Enni Mustonen: Lapsenpiika

19-vuotias Ida saa paikan Sibeliuksen perheen lapsenpiikana. Herra on viuluniekka ja rouva senaattorin tytär, jolla on kummallisia veljiä. Yksi veljistä jätti lakimiehen uran ja muutti Lohjalle maata viljelemään, toinen on maalari ja kolmas komponeeraa.

Sibeliukset asuvat Elisabethinkadulla Kruununhaassa. Lapsia on kaksi, Eva ja Ruth, ja kolmas on tulollaan. Eletään vuotta 1898.

Ida on tuttu Mustosen edellisestä kirjasta, Paimentytöstä, jossa hän oli piikana professori Zacharias Topeliuksen huushollissa. Nyt hän siirtyy Sipoosta pääkaupunkiin, jonka vilkkaassa liikenteessä on oltava varovainen, ettei jää hevosten jalkoihin. Lapsenpiian voi kyllä lukea ilman edellistä osaa, kirja on itsenäinen kokonaisuus, vaikka siinä viitataan aiempiin tapahtumiin.

Enni Mustosen idea kuljettaa Idaa kulttuurikodista toiseen toimii hyvin. Lapsenpiiassa Mustonen saa vaivattua faktan ja fiktion saumattomaksi kokonaisuudeksi. Lukija kulkee Helsingin kaduilla ja toreilla ja näkee mielessään Kauppatorin taksitolpan tilalla vossikoiden rivin odottamassa kyydin tarvitsijoita.

Sibeliuksen perheeseen Ida tuo sisäpiirinäkökulman. Pikkutytöt ovat ilmapuntareita, he seuraavat silmä tarkkana, minkälaisissa väleissä mamma ja pappa milloinkin ovat. Rahat ovat vähissä, mutta papalle pitää silti olla tarjolla parasta. Kun pappa tarvitsee uusia vaatteita, niitä hankitaan, haalittiinpa rahat sitten mistä tahansa tai tehtiin kauppaan velkaa. Pahinta on papan viftaaminen, minkä vuoksi hän voi kadota päiviksi tai jopa viikoiksi antamatta mitään tietoa itsestään. Mamma on heiveröinen ja vetäytyy raskautensa loppuvaiheissa pitkiksi ajoiksi makuukamariin. Ida hoitaa lapset ja ison osan huushollia osin köksän apuna, osin kokonaan.

Sibeliusten luona vierailevat monet kulttuurihistoriasta tutut nimet. Aino Sibeliuksen paras ystävä on Anni Swan. Paimentytössä henkilöt olivat vähän puunukkeja, mutta nyt Ida on oikea ihminen kuten jokainen muukin. Enni Mustonen saa heidät kaikki sulautettua hyvin tarinaan ilman päälle liimaamisen makua.

Oman hauskan lisänsä aikakauden arkeen tuo kirjan repliikeissä käytetty suomi, förkkelit, stoptuukit, kyökki, lööki, serviisi sun muut.

Mutta piian elämä on työtä vuorotta. Piika odottaa yötä myöten, vieläkö herra ja ystävänsä tarvitsevat jotain suuhunpantavaa, piika herää yöllä kantamaan itkevää vauvaa ja nousee aamulla ensimmäisenä laittamaan tulta hellaan ja uuneihin. Jos herrasväki unohtaa piian vapaapäivän tai tarvitsee häntä juuri silloin, kun vapaa on luvattu, piika tekee, mitä herrasväki tahtoo. Jos emäntä unohtaa maksaa piian palkan, piika ei saa suutaan auki ja jää rahatta.

Herrasväen kannalta erinomaista, mutta piian kannalta rankkaa. Ei ihme, että kun Miina Sillanpää perusti palvelijataryhdistyksen ja alkoi vaatia piioillekin työaikoja, rouvasväki oli kauhuissaan. Onneksi Miina oli sitkeä.

Lapsenpiika on mainio kirja monella tapaa. Jatkoa on luvassa, sillä kirjan lopussa Sibeliukset muuttavat Italiaan, ja herra järjestää Idalle paikan taidemaalari Albert Edelfeltin huushollerskana.

Paimentyttö

Samassa aihepiirissä liikkuvat myös

Kaari Utrion 2000-luvulla julkaisemat Helsinki-aiheiset romaanit Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet ja Vaitelias perillinen (Seuraneiti ei yltänyt ihan samaan, vaikka siinäkin on puolensa, joten en listaa sitä tähän)

Seuraneiti

Maila Talvion Itämeren tytär ja Linnoituksen iloiset rouvat, jotka sijoittuvat 1800-luvun alun Helsinkiin

Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki, jossa kerrotaan Helsingin historiasta 1800-luvun alkupuolelta kirjailijoiden kautta, kuvituksena Signe Branderin vanhoja valokuvia

KirjailijoidenHelsinki

Enni Mustonen listaa Lapsenpiian loppuun

Ruth Snellmanin (o.s. Sibelius) muistelmat Tuokio sieltä, tuokio täältä

Vesa Sirenin Aina poltti sikaria, Jean Sibelius aikalaisten silmin

Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaani

Tulen synty, Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa

Aino Sibeliuksen kirjeitä Järnefelt-suvun jäsenille

Anchee Min: Madame Mao

Jos sinulla on kaapit täynnä vetimiä, sinun on jaettava niitä ihmisille, joilla ei ole mitään. Saman ohjeen antaa kaksi suurta maailmaa mullistanutta aatetta, mutta tarkemmat toimintaohjeet ovat vastakkaiset.

Kommunismi sosialisoi omaisuudet pakolla. Leninin, Stalinin ja Maon valtakunnissa entinen omistaja sai pahimmillaan kyydityksen vankileirille, jollei menettänyt tyystin päätään.

Toista laitaa on näkemys, että ihmisen on itse alettava miettiä, tarvitsenko todella kaikkea tätä kamaa, ja ryhdyttävä oma-aloitteisesti jakamaan liiastaan. Sen lanseerasi kristinuskon alkuun laittaja Jeesus. Se sitten unohtui muiden touhujen keskellä muun muassa monilta menneiden vuosisatojen paaveilta, jotka elivät kuin ruhtinaat.

Anchee Minin kirja Madame Mao on romaaniksi kirjoitettu Mao Zedongin puolison Jiang Chingin elämäkerta. Kirja perustuu tositapahtumiin. Mao johti Kiinaa vuosikymmenten ajan kommunistisena diktaattorina, ja Madame Mao avaa sisäpiirinäkökulmaa sekä Maon privaattielämään että siihen, mitä kommunismi oli käytännössä.

Mao ja Stalin johtoporukoineen noudattivat ohjetta ”Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Mao julisti, että jokaiseen perheeseen riittää yksi riisikuppi ja yhdet syömäpuikot. Itse hän muutti asumaan Kiinan entisen keisarin palatsiin ja ylensöi itsensä niin, että näytti valkoiselta valaalta, Jiang Ching tuhahtaa kirjassa.

Kommunistimaissa elettiin todeksi Eläinten vallankumouksen slogania ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.” Tätä ihmetteli jo Otto Wille Kuusisen vaimo Aino muutettuaan miehen perässä Neuvostoliittoon vuonna 1922. Hän ja Otto Wille asuivat kahdestaan suuressa huoneistossa Moskovassa, ja heillä oli palvelija ja autonkuljettaja. Kuusisten ja muiden pomojen ruokapöydät olivat kukkuroillaan kalliita herkkuja. Samaan aikaan kansa näki nälkää ja paleli ahtaissa yhteisasunnoissa.

Romanian kommunistisen diktaattorin Nicolae Ceausescun palatsissa oli jopa kultaiset hanat vessoissa. Kansa oli niin köyhää, että joutui hylkäämään lapsiaan lastenkoteihin, koska ei ollut ruokaa, vaatteita eikä asuntoja.

Oliko Mao onnellinen? Tuskin. Hän tuli vuosi vuodelta vainoharhaisemmaksi. Tämän päivän hyvä kaveri saatettiin myrkyttää seuraavana päivänä, kun diktaattori haistoi salaliittoja kaikkialla. Terrori ja pelko vallitsivat niin johtajiston kuin kansankin keskuudessa. Henkensä puolesta pelkäsi aika ajoin vaimokin, jota niin ikään riivasi vallanhimo. Jiang Ching muodosti neljän koplan, joka oli Maon viimeisinä vuosina vahva poliittinen vaikuttaja.

Alun perin aatteen idea oli kuitenkin hyvä: otetaan sieltä, missä on yllin kyllin, ja jaetaan niin, että kaikilla on riittävästi. Vallanhimo ja ahneus söivät hyvän tarkoituksen nopeasti.

Kumpi muuttaa tehokkaammin maailmaa paremmaksi, hyvyys vai pahuus? Hyvyys tietysti, suurin osa vastaa, ”mutta minkäs teet, ei yksi ihminen voi maailmaa muuttaa”. Äitini oli eri mieltä. ”Älä sinä puutu veljesi tekemisiin, hoidat nyt vain oman osuutesi”, hän sanoi, kun kuikuilin, tekeekö veli myös omat hommansa. Jos jokainen tekee omalta osaltaan hyviä tekoja, yhteen laskettuna niistä tulee valtavirta, joka muuttaa maailman. Jeesus sanoi, että ihmisten tulisi tehdä hyviä tekoja toisilleen. Vapaan tahdon vuoksi voimme kuitenkin valita toisin.

Asiasta sen viereen: Sanojen merkitys elää. Paikallisjunassa teinityttö kertoi toiselle viikonlopun kotibileistä, jotka eivät menneet ihan toiveiden mukaan. ”Jätkät katso koko illan lätkää ja me sitt vaan sosialisoitiin keskenämme.”

Samaa aihealuetta...

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/sirpa-kahkonen-graniittimies.html

Qiu Xialong: Kuolemanjärvi

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2013/09/qiu-xialong-kuolemanjarvi.html

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen. 

Inna Rogatsi : Särjetty sukupolvi eli Kymmenen käskyä Neuvostoliitossa

Suomeen vuonna 1988 Neuvostoliitosta muuttanut toimittaja Inna Rogatsi jaottelee kirjansa 10 käskyn mukaisiin otsikoihin ja kertoo, miten mikin niistä näkyi kommunismin arjessa.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.