Cristina Sandu: Valas nimeltä Goljat

Olin nähnyt kirjan muutamaan kertaan, mutta kummallinen nimi ja ruma kansi eivät houkuttaneet tarttumaan siihen. Sitten luin lehdestä Cristina Sandun haastattelun, jossa hän kertoi kirjan taustoista, ja kiinnostukseni heräsi.

Kirjan alku ei ota mukaansa. Minä-kertoja toteaa Suden kuolleen ja puhuu sen jälkeen Albertista ja Benistä. Sitten tulee lyhyt luku valaasta, ja taas palataan Suteen. Pariin kertaan pistän kirjan pois luettuani vähän matkaa. Kolmannella kerralla tarina alkaa pikkuhiljaa vetää.

Susi osoittautuu olevan Alba-nimisen kertojan isoisä, ja hän on siis kuollut. Alban isä on romanialainen, äiti suomalainen, ja nyt on matkattava isoisän hautajaisiin Romaniaan. Maa ja kieli ovat Alballe tuttuja, sillä hän vietti lapsuuden kesänsä Romanian isovanhempien luona. Muutoin perhe asui Helsingissä. Asetelma on sama kuin Cristina Sandulla, joka myös on romanialaisen isän ja suomalaisen äidin Helsingissä varttunut tytär.

Hautajaismatkalla kolmekymppisen Alban mieleen nousee muistikuvia lapsuuden kesistä ja niitäkin aiemmista tapahtumista, joista hän lapsen korvin on kuullut aikuisten puhuvan. Sekin selviää, miksi isoisän ruumiinvalvojaisissa ei pistäydy kuin muutama kyläläinen, vaikka yleensä surutalo on kolmen päivän ajan täynnä osaaottavia naapureita.

Kirjan kommunistiaikaan ulottuvat takaumat ja kahden kulttuurin rinnastukset ovat kiinnostavia. Ehkä parasta kirjassa on kuitenkin Cristina Sandun kieli. Hän kirjoittaa kaunista, osin lähes runollista kieltä ja kuvaa sanoillaan hyvin henkilöiden ajatuksia ja tunteita: ”Isä teki paljon töitä päästäkseen johonkin, mutta tavoitettuaan määränpäänsä, hän ei ollut vieläkään perillä”.

Romanialaisen kylän köyhyydestä Sandu kirjoittaa lempeästi, viemärinhajuista, seiniä täplittävästä homeesta, rasvaisen höyryn kuorruttamista keittiöistä, rikkinäisistä hampaista ja koleista huoneista.

Kylän roskakuski pysähtyy tyhjäämään jätetynnyrin vain, jos odottaa portilla raha kädessään. Varastamisesta tuli kommunistiaikana niin arkea, että kolhoosin liian rehellinen vartija sai potkut, koska varkaudet ja lahjukset kävivät mahdottomiksi. Papille pitää maksaa hautaan siunaamisesta, ja hotellin respa katsoo vierasta läpi sormien, kun hänelle sujauttaa setelin. Jokainen hankkii elantoaan niillä keinoin, mikä niissä oloissa onnistuu.

Alussa mainittu Albert osoittautuu Alban ollako-vai-eikö-olla-poikaystäväksi. Albertilla on opiskelupaikka Helsingissä, mutta hän on lähtenyt takaisin Romaniaan, koska tuntee syyllisyyttä siitä, että on jättänyt maansa.

Mutta se mukana kuljetettu valas on turha, päälle liimattu. Jos siinä on jokin symbolijuttu, en saanut siitä koppia. 

LISÄÄ ELÄMÄÄ MUUALLA EUROOPASSA 

Mama Finlandaise - elämää suomalaisäitinä Ranskassa

Tumma - Anne Fekete tutkii murhaa Serbian unkarilaisalueella

Punainen morsian - sukutarina albanialaisesta vuoristokylästä

 

Neuvostomaan lapset - miten elävät Baltian venäläiset

 

Kuoleman kello - trilleri 2020-luvun Etelä-Euroopasta

Jorn Lier Horst: Luolamies

”Kunnon dekkari”, ajattelin, kun pistin Luolamiehen kannet kiinni.

Kirjassa on kiinnostava juoni, joka etenee sutjakkaasti sitä mukaa, kun tutkijat löytävät uusia johtolankoja ja oivaltavat yhdistää jo olemassa olevia uudelleen. Rikostutkija William Wistingillä ei ole tolkuttomia henkilökohtaisia ongelmia. Hän ei ole alkoholisti, eikä pelaa kaksoispeliä lain yli (kuten uutuusdekkaristi Jenny Rognebyn Leona, tympeä tyyppi). Hän ei laiminlyö lapsiaan tai vaimoaan – no, vaimo on kuollut ja lapset ovat jo aikuisia, mutta välit lapsiin ovat ookoo.

Kirjan fokus on rikoksessa ja ratkaisussa, vaikka Wistingin yksityiselämäkin on mukana, vähitellen myös juonenkäänteissä. Mikä mainiota, tässä kirjassa ei myöskään mässäillä silmittömillä kidutuksilla, mikä on nykyisin trendinä etenkin ruotsalaisissa ja tanskalaisissa dekkareissa. Murha on tehty yksinkertaisesti iskulla päähän, uhria ei ole nyljetty tai poltettu tai muulla tavoin rääkätty kuoliaaksi. Mutta kuka on uhri ja kuka on tekijä?

Joulukuusta hakemassa olevat isä ja pikkupoika löytävät metsäaukiolta kesävaatteissa olevan kuolleen miehen. Taskussaan miehellä on kutsu elokuussa olleeseen tapahtumaan. Mitään muuta taskuista ei löydy, eikä sormista saa enää sormenjälkiä. Kuka hän on?

Samaan aikaan William Wistingin tytär Line tulee käymään lapsuudenkodissaan. Line on toimittaja, ja hän tekee juttua muutaman talon päässä asuneesta naapurista, joka on istunut nojatuolissaan kuolleena neljä kuukautta, ennen kuin hänet löydettiin. Löytäjä oli sähkömies, joka soitti ovikelloa ja näki vainajan kurkatessaan lopulta ikkunasta.

Linen juttuaiheena on kaupunkien yksinäisyys. Joku voi olla niin unohdettu, että kukaan muu ei kaipaa häntä kuin sähköyhtiö ja yhtiökin sen vuoksi, että sähkölasku on maksamatta. Edesmenneen elämää tutkiessaan Line havaitsee, että kaikki ei näytä olevan ihan kohdallaan. Mikä mies hän lopulta oli?

Norjalaisen Jorn Lier Horstin (Jornissa pitäisi olla o:n päällä poikkiviiva) Luolamies pysyy hyvin koossa, lukijalle paljastetaan uusia käänteitä sopivassa tahdissa ja loppu on yllätys.  Horst on entinen rikostutkija, joka on saanut dekkareillaan useita palkintoja, muun muassa Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavaimen. William Wisting on hänen vakiopäähenkilönsä.

Jostain syystä en ole aiemmin huomannut tätä kirjailijaa. Luolamiehen luettuani pistin Helmetiin varauksen Horstin kahdesta muusta suomennetusta dekkarista.

Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta

Suomalaiset naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänioikeuden vuonna 1905. Samalla kertaa naiset saivat oikeuden asettua ehdolle vaaleissa, ja maailman ensimmäiset naiskansanedustajat valittiin Suomessa.

Tuttua juttua jo koulusta. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, minkä vuoksi juuri suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä? Minna Maijalan kirja Kultakauden maanalainen vastarinta kertoo taustaa.

Kun Venäjä valloitti maamme Ruotsilta vuonna 1809, Suomi sai laajan itsehallinnon. Meillä oli jopa oma raha, oma postimerkki ja oma armeija.

Muutama tsaari myöhemmin alkoivat sortokaudeksi kutsutut vuodet: Venäjä ryhtyi venäläistämään Suomea. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin vuonna 1899 Nikolai Bobrikov, joka tarttui toimeen.

Mutta suomalaisilta ei noin vain otettu pois saavutettuja etuja. Vastarinta oli vankkaa, ja suomalaiset naiset olivat siinä tiiviisti mukana. Aluksi naiset olivat vain käytännön apulaisia, monistivat, salakuljettivat, keräsivät nimiä, piilottivat aktivisteja, mutta ajan myötä he pääsivät mukaan myös salaisiin kokoontumisiin.

Suomalaiset naiset osoittivat olevansa kiinnostuneita politiikasta, pystyvänsä toimimaan rohkeasti ja ajattelemaan itse. Aiempi kuva naisista heikompana sukupuolena mureni, ja siitä jatkumona oli, että työväestön vaatima yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ulotettiin Suomessa koskemaan myös naisia.

Eipä olisi Bobrikov osannut ajatella, mitä kaikkea hänen sortotoimensa saavat aikaan. Bobrikov ei kuitenkaan ajatellut äänioikeuden toteutuessa enää mitään, sillä hän kuoli ennen sitä suomalaisen virkamiehen Eugen Schaumanin ampumana.

Minna Maijalan kirja kertoo päiväkirjamaisesti, miten suomalainen sivistyneistö nousi vastustamaan Venäjän sortotoimia. Kirja valottaa myös osaltaan Suomen itsenäistymistä seuranneen kansalaissodan taustaa.

Runeberg, Topelius ja muut 1800-luvun kirjailijat ja taiteilijat kuvasivat Suomen kansaa hiljaiseksi, nöyräksi ja esivaltaa kunnioittavaksi. Suomalaiselle sivistyneistölle oli shokki, kun teollistumisen myötä syntynyt työväenluokka alkoi esittää vaatimuksia ja samaan aikaan maaseudun torpparit ja tilattomat alkoivat vaatia maata. Mistä tämä kapinoiva ja vihainen porukka tulee?

Jos työväen, tilattomien ja köyhälistön näkemyksiä olisi pysähdytty kuuntelemaan ja asioita olisi katsottu myös heidän kannalta, päättäjät olisivat tajunneet, että kansa puhuu asiaa. Kuilu hyvinvoivien ja vähäosaisten välillä ei ollut Suomessa niin suuri kuin Venäjällä, missä maaorjat eivät omistaneet edes itseään ja aatelisnaiset vaihtoivat jalokivin koristeltuja pukujaan monta kertaa päivässä.

Mutta suuri se oli Suomessakin, ja olisi ollut viisasta laittaa vähäväkisten asiat kuntoon. No, niin ei tehty, vaan osapuolet kuplautuivat poteroihinsa.

Minna Maijalan kiinnostava kirja ei etene taustoittamista lukuun ottamatta kansalaissotaan vaan päättyy vuoteen 1905. Silloin Venäjän tsaari lievensi venäläistämistoimia, kiitos sitkeän vastarinnan, ja Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. 

Suomen ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit toteutuivat lopulta maaliskuussa 1907. Eduskuntaan valittiin 19 naiskansanedustajaa. He olivat maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. (Kuva: Museovirasto)