Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Leijonankesyttäjä on ruotsalaisen dekkarikirjailija Camilla Läckbergin yhdeksäs Fjällbackaan sijoittuva kirja. Päähenkilöt ovat poliisi Patrik ja kirjailija Erica, pariskunta, jonka elämää tarinat seuraavat rikosten selvittelyjen ohessa.

Uusimman kirjan etukannessa siteerataan arvostelijaa, joka hehkuttaa, että ”Leijonankesyttäjä on Läckbergin rikosromaaneista kunnianhimoisin ja paras”. 

Olen eri mieltä. Kirjassa on leipääntymisen tuntu ikään kuin Läckberg jatkaisi Fjällbacka-sarjaansa, koska se myy ja uusia osia odotetaan, ei siksi, että sen kirjoittaminen olisi sen kummemmin sytyttänyt. Tarina on kyllä ammattitaitoisesti rakennettu, palaset loksahtavat kohdalleen ja ratkaisukin vähän yllättää.

Mutta Erica Falck on Leijonankesyttäjässä pahempi kana kuin koskaan aiemmin. Kun älykkääksi kuvatun Erican oma työ takkuaan, hänpä päättääkin hupsista vaan lähteä tutkimaan miehellään työn alla olevaa rikosta ja paukkaa kuulustelemaan kadonneen teinitytön äitiä. Hetken päästä paikalle saapuu Patrik poliisikollegansa kanssa ja kappas, oma vaimo on siellä jo kyselemässä. Nössö Patrik sanoo suunnilleen, että ei saa, sen sijaan että ottaisi kunnon pultit ja saisi Erican pitämään näppinsä irti miehensä duuneista. Melkoinen hiiri mieheksi.

Pariskunnan huusholli on kirjan mukaan jatkuvassa kaaoksessa ja siitä kerrotaan kuin se olisi jotenkin meriitti: itsenäiset älykkäät naiset eivät piittaa siitä, että likapyykkikoppa pursuaa. Älykkyys jää verannalle, kun on puhe lapsista. Pitäisi lähettää Jari Sinkkonen Suomesta neuvomaan, että jos lapset saavat kiukkuamalla tahtonsa läpi, esimerkiksi jätskiä ruoan sijaan, he totta kai käyttävät toimivaksi osoittautunutta keinoa toistekin. Nyt vanhemmat vain päivittelevät kädettöminä, että miks ne aina kiljuu.

Kirjailija raijaa tarinassa mukana Erican siskoa Annaa ja tämän miestä Dania kuin pakollisia kylkiäisiä. Aiemmissa kirjoissa heillä on ollut jokin tarpeellinen rooli, mutta Leijonankesyttäjässä heidän ainoa osansa on pohtia kirjan alusta loppuun, että ollaanksme vai eiksme olla.

Mitä ratkaistavaan rikokseen tulee, Läckberg on päätynyt samoille linjoille kuin moni ruotsalaisdekkaristi nykyisin: ällöraakuutta riittää. Siepatulta teinitytöltä on kaivettu silmät päästä, kieli on leikattu puutarhasaksilla ja korvat on tuhottu niin, ettei tyttö enää kuulekaan mitään. Yksi päähenkilöistä on synnyttänyt lapsen, joka osoittautuu äitinsä sanojen mukaan läpeensä pahaksi. Jos lukija luulee, että lopussa homma rauhoittuu, eikös mitä. Kun pistää kirjan kannet kiinni, jää pala kurkkuun. Sitten vain miettii, että kaikkea sitä tulee lukeneeksi.