Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Naseva dekkari on hyvä konsti irtautua töistä. Kristina Ohlssonin Daavidintähdet on siihen oiva valinta. Ohlsson on tämän hetken ruotsalaisdekkaristien parhaimmistoa. Hänen kirjoissaan on yleensä hyvin koossa pysyvät juonet, yllättävät loppuratkaisut, eikä kirjailija yritä saada extrapointseja ällösäväytyksillä kuten yksityiskohtaisilla kidutuskuvauksilla, mihin suuntaan osa dekkarikirjailijoista on kirjojaan kehitellyt.

Ohlssonin uutuus vie Tukholman juutalaiseen seurakuntaan, jossa tapahtuu peräperää kolme murhaa. Niillä täytyy olla jotain tekemistä toistensa kanssa, mutta mitä tekemistä? Tutkinta vie moneen suuntaan, ja tutkijat hakevat pitkään, miten eri lonkerot kuuluvat yhteen, vai kuuluvatko?

Ohlsson rakentaa juonen taiten ja pitää lukijan otteessaan loppuun asti. Juoni on monimutkainen, tarkkana täytyy olla, mutta ratkaisu on yllättävyydessään johdonmukainen, ja se selviää vasta viime vaiheessa. Kokonaisuutena siis hyvä lajinsa edustaja.

Mitenkään itse juoneen liittymättä kirjasta nousee sivuhuomiona esiin ruotsalaisia näkemyksiä tasa-arvosta ja sukupuolisyrjinnästä. Kirjailija on kirjoittanut niitä sivulauseisiin itsestäänselvyyksien tapaan. Itsestäänselvyyksinä siinä mielessä, että hän ei kysy, miksi Fredrikan työ poliisissa on niin tärkeä, että hän voi kerta toisensa jälkeen laistaa sovitun koti-illan pomon soittaessa tai myöhästyä tuntitolkulla, vaikka on vannonut tulevansa ajoissa kotiin. Mutta kun Fredrikan professorimies saa kutsun luennoimaan ulkomaille ja kysyy vaimolta lupaa lähteä, vaimo sanoo ettei mies tietenkään voi mennä, sillä kuka hoitaa lapset? Vastakohtaisuus korostuu, kun Fredrikalle tulee ulkomaankeikka. Se on ilmoitusluontoinen asia, siihen ei kysytä mieheltä lupaa. Mikä ero?

Sukupuolisyrjinnästä Ohlsson kirjoittaa: ”Alex avasi oven ja piti sitä auki Fredrikalle. Jos hänen tyttärensä olisi nähnyt hänet, tämä olisi pitänyt pitkän luennon siitä, millaista sukupuolisyrjintää oli pitää ovea auki naisille.” Suomalaisittain ajatellaan kait yleensä, että on kohteliasta pitää ovea auki toiselle.

Samaan aikaan Fredrika on kirjailijan sanoin "äänettömän viestinnän mestari" joka kertoo tunnetiloistaan ”ruumiinkielellään”. Miksi hän ei käytä sanoja, vaan odottaa, että toinen lukee hänen ajatuksensa niskan asennosta tai ilmeistä?

Mutta poliisina Fredrika on osaava ja rikos tulee selvitetyksi tässäkin tapauksessa.