Laura Lähteenmäki:Ikkunat yöhön

Elsi on vähän päälle kahdenkymmenen ja odottaa kolmatta lastaan. Hän on tamperelaisen kauppiasperheen tytär ja on päätynyt vastentahtoisesti Niityn metsätilan emännäksi. Miehen vanhempi veli on kuollut sodassa saamiinsa vammoihin, ja tila olisi jäänyt muuten isännättä. Taakse jäivät kivitalo kaupungissa ja nykyajan mukavuudet, taakse jäivät kaupungin valot ja menot, ystävät, vanhemmat ja sisko.

 

Juoni etenee kolmessa aikatasossa. Kirjailija pitää palat hyvin koossa ja rakentaa taitavasti niistä muodostuvaa tarinaa. Elsin tyttäristä Asta jää aikuisena pitämään kotitilaa. Arja lähtee opiskelemaan ja tekemään uraa. Kolmas polvi on Arjan ja Astan lapset. 

Kertomus herättää monta kysymystä ja antaa niihin vastauksia juonen edetessä. Kirjan lopussa viimeisetkin salaisuudet selviävät, ja lukija näkee kokonaisuuden.

Jokaisella henkilöllä on historiansa, traumansa, vahvuutensa ja heikkoutensa. Aikakausia kuvataan hyvin niin sodan jälkeen kuin 80-luvulla, lukija ui vaivatta mukaan. Kirjan kieli on elävää ja rikasta.

Kiinnostava tarina pistää pohtimaan syitä ja seurauksia. Mikä on Elsin vastuu, ketjun alkajan? Hän ei voi syyttää miestään, joka on hyvä mies. Eino ymmärtää vaimon masennusta, yrittää auttaa, hoitaa töiden ohessa lapsia minkä ehtii, ei moiti, ei syytä.

Elsi ei voi syyttää myöskään anoppiaan. Anoppi ei motkota, ei valita, vaan hoitaa navettatyöt, huushollin, lapsia, kehottaa Elsiä lepäämään.

Elsi ei voi syyttää vanhempiaan. Hänellä on lämmin, rakastava isä ja äiti. Ketä hän sitten voi syyttää? Itseäänkö? Mutta ei hän tätä tilannetta valinnut. Hän teki ensimmäisen valinnan, lähti miehen mukaan ja tuli raskaaksi, mutta sen jälkeen.

Elsin tytär Arja kehuu, ettei hänen olisi pakko luoda uraa, mutta äitiys ei sytytä häntä, hän ei viihdy lastensa kanssa. Koulun lomien alkaessa hän lähettää tyttärensä Hannan ja Riikan maalle, jossa heidän on oltava loman viimeiseen päivään asti. Aikuisena Hanna puolestaan väsyy 11-vuotiaan poikansa kanssa jo ensimmäisenä kesälomapäivänä. Hän on kiukkuinen miehelleen, joka pääsee työmatkalle, ja Hannan täytyy vääntää lapselle joku kiva lomapäivä. Samaan aikaan Hanna muistelee omaa lapsuuttaan, ihmettelee eikä ymmärrä, miksi äiti lähetti heidät aina koko kesäksi pois kotoa.

Toinen tytär Riikka on katkera sinkku, joka kirjoittaa hyökkääviä runoja naisille, äidille ja mummolle: ne, joihin piti voida luottaa, pettivät. Miesystävä kysyy, mitä sinulle on tapahtunut? Miksi luulet kaikkien haluavan sinulle vain pahaa?

Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.

Riikka skannaa aikuisena koko ajan, mitä muut minusta ajattelevat. Hän ei osaa olla oma itsensä, ei tiedä, kuka lopulta on, kun on liian kauan yrittänyt kelvata. Samaan aikaan hän torjuu, katsoo ohi, ei päästä ketään lähelle. Mutta kun työkaverit eivät kutsu mukaan jatkoille, Riikka tuntee tulevansa taas hylätyksi.

Hän on kierteessä näkemättä sitä itse. Jos sen näkisi, voisi ainakin yrittää astua hylkäämisenpelon kehästä. Mutta kun ei näe, jää siihen ja saa käytöksellään ihmiset kääntämään selkänsä yhä uudelleen. Harva jaksaa olla pitempään ihmisen kanssa, joka ajattelee kaikkea siitä käsin, mitä minulta puuttuu, ja velkoo ympäristöltään vajaaksi jääneen tunneakkunsa täyttämistä.

Hylätyksi tulemisen ytimessä on viha.

Kun näen, että minua ei haluta, että äiti on mieluummin muualla, minä pelkään ja minä vihaan. Pelko on selviytymisen pelkoa. Olen lapsi, en selviä hengissä, jos ei kukaan pidä minusta huolta, en selviä, jos ei kukaan rakasta minua.

Äiti voi sanoa, että rakastaa, mutta teot puhuvat äänekkäämmin. Lapsi täytyy ottaa syliin tänään, lasta täytyy katsoa silmiin tänään, katsoa ja kuunnella. ”Käännä katseesi minun puoleeni ja anna minulle rauha” pyydetään Herran siunauksessakin. Siinä on ihmisen ydintarve, tulla nähdyksi, olla olemassa toiselle.

Pelko tuntuu hätänä, ja sen tunnistaa. Viha on piilossa pelon alla. Sitä ei voi päästää pintaan, sillä jos ei minua rakasteta, kun yritän olla kiltti, vielä vähemmän, jos olen vihainen. Viha on silti siellä, vaikuttamassa, viha siitä, että minua on kohdeltu väärin. En ole halunnut tulla olevaiseksi, muut ovat minut tänne kutsuneet, ja sen jälkeen hylkäävät. Se on väärin. Jos kutsuu esiin, on pidettävä myös kutsumastaan huoli.

Kiltteydestä kipeät -kirjan kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara sanoo, että kiltit ihmiset ovat täynnä vihaa. Kirjasta on otettu toistakymmentä painosta. Kertooko se jotain suomalaisista?

Isillä on oma osansa, mutta tässä kirjassa ei puhuta heistä. Isät ovat poissa, paitsi Eino, muut ovat työmatkoilla. Ikkunat yöhön nostaa esiin äitien ketjun.

Sanotaan, että äitien ja isien teot menevät eteenpäin sukupolvelta toiselle. Tämä ketju alkoi Elsistä. Mutta entä kun ei pysty enempään? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Lukija jää kysymään, kuka Elsin jälkeläisistä osaa katkaista ketjun? Mitä siihen tarvitaan?

Ikkunat yöhön on hyvä kirja ja se on myös hyvä lukupiirikirja. Siinä on paljon näkökulmia, joita pohtia ja joista keskustella

Taiye Selasi:Ghana ikuisesti

Folasta tuntuu, että tässä on mies, jonka kanssa voi rakentaa elämän, mitä ikinä ’elämä’ sitten tarkoittaakaan. Tämä mies on Kweku, joka opiskelee lääkäriksi Pittsburghissa, Amerikassa.

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, joka nauraa aina. Kaksi nuorta rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä sitten näin kävi?

Ylpeys, häpeä ja vaikeneminen, kuinka paljon turhaa onnettomuutta ne saavatkaan aikaan. Elämä, jonka rakentamiseen on mennyt vuosia, hajoaa palasiksi muutamassa viikossa. Kweku ei kestä häpeää ja tekee ensimmäisen väärän siirron. Fola jatkaa väärien siirtojen tiellä.

”He roikkuivat kymmenen minuutin päässä paikasta, jossa Olu oli kerran asunut, kaikki kysymykset ja sydänsurut vailla vastausta, hoitamatta, kuivumassa hiljaisuudessa”, esikoispoika Olu ajattelee aikuisena vanhoilla kotikulmillaan.

Kaksikymppinen Sadie itkee isän menettämistä ja äidin ikävää. ”Hän itkee sitä, miten eksynyt hänestä on tullut, miten yksin he ovat, miten erillään, miten hajallaan. Hän vihaa joulua, sydäntä särkevää eroa sen välillä, mitä heistä on tullut ja mitä perheen tulisi olla.”

Jo ennen katastrofia perheen painovoimapiste siirtyy, vaikka kukaan muu kuin Olu ei tunnu huomaavan sitä. Aiemmin keskellä olivat olleet isä ja äiti, puhumassa, nauramassa, läsnä.

”Nyt heidän paikallaan oli pieni tyhjä tila, jonka heidän poissaolonsa jätti jälkeensä. Fola oli kadonnut vauvan maailmaan, Kweku työhönsä. Siihen tyhjään tilaan pääsi sujahtamaan heidän tulevaisuudenunelmansa: visio reilun kymmenen vuoden päässä odottavasta kodista, jossa Kwekun ja Folan molemmat projektit, aikuiset lapset ja yksityispraktiikka, olisivat alkaneet tuottaa hedelmää, ja he itse voisivat nousta uudelleen esiin.”

Ihan hyviä aikomuksia, mutta lapsi on nyt. Lapselle riittää pienempikin koti. Lapsen voi nähdä tänään, häntä voi pitää sylissä tänään, hänen kanssaan voi jutella ja häntä voi rakastaa tänään. Aikuisiakin lapsia voi katsoa ja halata, mutta silloin on myöhäistä vahvistaa sitä kivijalkaa, jonka päälle aikuisuus rakentuu.

Kwekun ja Folan jokainen lapsi kantaa mukanaan väärien siirtojen seurauksia, ja jokainen velkoo tietoisesti tai tiedostamatta vanhempiaan. Kuinka paljon ihminen on itse vastuussa siitä, minkälainen aikuinen hänestä kasvaa?

Täydellistä ei ole. Vanhemmat eivät ole täydellisiä. Kukaan ei ole.

Kun jumittuu syyttämään vanhempiaan virheistä, joita he tekivät, jää kiinni menneisyyteen. Tämä päivä ja tulevaisuus jää elämättä. Olu, Kehinde, Taiwo ja Sadie, perheen lapset, ajelehtivat kukin omalla tavallaan sivullisina elämässään, kelluvat kuin avaruudessa, katselevat itseään vierestä, koska ovat menneisyyden mustekalalonkeroiden sitomia.

Traumat ovat totta, Olun, Kehinden, Taiwon ja Sadien traumat, ja kaikkien muidenkin. Ei ole ihmistä, joka ei saisi vuosien kuluessa haavoja ja ruhjeita, joista jää arpia. Toiset arvet ovat isompia, toiset eivät niin isoja, mutta kaikilla niitä on.

Kuinka paljon ihminen voi valita? Mitä voi päättää?

Itse ajattelen, että ensimmäinen päätös on armahtaa vanhempiaan tai kuka se sitten onkin, joka on tehnyt väärin. Kyse ei ole siitä, ansaitsevatko he sen, sillä armoa ei ansaita.

Se joka antaa anteeksi toiselle, tekee hyvän teon itselleen. Hän vapauttaa itsensä menneen kahleista.  Ei tarvitse odottaa, että toinen pyytää ensin anteeksi. Tuo toinen voi olla vaikka kuollut. Anteeksi voi antaa omin päin ja päästää irti siitä, mitä minulle tehtiin, kääntää katseensa eteenpäin.

Toinen päätös on katsoa traumoja silmiin. Ei tunkea niitä kellariin, ei valehdella itselleen, ei selittää, vaan katsoa silmiin: mitä tapahtui, miltä minusta tuntui, miltä tuntuu nyt.

Kehinde kuvaa terapeutille seisovansa lasiseinäisessä kammiossa. Hän näkee ohikulkevat ihmiset, muttei pääse heidän luokseen, ei voi puhua heille, ei pysty kertomaan heille, että olen täällä.

”Suojautumista”, sanoo terapeutti. ”Pelolta, kivulta ja raivolta.” Kehinde sanoo, ettei hän ole vihainen. ”Olet, ja sinun on syytäkin olla. Ota se vastaan. Vihasi. Anna sille lupa olla olemassa.”

Kolmas päätös on kysyä, mitä haluaa omalta elämältään ja mitä voi tehdä edetäkseen sitä kohti.

Et ole äitisi, etkä isäsi, olet sinä. Sinulla on oma elämäsi elettäväksi. Voi valita, elääkö omaa elämäänsä, johon sisältyy menneisyys, mutta menneet eivät pomota. Vai jääkö menneiden kahleisiin, jossittelemaan, syyttämään.

Jos askelten ottaminen yksin ei onnistu, kanssakulkija auttaa, terapeutti, ystävä, sisarus… Mutta päätös lähteä eteenpäin on jokaisen tehtävä itse.

Taiye Selasi kiertää tarinaa näkyviin taitavasti, korkkiruuvitapaan, tuo esiin nykyisyyttä ja mennyttä vuoron perään. Hänen kielensä on omaperäistä, kiehtovasti runollista, mutta ei ylikoukeroista (vaikka rajalla jossain kohti jo menee).

Afrikkalaisuudella on vahva osuus kirjassa. Ja mikä mukavaa, Selasin kirjassa on hyvä loppu. Vain yksi on joukosta poissa, kuollut, ja hänkin olisi varmasti halunnut olla mukana. Joidenkin aika päättyy aiemmin, joidenkin myöhemmin. Kun ei voi tietää, minkä verran kullakin on päiviä jäljellä, kannattaa avata asiat, puhua suoraan ja tehdä sovinto silloin, kun päiviä vielä on.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Hylätty puutarha on positiivisella tavalla vähän vanhanaikainen viihderomaani, kantensa näköinen. Kirjan tarina etenee monessa aikatasossa, monen henkilön silmin ja monessa eri paikassa aina vanhaa kartanoa myöten, kuten tyyliin sopii. 

Kirjailija pitää palat hyvin koossa. Lukujen alussa on selvästi merkitty, missä ollaan ja mitä vuotta eletään. Juonessa ei ole tyhjäkäyntiä, mutkia riittää  viimeisille sivuille asti. Lukija kokoaa mielessään palapeliä ja näkee pikkuhiljaa, minkälainen kuva paloista on muodostumassa. Viimeinen pala muuttaa vielä lopputulosta, joskin sitä käännettä aloin uumoilla jo matkan varrella.

Kääntäjä tekee vähän epätasaista työtä. Sujuvan suomen joukossa on kökköjä lauseita, onneksi kuitenkin vain siellä täällä: "Takka oli ollut tukittuna niin kauan, että tuntui kurittomalta ehdottaakaan mitään muuta." 

Kokonaisuutena lajissaan sujuvaa ajanvietettä.