, kun olin lukenut kirjasta lehtijutun, mutta se veikin mukanaan. Lopulta urakoin 400 sivua lähes yhteen menoon, ja sen jälkeen elin vielä kirjan tapahtumissa. Tarinankerrontaa parhaimmillaan: kiinnostavaa, puhuttelevaa, ajatuksia herättävää ja mukaansa vievää.

tiistai 1. helmikuuta 2022

Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa


Anna on nuori opettaja, joka tulee pieneen kyläkouluun 50-luvun taitteessa. Hänellä on ihanteita, ja hän näkee uuden sukupolven kasvattamisen ja opettamisen tärkeänä tehtävänä. Jokainen oppilas on hänelle erityinen, hän haluaa kannustaa ja ohjata kutakin kykyjensä mukaan hyvään elämään. Koulua pitäneiden monensorttisten sijaisten jälkeen kyläläiset ottavat vakituisen nuoren opettajan lämpimästi vastaan, samoin oppilaat.

Mutta kohta Annan elämään alkaa kertyä painolastia, joka muuttaa häntä. Lopulta koulunpito päätyy katastrofiin. Se paljastuu heti kirjan alussa, mutta sitä ei kerrota, minkälaisesta katastrofista on kyse. 


Kirjailija rakentaa juonta kahdessa tasossa, nykyhetkessä, joka on 80-lukua, ja Annan nuoruudessa kolmekymmentä vuotta aiemmin. Tarina avautuu lukijalle pala palalta ja päätyy lopussa takaisin 80-luvulle.

Mirja Aatsingin esikoiskirja Asunto koulun yläkerrassa on taitavaa työtä. Mittaa kirjalla ei ole kuin parisataa sivua, mutta kirjailija saa niillä ilmavasti ja tarkasti kerrottua koko tarinan. Niinhän se usein käy: asiat voivat alkaa kääntyä vinoon pienistä tapahtumista, mutta kun askel on lähtenyt sivupolulle, tapahtuminen paino kasvaa kuten lumipallo, joka kerää lunta ympärilleen rinnettä vieriessään. 

 

Oman lisänsä kerronnan sympaattiseen aitouteen tuo 50-luvun alun miljöö: köyhyys, hajut, maut, talven kylmyys ja arkiaskareiden työläys alkeellisissa oloissa - ulkohuussikin on pihan perällä, jonne on juostava olipa pakkasta minkä verran tahansa. Sodan jälkeen se kaikki on kuitenkin luksusta, on rauha, on ruokaa, asiat menevät kohti parempaa ja ennen muuta ei tarvitse enää pelätä. Kun lukiessaan elää Annan ja lasten arkea, havahtuu kirjan pois laittaessaan seikkoihin, joita ei muuten edes noteeraa: mikro, pyykinpesukone, induktioliesi, lämmin suihku...

Kirjan takakannen mukaan Mirja Aatsinki on työskennellyt pitkään opettajana Pohjois-Suomessa, ja on itse ollut kansakoulussa oppilaana 50-luvulla.