Merete Mazzarella: Fredrika

Johan Ludvig Runeberg oli oman aikansa idoli yli kaikkien muiden. Hän on edelleen suomalaisille tuttu nimi, vaikka miehen kuolemasta on 150 vuotta. Kun laulamme Maamme-laulua, laulamme Runebergin runoa, ja Runebergin patsas on keskellä Helsinkiä Espan puistossa.
 

Merete Mazzarellan kirja Fredrika Charlotta kertoo aikansa idolista vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti. Hänelle ei riittänyt, että vaimo myöntää sinisen seinän olevan keltainen, jos mies niin väittää, vaan naisen on myös uskottava, että se on keltainen, kun mies kerran niin sanoo.

Kyse ei ollut siitä, etteikö Johan Ludvig olisi arvostanut Fredrikaa kovasti ja rakastanutkin omalla tavallaan. Fredrika oli älykäs ja lahjakas. Hän oli Suomen ensimmäinen naistoimittaja, avusti miestään, kun tämä päätoimitti Helsingfors Morgonbladia. Fredrika Runeberg oli myös Suomen ensimmäisiä naiskirjailijoita, vaikka hänen teoksensa ovatkin jääneet kansakunnan vintille unohduksiin. Johan Ludvig näki vaimonsa lahjat ja kannusti häntä kirjoittamaan - kunhan huusholli ja kuusi henkiin jäänyttä lasta tulivat ensin hoidetuksi ja mies kavereineen passatuksi, kun nämä istuivat iltaa Runebergien salissa.

Fredrikan sydän särkyi avioliiton aikana monta kertaa, sillä Johan Ludvigilla oli jatkuvasti avioliiton ulkopuolisia ihastuksia. Hän ei edes peitellyt niitä. Fredrika ei ollut suuri kaunotar, ja tuntui varmasti pahalta, kun mies hullaantui milloin mihinkin simpsakkaan neitokaiseen.  Jossain kohden Mazzarellan romaania tulee kyllä olo, että vaikka kuinka elettiin aikaa, jolloin naisen tahto oli miehen taskussa, jos Fredrika olisi ryhdistäytynyt, hän olisi löytänyt konstit pistää miehelleen hanttiin. Liekö hänessä ollut kotimarttyyrin vikaa, tiedätte tyylin: ”Mene sinä vaan, kyllä minä voin…” ja syvä huokaus perään.

Fredrikan ja Johan Ludvigin suhde rinnastuu monissa kohdin toiseen kansakunnan merkkimieheen ja hänen vaimoonsa: Urho ja Sylvi Kekkoseen. Fredrikassa ja Sylvissä on jopa samaa näköä. Molemmat olivat pieniä, siroja ja tummia, kun heidän miehensä olivat pitkiä ja komeita. Sylvikin oli kirjailija, ja Fredrikan lailla myös hän oli keskusteli mielellään kulttuurista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Fredrikan sosiaalista elämää alkoi haitata paheneva huonokuuloisuus, Sylvillä paheneva nivelreuma. Kun aikaa on kulunut, julkisuuteen on tullut tietoa myös Urkin naissuhteista, mikä rinnastuu herra Runebergiin.

Johan Ludvig Runeberg halvaantui 59-vuotiaana. Hän vietti lopun ikänsä vuoteessa ja pyörätuolissa. Fredrika oli uskollinen ja uhrautuva vaimo viimeiseen asti. Hän muun muassa istui miehensä vuoteen äärellä ja luki tälle ääneen tuntikausia.  Mazzarellan kirjaa lukiessa miettii, että vaikka aviomiehen sairaus toi paljon työtä ja huolta, liekö Fredrika ollut salaa kuitenkin myös onnellinen, kun sai pitää miehensä taas yksin omanaan. Ei mielessään ähäkutti, vaan koska hän rakasti miestään.

Mazzarellan kirja tekee Fredrika Runebergista elävän ihmisen ja nostaa hänet esiin miehensä selän takaa. Kirja on samalla kiinnostavaa ajankuvaa. Sen sivuilla kulkevat monet nimet, jotka ovat tuttuja nykyisin katukylteistä, patsaiden jalustoista ja koulun historiantunneilta: Topelius, Lönnrot, Snellman…

Fredrikan puutarha voi edelleen hyvin Porvoossa, vaikka Fredrika siirtyi tuonpuoleisiin jo aikaa sitten. Kuinkahan monta kertaa Fredrika kävi  puutarhassaan pyyhkimässä vesiä silmistä, kun Johan Ludvig huiteli muiden naisten perässä? 

Lisää: 
Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2013/09/eino-leino-kirjailijoiden-helsinki.html

http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9297

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Opettaja on päättänyt, että luokassa pidetään kulttuuripäivä, johon oppilaat voivat tuoda oman kulttuurinsa musiikkia. Ongelmana on, että useimmat 7B:n oppilaista eivät ajattele tulevansa muista kulttuureista, vaikka heidän vanhempansa ovatkin tulleet muualta.  ”Et kai sä kuvittele että mä raahaan tänne jotain kansanmusiikkia. Tiedätsä miten syvältä se on? Faija kuuntele sitä jatkuvasti. Mä en kestä sitä!” yksi pojista kiteyttää.

Iranista Ruotsiin muuttanut Irandustin perhe haluaa elää maassa maan tavalla. Perheen äiti Panthea on hiukkastutkija, joka ryhtyy opiskelemaan ruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä tiedenaisen metodeilla.  Se ei vain oikein toimi. Hän törmää koomisiin tilanteisiin, eikä pääse kärryille, milloin sanotaan kiitos, milloin kiitos paljon, milloin kiitoskiitos ja milloin kiitos itsellesi. Entä miksi ihmiset vaivautuvat, kun hän kysyy, mitä puoluetta he äänestävät? Ja miksi sanotaan piparkakku, jos siinä ei ole piparjuurta?

Panthea käyttää hyväksi jokaisen tilaisuuden ja kutsuu kylään työkavereita, opettajia, lasten ystävien vanhempia, lopulta jopa työpaikkansa vahtimestarin. Hän odottaa turhaan vastakutsuja päästäkseen sisään ruotsalaisuuteen.  Panthean työkaveri Karin ihailee Irandustien eksoottisesti iranilaisittain sisustettua kotia, eikä pidä omaa kotiaan niin kiinnostavana, että sinne kannattaisi kutsua vastavierailulle - pelkkiä Ikean huonekaluja, ketä kiinnostaa. Kun he tapaavat seuraavan kerran, Karin kuittaa: ”Kiitos viimeisestä Patti, oli oikein mukavaa.”

Perheen isä Amir on lingvisti, kustantaja ja runoilija. Hän saa lopulta työpaikan koulusta, vaikka ei sentään opettajana.

”On uskomattoman virkistävää saada viettää aikaa oppilaiden joukossa ja todistaa, miten heidän aistinsa avautuvat uusille asioille. Miten ihanaa onkaan nähdä nuorten ihmisten tulevan tietoisiksi elämän suurista kysymyksistä!” hän haaveilee.  No, todellisuus ruotsalaisessa peruskoulussa ei ole ihan sitä.

Tapahtumiin tulee lisää mutkia, kun perheen teini-ikäinen tytär Bahar alkaa seurustella ruotsalaisen Markuksen kanssa.

Marjaneh Bakhtiarin kirjassa verbaalisuus kukkii kimpassa tilannekomiikan kanssa. Sen ohessa Bakhtiari nostaa esiin ennakkoluuloja ja eksoottisuuden ihailua. Yliymmärtäväiset opettajat, toimittajat ja kulttuuritädit pitävät yllä eroja ruotsalaisten ja maahanmuuttajien lasten välillä. Vaikka lapsi olisi syntynyt Ruotsissa, mutta on erivärinen, hän on toisen kulttuurin edustaja. Irandustien poika Shervin viihtyy mainiosti, eikä ymmärrä, miksi hänen pitäisi paneutua ”toiseuteensa”.  Moni on kuitenkin valmis auttamaan Shervinin alkuun, jotta hän löytäisi identiteettinsä. Shervin on kyllä ruotsalainen, mutta hän ei saa unohtaa sikäläistä kulttuuriaan.

Tilanteita katsellaan sekä ikiruotsalaisten että maahan muuttaneiden näkökulmasta. Siinä kirja muistuttaa Veera Niemisen Avioliittosimulaattoria, jossa niin ikään kulttuurit törmäilevät huumorin höystämänä - tosin suomalaiset heimokulttuurit, mutta asetelma on sama.

Bahar päätyy television kulttuuriohjelmaan haastateltavaksi. ”Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?” empaattinen toimittaja kysyy. ”Mitä välii sillä on, minä mä pidän itseäni. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa”, Bahar pistää toimittajan pasmat sekaisin olkapäitään kohauttaen.

Marjaneh Bakhtiari on itse muuttanut Iranista perheensä kanssa Ruotsiin 6-vuotiaana.  Mistään kotosin -kirjaa saa myös pokkarina.

Joonas Konstig:Totuus naisista

Kirjan nimi ei ole ihan sitä, mitä se sisältää. Koskikarin perheessä on kyllä kolme naista, mutta esiin nousee Tapani, keski-ikäinen mies. Tapani on niitä isiä, jotka välittävät vaimosta ja lapsistaan ja yrittävät parhaansa.

Toinen päähenkilö on lukioikäinen Roosa. On rankkaa, kun täytyy löytää poikaystävä hinnalla millä hyvänsä, ja on rankkaa yrittää olla koulun ykkösmuija niin, että ihmiset, joita sä et tunne, tuntee sut ja kääntyy kattomaan sua ja ihailee sua ja kadehtii sua. Sille pyrkimykselle tyttö uhraa kaiken, ja kun huolestunut isä yrittää puuttua asioihin, häntä dissaavat niin molemmat tyttäret kuin äiti, joka luulee tietävänsä, missä mennään: ”Roosan täytyy kuunnella sydämensä ääntä”.  Äiti ei arvaa, miten raadollisia aseita raadollisessa kisassa käytetään.

Teinityttöjen paineista on kirjoitettu monta kirjaa. Tässä kirjassa asiaa katsotaan myös vanhempien, etenkin isän näkökulmasta. Koskikarin perhe on ydinperhe. Vanhemmilla on hyvät työpaikat, koti on espoolaisessa rivitalossa, ja lapsista on aina pidetty hyvää huolta. Asiat ovat siis hyvin - vai ovatko?

Tapani rakastaa perhettään, mutta ei osaa tehdä sitä niin, ettei joku ärsyyntyisi. Kun isä yrittää päästä jollain lailla sisään esikoisensa Ronjan elämään, tytär suivaantuu ”perheen patriarkaaliseen ilmapiiriin” ja muuttaa kaverinsa luo.

”Minä ja se mies, jonka mun tytöt tuntee, ne ei oo sama mies. Siinä on joku katkos. Joku este, miks nää ei kohtaa”, Tapani yrittää ottaa oloaan puheeksi vaimon kanssa. Kestää ennen kuin Tiina huomaa hänet, laskee lehden käsistään ja katsoo kysyvästi, sanoitsä jotain?

Sukupolvien välillä on ollut kuilu läpi vuosisatojen. Hyvä tahto on silta, jolla se saatetaan ylittää. Siltaa täytyy rakentaa kuitenkin molemmin puolin. Vanhempien ajatusten ja näkemysten ylimielinen halveksiminen katsotaan murrosikäisten itsestään selväksi oikeudeksi - sillä tavoin he repivät itsensä irti lapsuudenkodista ja vanhemmista, kasvatuksen asiantuntijat selittävät. Vanhempien tulee ymmärtää, ymmärtää aina vain, tapahtuupa mitä tahansa. (Kaikki eivät tähän silti rupea, on myös perheitä, joissa sanotaan, että nyt riitti, noin ei tehdä.)

Alaikäiset teinitytöt ja -pojat tietävät nämä selitykset ja osaavat ottaa niistä irti kaiken, mikä lähtee. Kaikki teinitytöt eivät revittele yhtä railakkaasti kuin Koskikarin Roosa, eivätkä heittäydy niin radikaaleiksi anarkisteiksi kuin Koskikarin Ronja, mutta näistä vaihtoehdoista on tullut ikään kuin teinitytön prototyypit. Jos et ole sellainen, oletko pelkurinörtti, joka ei pysty irrottautumaan vanhemmistaan?

Entä kuinka paljon lasten tulisi omalta puoleltaan ymmärtää vanhempiaan? Ei mikään ihmissuhde toimi yksipuoleisena, niin että vain toinen ymmärtää ja toinen ottaa itsestään selvänä kaiken, mitä saa, ja rähjää päälle. Vanhemmilla on oikeus sanoa ääneen ajatuksiaan ilman, että saa vastaukseksi tuhahtelua ja silmien pyöritystä. Yhteiselämä olisi sujuvampaa, jos molemmin puolin kuunneltaisiin, mitä toinen sanoo ja mihin hän sanoillaan pyrkii, ja yritettäisiin nähdä asiat toisenkin näkökulmasta - pätee myös parisuhteisiin ja työpaikoille.

Tapani yrittää rakentaa siltaa yksipuolisesti. Hän pohtii, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa ja mitä ei ja miten seuraavalla kerralla. Kun Roosa tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, joka osoittautuu maahanmuuttajaksi, Tapani hakee jälkeenpäin korrektia sanaa, voidakseen kysyä vaimoltaan, oliko tämä osannut odottaa, että poikaystävä on... Vaimo ei auta sanavalinnassa, eikä suostu suvaitsevaisuudessaan edes keskustelemaan sellaisesta asiasta, ja Tapani tuntee itsensä rasistiksi sen huolensa kanssa, kohteleeko toisenlaisesta kulttuurista tuleva poika Roosaa hyvin.

”Tiesitsä tästä rotujutusta?” Tapani kysyi. Tuli hiljaista. Tapani kääntyi Tiinaan päin. Se näytti totiselta. ”Niin mistä jutusta?” ” Rot-” ”Joo mä kuulin.” Tiina laski lautaset tarjottimelle ja laittoi kädet nyrkeissä vyötärölle. ”Ymmärrät sä ollenkaan miten vanhanaikaiselta toi kuulostaa? R-sanaa käytettiin ehkä meidän lapsuudessa vielä, mutta ei sitä nyt herraisä kukaan täyspäinen enää käytä.” Tämä ei ollut nyt se pääasia. Tapani jatkoi: ”Niin mut siis tiesitsä että Mico ei oo suomalainen?” Tiinan suu aukesi ja kuului kuinka se veti henkeä. ”Voitko kertoa mulle, minkä takia se on susta niin olennaista?”  Tapanin mielestä asia oli olennainen. Hän ei vain osannut pukea sitä oikeanlaisiksi sanoiksi. Häntä ei ollut koulutettu siihen, mitä sanoja nykyään piti käyttää ja mitä ei. ”Et sä musta rasistia saa”, hän sanoi. ”Tää vaan yllätti mut tää kulttuurikysymys.”

Tapani seuloo mielessään, missä kohtaa meni vikaan.  Hän on tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, on ollut synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen, joka uhkaa näitä, valmis risteyksissä syöksymään auton eteen, jos tytöt ovat jäämässä alle. Miksi häntä kohdellaan nyt kiusallisena, vanhanaikaisena idioottina? Maailma muuttuu ja lukiolaisen elämä erityisesti siitä, kun Tapani oli sen ikäinen. Mutta on myös paljon elämään liittyviä lainalaisuuksia, jotka pätevät edelleen ja jotka oppii kokemusten kautta. ”Siinä vaiheessa kun alkaa olla vastauksia joihinkin asioihin elämässä, siinä vaiheessa sua pidetään jo vanhana. Kukaan ei halua enää kuulla sun vastauksia.”

Vaikka Tapani jää yksin yrittämään sillan rakentamista, hän ei luovuta. Hän on esimerkki välittämisestä, jota tarvittaisiin paljon enemmän. Kun kuvio päättyy katastrofiin, ja äidin loputtomalta ymmärtäväisyydeltäkin loppuvat sanat, isä on se, joka ei petä. Hän on tyttärensä vieressä eikä siinäkään vaiheessa syytä vaan auttaa.

Totuus naisista on hyvä kirja. Sen henkilöt ovat eläviä ihmisiä. Se pistää ajattelemaan. Tarinan kaari pysyy tiivisti koossa. Ja se on puheenvuoro kunnon miesten puolesta, niiden, joita ei tällä hetkellä kauheasti noteerata.  Ei ole itsestään selvää, että joku on luotettava, vastuunkantava, välittää ja rakastaa. Sellainen, josta lapset tietävät, että jos joutuu ongelmiin, isään voi aina luottaa. Isä ei tuomitse, ei ala syytellä, vaan miettii, mitä tehdään, tarttuu asiaan ja auttaa.

Sellaisia isiä tämä maailma tarvitsee, sellaisia isiä ja äitejä. Sellaisessa maailmassa on nuoren turvallista aikuistua ja nuoren aikuisen turvallista aloittaa itsenäinen elämä. Hän tietää, että hänellä on takatuki, johon voi aina luottaa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Luin kirjaa aluksi viehättyneenä, tämäpä on hyvä. Parkkinen kirjoittaa taitavasti, kauniita lauseita, teräviä havaintoja, runollista ilmaisua. Tykkäsin Karenista, joka oli itsenäinen, omin aivoin ajatteleva isoäiti. Kun hän täräytti ryöstöä yrittäneen nuoren miehen lattiaan, hykertelin, eläköön mummoenergia! Tarina etenee monessa aikakerroksessa, ja kirjailija pitää kerrokset hyvin koossa.

Puolen välin paikkeilla arvasin, mistä on kyse, mutta ajattelin, että voin olla väärässä. Olen lukenut liikaa kirjoja, ei tämä välttämättä toista viime vuosien yleisimpiä juonikuvioita. Mutta toistihan se.

(VAROITUS: seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia)

Syyllisen arvasi puolivälissä, samoin päähenkilön salaaman homouden. Insestinsävyinen suhdekin näkyi jo matkan varrella. Ja kosto elää.

Viime vuosina muissakin kirjoissa kuin dekkareissa on palattu yhä useammin Hammurabin lakiin ’silmä silmästä, hammas hampaasta’. Joissain kulttuureissa on yhä käytössä verikosto, ja länsimaalaiset ajattelevat, että onpas primitiivistä. Kirjojen kosto elää -ratkaisut ovat ihan yhtä primitiivisiä.

Niitä on viime aikoina nähty: syylliseltä henki pois, ja sen jälkeen tekijä tappaa itsensä. Viimeksi tätä ennen Westön uusimmassa kirjassa. Sekö muka sovittaa 60 vuoden takaisen rikoksen, että ryhtyy murhaajaksi murhaajien joukkoon.

Länsimaisessa yhteiskunnassa syyllinen annetaan lain ja oikeuslaitoksen tuomittavaksi. Kun oman käden oikeus valtaa alaa kirjoissa, jatkaako se mallioppimisena elävään elämään, länsimaiseen yhteiskuntaamme? Sitä tietä päädytään anarkiaan. Toi murhasi mun kaverin, minä murhaan kostoksi sen, sen kaveri murhaa minut, mun kaveri murhaa sen… Koston kierre ei tuo mitään hyvää.

Kirjasta jää pettynyt olo ja tylsä maku. Tähän se hyvä alku päättyi. Elämässä voi valita yhtä lailla sellaisia ratkaisuja, jotka lisäävät valoa, armollisuutta ja hyvää tahtoa. Eikä vähiten siksi, että jokainen joutuu itsekin elämässä sille paikalle, että tarvitsee anteeksiantoa. 

Kyse on pienemmistäkin vaihtoehdoista, kuin että murhaanko sen, joka murhasi mun kaverin. Teemme joka päivä valintoja, joilla lisäämme yhteiselämään ystävällisyyttä ja hyvyyttä tai ankeutta ja katkeruutta. Sanonko, että ei haittaa, otetaan opiksi, vai että joko taas, aina sinä… Mitä kylvämme ympärillemme, sitä ympärillämme kasvaa.

Milla Ollikainen: Veripailakat Kati Hiekkapelto: Kolibri

On jo hokema, että kun ne ruotsalaiset osaavat kirjoittaa niin hyviä dekkareita, vaan osataan sitä Suomessakin.  Milla Ollikainen voitti esikoiskirjallaan Veripailakat viime vuonna Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran kirjoituskilpailun, ja aiheesta voitti. Kati Hiekkapellon Kolibri ilmestyi keväällä. Molemmat esikoiskirjat sijoittuvat Pohjois-Suomeen. 

Veripailakat tapahtuu Ylläksellä ruuhkaisimman hiihtosesongin aikaan. Hiihtokeskuksessa alkaa tulla ruumiita. KRP:llä on kiirettä muualla, ja tutkinta jää paikallispoliisien harteille. ”Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa  poliisia”, komisario Reijo Vasara huokaa.

Vasara ja iso osa muista henkilöistä puhuu mukavankuulosta pohjoisen murretta. ”Sielläpäin on Rovaniemi, mutta ensin tullee nelijäkymmentä kilometriä pelkkää mettää ja sittekki  on vielä pitkä matka. Mie ajan tuohon seuraahvaan kylhään. Sole ko kymmenkunta kilometriä”, paikallinen vastaa eksyneelle helsinkiläistytölle, joka kyselee tietä Ylläkselle. 

Kirjan henkilöt ovat aidon oloisia ja juoni rapsakka. Tekijä on yllätys ja motiivi perusteltu. Kiinnostava on myös sisäpiirinäkymä iltapäivälehden tekemiseen - Ollikainen on itse toimittaja. 

Veripailakat  on hyvä paketti. Kokonaisuus vertautuu Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -dekkareihin, jotka tapahtuvat Kiirunassa Pohjois-Ruotsissa. (Pailakka on kuohittu poro.) 

Kolibri sijoittuu Oulua muistuttavaan pohjoissuomalaiseen merenrantakaupunkiin. Anna Fekete on maahanmuuttanut Suomeen lapsena. Hän valmistuu poliisiksi ja saa ensimmäisen työpaikkansa rikostutkijana Pohjois-Suomessa. Siinä Kati Hiekkapellon dekkarin alkutilanne.

Anna on taustaltaan Serbian unkarilainen, mutta puhuu suomea sujuvasti ja on muutenkin suomalaistunut. Jokin muukalaisuus hänessä silti on, ei ulospäin näkyvä vaan sisikunnassa. Työpaikassaan hän saa sitten pariksi Eskon, jolle nais-mamu-poliisi on mahdoton juttu.

Muuten napakassa kirjassa Esko Niemi on pitkä miinus. Hän on henkilönä kaikkien niiden kliseiden summa, joita herättää sanapari keski-ikäinen äijä: ylipainoinen, epäsiisti, epäkohtelias, kapea-aivoinen, rasisti, sovinisti. Kliseekasauma menee uskottavuusrajan yli. Toivottavasti kirjailija pistää Eskon jatkossa kehittymään, koska muuten kontrasti Annan ja Eskon välillä menee liioittelun puolelle - tulee olo että Annasta yritetään tehdä niiiin hyvä.

Jos rinnastaa Kolibrin ruotsalaisdekkareihin, niistä löytyy kyllä samanlaisia äijäntörppöjä poliiseja, etenkin Camilla Läcbergin poliisipäällikkö Mellberg ja Leif GW Perssonin poliisi Bäckström. Mistä lienee tuo miehenmalli, elävästä elämästä sellaiset taitavat olla aika lailla jo sukupuuttoon kuolleita, vai olenko itse vain onnekkaasti päässyt törmäämästä heihin?

Kati Hiekkapelto on erityisopettaja ja asuu Hailuodossa. Hän on naimisissa Serbian unkarilaisen miehen kanssa.