Kun on koko lapsuutensa saanut kuulla, että on haaveilija, joka ei saa mitään kunnollista aikaan, niin ei ihme, että tuntee häpeää siitä mitä on ja mitä tekee - teet niin tai näin, aina löytyy moitittavaa.
Siihen vielä se, että on kiinnostunut vääristä asioista. Kotiseudulla on tarkka jako miesten töihin ja naisten töihin, ja sitä rajaa ei sovi ylittää. On siis kaikella lailla epäsopiva ja huono.
Kun sitten alkaakin kuulla, miten hyvin hoitaa asiat, miten oivaltaa ja osaa, eihän sitä usko. Ajattelee, että ne eivät näe, minkälainen oikeasti olen, mutta kohta ne huomaavat ja nolostuvat, kun ovat kehuneet tällaista.
Vaan entä jos kehuja vain tulee, kerta toisensa jälkeen? Milloin kiitokset alkavat vaikuttaa siihen, miten itse näkee itsensä? Viimeistään silloin, kun taas moitetta äidiltä kuullessaan ei käännäkään katsettaan maahan vaan katsoo äitiä takaisin silmiin ja sanoo, että äiti on väärässä. Se tuntuu hyvältä, sittenkin, vaikka siitä joutuu saman tien maksamaan.
Alli on päälle kaksikymppinen, kun hänen perheensä joutuu jättämään kotitilan Laatokan saaressa. Alue luovutetaan Neuvostoliitolle talvisodan päättävässä rauhansopimuksessa. Perhe muuttaa toiselle puolelle Suomea, Pohjanmaalle isän sukulaisiin. Vie tovin, että oppii paikalliset tavat ja oikeat sanat. Sitten alkaa huomata hämmästyksekseen, että toisella puolella Suomea naisen elämänrajat eivät olekaan samat kuin kotiseudulla. Elämä avartuu.
Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on mielenkiintoinen lukupaketti. Se on kertomus perhedynamiikan muutoksesta uusissa oloissa ja Allin kasvusta omilla jaloillaan seisovaksi naiseksi. Se on myös kertomus rankasta evakkomatkasta. Toki Suomessa tiedetään, että karjalaiset joutuivat lähtemään kotiseuduiltaan ja kulkemaan eri puolille Suomea osin härkävaunuissa, osin reellä, osin jalkaisin. Mutta mitä konkreettisesti oli kulkea 500 kilometriä päivä päivän jälkeen hevosta ja lehmää paimentaen halki Suomen, yöpyä olkien päällä lottien järjestämissä hätämajoituksissa, palella, sairastaa, olla nälissään ja likainen ja lopulta päästä perille vieraisiin oloihin vieraiden ihmisten keskelle, jonne pitäisi asettua.
Päätin vain vilkaista kirjastosta mukaan ottamaani pikalainaa, kun olin lukenut kirjasta lehtijutun, mutta se veikin mukanaan. Lopulta urakoin 400 sivua lähes yhteen menoon, ja sen jälkeen elin vielä kirjan tapahtumissa. Tarinankerrontaa parhaimmillaan: kiinnostavaa, puhuttelevaa, ajatuksia herättävää ja mukaansa vievää.
