”Siinä se ny
kuluttaa mun lattioita. Oisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli”, Liisa
Hukkanen kyräilee.
"Se" on Adele, saksalainen nuori nainen, joka on matkustanut
Dresdenistä Tampereelle rakkautensa perässä. Itse rakkaus, Johannes Hukkanen,
makaa kansalaissodan jäljiltä vielä sotasairaalassa. Eletään vuotta 1918.
Kati Tervon
Sukupuu kertoo Hukkasen perheen elämänkulusta 2000-luvun puolelle saakka. Tarina avautuu
vähitellen, kun sukupuun eri henkilöt kertovat asioista omasta näkökulmastaan. Se on
suosittu rakenne tällä hetkellä, ja ihan käypä rakenne. Asiat tulevat valaistuksi
monelta kantilta ”ai se näkikin tilanteen noin, vaikka toi kertoi sen näin…”.
Johannes
toipuu, avioituu Adelen kanssa ja he saavat kaksi lasta. Sukupuun viimeinen
vihanta on Heidi Hukkanen, Adelen lapsenlapsi. Omat näkökulmansa kertovat myös
Adelen Saksaan jääneet perheenjäsenet.
Minulle kävi
Kati Tervon kanssa sama kuin aiemmin Peter Franzénin kanssa. Työkaveri toi
pöydälleni lomalukemiseksi Franzénin kirjan Tumman veden päällä saatesanoin
”tää kannattaa lukea”. En kehdannut kieltäytyä, ja loman viimeisellä viikolla
päätin silmäillä kirjan, jotta voin palauttaa sen. Ennakkoluuloni saivat
kyytiä: Franzén ei ollutkaan niminäyttelijä, joka nimensä ansiosta saa julkaistuksi pikkuromaanin, vaan kirja vei mukaansa. Siitä on tehty myös
elokuva, jonka Franzén ohjasi itse, ja hän sai kirjan tapahtumat siirtymään
valkokankaalle puhuttelevasti ja kompaktisti.
Kati Tervon
olin taas mieltänyt lähinnä Jari Tervon vaimoksi, jolla on joku kolumni jossain
lehdessä. Se, että hän oli julkaissut romaanin, oli mennyt minulta ohi.
Kun tuttava suositteli Tervon Sukupuuta, ajattelin, että voihan sitä vilkaista.
Kannatti. Kirja on kiinnostava kertomus yhden suvun
kohtaloista, sujuva lukukokemus ja kaiken päälle mukavaa kieltä.
LISÄÄ
SUKUTARINOITA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti