Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Aloitin Pauliina Rauhalan uutuuskirjan suurin odotuksin, sillä Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Sadan sivun paikkeilla on pakko myöntää: ei oikein ota matkaansa.

Sanoja on paljon, tulvaksi asti, ja runollisia kuvia, eikä tarinaa tahdo löytyä kaiken keskeltä. Jossain vaiheessa väsyn kahlaamaan lauseita ja annan katseen vain lipua riviltä toiselle.

Hyvin runollisen kielen kanssa tulee pitemmän päälle olo kuin söisi irtokarkkeja isosta pussista karkki karkin perään. Vaikka karkit ovat herkullisia, alkaa kaivata ruisleipää, etenkin kun on ostanut romaanin eikä runokirjaa ja etenkin kun sinällään kauniista kappaleista ei aina tiedä, mihin tai kehen ne liittyvät:

Puolenvälin jälkeen ajattelen, että nämä ihmiset eivät herää minulle eloon. Niitä katsoo ulkopuolelta, kuin ikkunan takaa, sen sijaan että istuisin heidän keittiössään. Taas vertaan Taivaslauluun, jonka ihmisten elämää elin täysillä heidän kanssaan.

Mietin miksi? Yksi syy on se, että ihmisten tarinat hukkuvat kaikkeen muuhun. Yhden luvun ajan joku miettii puutarhanhoitoa, yksi luku on kalastamisesta, on luku pikkulintujen ruokkimisesta, on veneen tervaamista, lampaita ja mäntyjä. Niillä on varmaan jokin symbolinen merkitys, mutta symboliikka ei aukea minulle, ne jäävät arkiseksi puuhaamiseksi, joka ei vie kertomusta eteenpäin.

Ja sitten on vielä eri kirjasimella erotettuja Matkakertomus-lukuja siellä täällä pitkin kirjaa. Niissä kirjan fiktiivinen kirjoittaja (=mies eli ei Pauliina Rauhala) kertoo, että hän kirjoittaa tätä kirjaa. Idea voisi toimia, mutta Matkakertomus-lukuihin on ympätty mukaan reissu Afrikkaan, jossa seurataan pikkutytön ympärileikkausta, toinen reissu Amerikkaan amissien luo, kolmas reissu Kööpenhaminaan Kierkegaardin haudalle, neljäs Ouluun äärioikeistolaisten porukoihin ja viides sinfoniakonserttiin, jossa kirjailija muistelee säveltäjän elämää. Hyviä esseitä itsessään, mutta tässä ne ovat irrallisia ja hajottavat kokonaisuutta.

Matkakertomuksen viimeisessä luvussa selviää, miten Synninkantajat liittyy Rauhalan edelliseen, Taivaslauluun. Olisi kannattanut aloittaa Matkakertomus sillä, olisi tullut paremmin jännitettä, ja jättää turhat reissut pois.

Mistä Synninkantajat sitten kertoo?

Koulupoika Aaronista, joka on sisällä Rauhanyhdistyksen kuplassa. Hän toistaa aikuisten lauseita, riemuitsee, että kuuluu Jumalan valittuihin, ja ahdistuu, kun opettajan punainen mekko herättää hänessä tuntemuksia. Paavo Ruotsalainen sai nuorena miehenä neuvon, että häneltä puuttuu ”Kristuksen sisäinen tuntemus”, ja Aaron tarvitsisi saman neuvon. Mutta sitä hän ei kuplansa sisällä saa, siellä on tärkeää osata oikeat sanat ja oikeat eleet. Aaron ei tunne sitä Kristusta, joka käskee rakastaa lähimmäisiä, joka on lempeä, joka hyväksyy.

Aaronin mummista Aliisasta, joka ajattelee itse. Aliisa ei luovu Jumalasta, mutta hän erottaa toisistaan Jumalan ja Rauhanyhdistyksen vanhemmistoveljien armottoman oikeassa olemisen.

Aliisan tyttärestä Auroorasta, joka luopuu rakastetustaan, koska mies ei kuulu meikäläisiin, on mikä lie kirkkouskovainen.

Seurakunnan vanhemmistoveljestä Taistosta, joka kokee olevansa velvoitettu täyttämään Jumalan vaatimukset, vaikka se väsyttää. Jumala vaatii häntä vahtimaan muiden ihmisten vaellusta. Jos vaellus ei ole Rauhanyhdistyksen sääntöjen mukaista, Taiston velvollisuus on nuhdella, ensin kahden kesken ja, jos se ei auta, julkisesti seurakunnan hoitokokouksessa. Jos nuhtelua seuraa anteeksipyyntö, hyvä. Jos ei, uppiniskainen irtisanotaan seurakunnasta, eivätkä muut seurakuntalaiset saa olla hänen kanssaan enää tekemisissä.

Seurakunnan hoitokokoukset ovat lopulta kirjan pääjuoni. Niiden osuus jää harmittavan vähälle ja niihin osallistuvien ihmisten ajatukset ja reaktiot ohitetaan kokonaan lukuun ottamatta kirjan muutamaa päähenkilöä. Harmi, siitä olisi saanut vahvan romaanin, Taivaslaulun veroisen.

Taivaslaulukin oli kaunista kieltä ja runollisia kuvia, mutta siinä oli myös vahva juoni, jonka kaikki osat veivät tarinaa eteenpäin. Tuloksena oli koskettava, kaunis, inhimillinen kertomus. Taivaslaulu kannattaa ehdottomasti lukea, jos ei ole vielä lukenut.

Synninkantajien henkilöistä vahvin on Aliisa, vanha viisas nainen. Hän on Raamattunsa lukenut, ja hän näkee, että Rauhanyhdistyksen säännöt ovat vain ihmisten sääntöjä, ei Jumalan elämänohjeita.  Aliisa palastelee seurakunnan säännöt raamatunkohdilla, mutta Taisto ei pysähdy kuuntelemaan ja ajattelemaan,  mitä Aliisa sanoo, vaan suuttuu: "Ei kannata leikkiä viisasta ja oppinutta!"

Samaan aikaan Taisto kysyy, miksi hänen neljästä pojastaan vain yksi on jäänyt hänen vierelleen. Miten hänestä on tullut sellainen, että lapsenlapsetkin alkavat aikuistuessaan karttaa hänen katsettaan? Hyvä kysymys.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua  

Marilynne Robinson: Gilead, Kotiin, Lila 

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa  

Eric Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Olen lukenut nyt  kansalaissotaan liittyviä kirjoja, kun niistä vaiheista on sata vuotta. Uusimpana tartuin Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran, jonka luin ensi kerran kymmenen vuotta sitten.

En muistanutkaan, miten hyvää kieltä Westö kirjoittaa. Teksti kulkee vaivattomasti, kieli on kaunista, maailma ja henkilöt aitoja. Kirjailija on kerännyt hurjan määrän historiallista faktaa, isoja käänteitä ja pikkusälää, ja sulattanut ne romaaniinsa kokonaisuudeksi, jossa ei näy saumoja faktan ja fiktion väleissä.

Kun Väinö Linna katsoo kansalaissodan tapahtumia maalaiskylän näkökulmasta romaanissaan Täällä Pohjantähden alla, Kjell Westö kuvaa samaa ajanjaksoa rikkaiden suomenruotsalaisten helsinkiläisten silmin.

Missä kuljimme kerran alkaa vuodesta 1905, ja etenee nopeasti kansalaissotaan. Vihan määrä on kammottava. Punaiset kostavat sen, miten heitä on nöyryytetty, mitätöity ja ryöstöviljelty. Valkoiset ovat vielä pahempia kostossaan, sille ei tunnu löytyvän mitään rajaa.

Valkoisiin idealistina liittynyt Eccu kammoaa ympärillään olevaa, pimeydeksi kutsumaansa pahuutta. Kun valkoiset ovat voittaneet ja punaisten teloitukset alkavat, Eccu katsoo huikaisevan kaunista kevättä  ja ajattelee ahdistuneena, että "me vain tapamme tappamasta päästyämme".

Pikaoikeudenkäyntien ja teloitusten jatkuessa Eccu tulee siihen tulokseen, että anteeksiantaminen ja sovinto ovat ainoa ulospääsy tästä pimeydestä. Sovinnon sijasta hän päätyy koulukaverinsa Cedin mukaan vihaa tihkuvalle kostoretkelle.

Siitä retkestä Eccu ei koskaan selviä. Jotain särkyy, eikä tule enää ehjäksi, vaikka hän elää vielä vuosia. Mitä ihminen näkee ja tekee, se jättää jälkensä, tahtoi tai ei. Eccu tuntee, että “hänen sisällään asui pahoja henkiä ja ne olivat alati läsnä”. Kun hän muutaman vuoden jälkeen yrittää ottaa tapahtuneet puheeksi Cedin kanssa, Cedin silmiin nousee se sama jäätävä pahuus, joka jähmetti Ecun silloin, kun kaikki tapahtui.

Mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on se, että Eculla kavereineen ei ole mitään tekemistä suomenkielisten kanssa, ei edes rikkaiden suomenkielisten. Kun Lucie seurustelee suomenkielisen taiteilijan kanssa, hänen ystävänsä eivät tiedä siitä, vaikka se suomenkielisissä taiteilijapiireissä on julkinen juttu.  Mutta kun Westö vie lukijan Pitkänsillan toiselle puolelle, siellä suomea ja ruotsia puhuvat sekoittuvat, ja Kallion ja Vallilan suomenkieliset poimivat ruotsista käyttökelpoisia sanoja pamlaamaansa slangiin.

Kirjan edetessä 20- ja 30-luvulle tarinaan tulee tyhjäkäyntiä. Toisaalta se kuvaa sitä tyhjäkäyntiä, mitä päähenkilöiden elämä on. Ketä ajaa levottomuus, ketä tyhjyys, ketä katkeruus yhä eteenpäin, jonnekin – tietäisi vain minne. Kun ei tiedä, onttoa oloa ja rauhattomuutta torjutaan kittaamalla viinaa vakkarikapakan vakkaripöydässä samojen ihmisten kanssa samoja juttuja jauhaen vuodesta toiseen.

Paremmin ei mene Kajanderin Allullakaan Sörnäisissä, työväen jalkapalloseuran huippulahjakkuudella. Allu unelmoi, mutta kun hän saa, mitä on vuosia haaveillut, tyytyväisyys kestää vain hetken.

Kaikista henkilöistä Lucie, estottomin huvittelija, pysähtyy kysymään, eikö elämässä todellakaan ole muita vaihtoehtoja, kuin tämä yhä pöhnäisempi tyhjyyttä kumiseva elämä papan rahoilla. Hän tarjoaa Eculle avuksi Jumalaa, ja Eccu tuhahtaa halveksivasti: niin alas hän ei sentään ole vaipunut, että alkaisi kysellä Jumalan perään.

On mielenkiintoista, että en muista mistään Westön kirjasta tyytyväistä saati onnellista ihmistä.  

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2017/09/kjell-westo-rikinkeltainen-taivas.html

Kun Missä kuljimme kerran saa viereensä Täällä Pohjantähden alla, Pohjantähden ihmisissä on enemmän henkisiä voittajia: http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html

Mitä pitemmälle Missä kuljemme kerran etenee, sen haikeammaksi sen sävyt käyvät. Nuoruuden suuret odotukset ovat takana, tähänkö on päädytty.

Neljääkymmentä käyvä Eccu ajattelee, että syyllisyys jäytää elämänhalua niin kauan kuin kukaan ei uskalla sanoa vastaan. Tapahtumat, jotka rikkoivat hänen omantuntonsa, kulkevat mukana ja syövyttävät häntä. Kuinka syyllisyydelle sitten pitäisi sanoa vastaan, siihen asti Eccu ei ajatuksissaan pääse.

40-vuotias Luciekaan ei ole kylläinen, mutta hän ei tiedä, miten tyydyttää sisimpänsä nälkä. Samat ympyrät jatkuvat, miehiä, juhlia, kauniita vaatteita. Onni pakenee, ja vuodet seuraavat toisiaan tihentyvään tahtiin. Entä sitten, kun kauneus on kadonnut ja juhlissa vain väsyttää?

Kun laitan kirjan kiinni, olo on surumielinen. “Kaikki nämä päivät, jotka tulevat ja menevät, siinä se on: elämä.”

Missä kuljimme kerran on hyvä kokonaisuus, ajatuksia herättävä kirja täynnä elämää - sellaista elämää, mitä Westön henkilöt elävät.

LISÄÄ KANSALAISSOTAAN LIITTYVÄÄ

 

Jenni Linturi Malmi 1917

Ilkka Malmberg 1917 - samaan aikaan toisaalla

Enni Mustonen Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat

Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla

Kjell Westö Kangastus 38

Helmi Kekkonen: Vieraat

Mies lähtee ostamaan kukkia, ja vaimo jää tekemään illanistujaisten viime valmisteluja. Vieraat alkavat saapua, mutta miestä ei kuulu takaisin.

Siinä alkutilanne Helmi Kekkosen romaanissa Vieraat. Jotain on pielessä, mutta mitä? Asiaa aletaan keriä auki, ja taustat paljastuvat pala palalta. 

Jokaisessa luvussa puhuu eri ihminen. Hän sanoo jotain Senjasta ja hänen miehestään Lauristakin, mutta enimmälti jokainen puhuu omista asioistaan.

Vahinko, että Helmi Kekkonen ei ota tarinasta irti ollenkaan kaikkea, mitä alku mahdollistaisi. Tarina kulkee pintaliitoa, kukaan henkilöistä ei kosketa, sillä kehenkään ei ehdi tutustua, kun mennään jo seuraavaan. Ikään kuin kirjailija olisi miettinyt juonen, jonka hän sitten kirjoittaa puhtaaksi, mutta hän ei elä sitä. Tulee olo, että katsoo nukketeatteria.

Juhlien emännän, Senjan, ongelman arvaa nopeasti. Hän haluaisi lapsen, mutta saa keskenmenon toisensa jälkeen.

Varoitus, nyt seuraa juonipaljastus: 

Lauri ei halua lasta, mutta ei ole saanut sanotuksi sitä. Senjan elämä keskittyy yhä enemmän lapsen saannin ympärille, ja samaa tahtia kasvaa Laurin ahdistus. Lauri pelkää Senjan reaktiota, jos hän sanoo, että ei halua koko lasta.

Siitä olisi saanut hyvän romaanin, jos kirjailija olisi laittanut pakettiin 100-200 sivua lisää (nyt sivuja on 191) ja  sukeltanut Senjan ja Laurin elämään.

Sen sijasta hän siirtyy aina uuteen henkilöön. Jokaisella on oma ongelmansa, ja lyhyissä luvuissa niitä vain sivutaan. Kun teemoja heittää esiin jonossa, mistään ei muodostu sen enempää.

Mietin, miksei kustannustoimittaja ole sanonut, että karsi, tiivistä, kirjoita se yksi vahva tarina, joka tämän sisällä on raakileena. Nyt tuloksena on ohut kirja, sujuvasti kirjoitettu mutta yhdentekevä.

Harper Leen kustannustoimittaja teki sen aikanaan, hän ei hyväksynyt Kaikki taivaan linnut –kirjaa, vaan sanoi, että nosta sieltä esiin Scout Finch ja kirjoita hänen tarinansa. Harper Lee teki niin, ja tuloksena oli yksi parhaimmista vuosien aikana lukemistani kirjoista: 

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen, Kaikki taivaan linnut

Samaa otetta olisin toivonut myös Synnintekijät-käsikirjoituksen eteensä saaneelta kustannustoimittajalta: keskity siihen, mitä haluat sanoa, äläkä puhu niin paljon muuta.

Pauliina Rauhala Synninkantajat

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla– kolmas kerta

Luin eilen loppuun Täällä Pohjatähden alla –romaanin, ja on mielenkiintoista, miten jäin elämään siihen maailmaan. Ihmiset ovat niin totta. Kyläyhteisö on totta. Ja tapahtumat ovat totta.

Sellaisia kyläyhteisöjä Suomi oli pitkään täynnä. Yhteisöjä, joissa kaikki tunsivat toisensa ja toistensa suvut. Joissa toisaalta lapsi kantoi isänsä leimaa, toisaalta reppanat ja vammaiset hyväksyttiin kyseenalaistamatta osaksi yhteisöä. Joissa autettiin naapuria, silloinkin vaikka ei niin ystäviä oltu, koska ihmistä kuuluu auttaa, kun hän apua tarvitsee.

Luin kirjan nyt kolmannen kerran. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, ja silloin tärkeää oli juoni, mitä sitten tapahtuu, kuka saa kenet tai ei saa, kuka kuolee, kuka ei.

Toisen kerran tartuin 1500 sivun pakettiin kolmevitosena. Sillä kertaa päällimmäiseksi jäi Suomen lähihistoria, jonka Linna konkretisoi kyläyhteisön arjeksi. Noista syistä päädyttiin kansalaissotaan, noin eteni Lapuan liike, noin syttyi talvisota.

Eniten mietin silloin kansalaissodan syitä ja seurauksia. Ihmettelin, miksi valtaapitävät eivät parantaneet vähäväkisten tilannetta ajoissa ja vapaaehtoisesti, vaan ajoivat köyhälistön vaatimuksillaan jamaan, jossa katkeruuden malja täyttyi kukkuroilleen, työväenlaulua siteeraten. Ei ole inhimillistä, jos torpparilta vaaditaan 12 tunnin työpäivät isännän pellolla ja sen jälkeen on vielä tehtävä omat peltotyöt, jotta saa perheelle talveksi ruokaa – sieltä juontaa sanonta ”Kuu on torpparin aurinko”. Kun aikansa raataa vuorokaudet ympäri nukkumatta välillä silmällistäkään, rupeaa hyvä tahto rapisemaan keneltä vain.

Nyt päätin lukea kirjan vielä kerran. Tiesin jo, mitä tapahtuu, ei ollut kiire päästä juonessa eteenpäin, ja luin rauhallisesti jokaisen lauseen.

Kolmannella lukukerralla päällimmäiseksi nousivat ihmiset.

Linna tekee ihmisissään mestarillista työtä. Kukaan ei ole yksinomaan hyvis tai pahis, vaan jokainen on ihminen hyvine puolineen ja puutteineen, joskin toisissa on enemmän hyvää kuin toisissa. Linna kuvaa taitavasti myös ihmisten motiiveja, sekä tietoisia että tiedostamattomia. Harva isäntä tai emäntä päättää olla ilkeä tai ahne, ja niinpä sellaiset piirteet pyritään pukemaan parempaan kaapuun.

Kosto elää, puolin ja toisin. Uudessa Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Vanhala kysyy esimiehilleen ärsyyntyneeltä Rokalta: “Oletko ajatellut, olisiko sinussakin syytä?”. Saman kysymyksen olisi voinut esittää Pohjantähden ihmisille, kun syy oli aina muissa, ja harva kysyi, olisiko minun tullut tehdä jotain toisin.

Töyryn isäntä häätää Laurilan Anttoon perheineen torpasta, kun hänen pinnansa katkeaa Laurilan jatkuvaan räksyttämiseen ja tahalliseen töiden huonosti tekemiseen. Ennen kuin punaiset lähtevät jääkäreitä pakoon, Anttoon poika Uuno menee Töyrylle ja ampuu isännän kostoksi. Kun valkoiset sitten tulevat Hennalan vankileirille etsimään oman kylän punaisia, mukana on Töyryn poika. Uuno löytyy, ja kun päästään metsätielle, taas kostetaan ja viimeisen päälle.

Vankileirit olivatkin oma lukunsa. Vaikka jo tietää, että ihmisiä ammuttiin rivi riviltä kuoppiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, silti niistä lukeminen järkytti. Koskelan pojat, suutari Halme, Laurilan Elma ja muut olivat tulleet tutuiksi, ja vaikka he olivat fiktiivisiä, tapahtumat olivat silti totta, sillä sen kohtalon kokivat tuhannet.

Tuomareina olivat etenkin aluksi asianosaiset, isännät ja muut kunnan nimimiehet, ja niinsanotussa oikeudenkäynnissä kosto oli pääpointti, ei kohtuullisuus tai oikeudenmukaisuus. Samalla kostolinjalla punaisia näännytettiin vankileireillä nälkään.

Kosto, pikkusieluisuus, matalamielisyys - sitäkö tämä kansa on? Kirjaa lukiessa tulee sääli: eikö olisi jo aika nousta tuon yläpuolelle, ajatella laajemmin, katkaista kaunan, katkeruuden ja vihan kierre, siitä ei seuraa lopulta kenellekään mitään hyvää.

Mutta on kirjassa muunkinlaisia ihmisiä, kuten vanhoja viisaita naisia, sellaisia kuin Koskelan Alma, joka vastoinkäymisten tullessa sanoo, että ei ole vielä aamu jäänyt tulematta yön jälkeen. On Elina, josta kasvaa valoisa vanha nainen - toisin kuin äidistään, jonka uskovaisuus kutistuu vanhemmiten kireäksi tuomitsemiseksi. Uskovainen on Elinakin mutta päinvastaisella tavalla: kun häneltä pojat kuolevat, hän turvaa uskoonsa, saa siitä lohdutusta, ja se muuttuu hänessä rauhaksi ja luottamukseksi jälleennäkemiseen.

On myös reiluja vanhoja isäntiä kuten Kylä-Pentin isäntä ja terävänoivaltavia nuorempia kuten Kivivuoren Janne.

Aiemmin en ollut pannut merkille hämäläisen kyläyhteisön miesten tapaa uhota. Se olisi aika rasittavaa kuunneltavaa pitemmän päälle, onneksi perinne on aika hyvin katkennut.

Tunteita ei myöskään saanut näyttää, paitsi uhoa ja vihaa. Kaikki piti niellä lapsesta asti niin itkut kuin hempeät tunteet. Hempeily oli tosi noloa, edes pikkupoika ei saanut istua äiten sylissä, koska se oli epämiehekästä. Siitä on menty jättiharppaus eteenpäin.

Sitäkään en aiemmilta lukukerroilta muistanut, miten kirjassa kiroillaan koko ajan. Jos nyt on vittu adjektiivina ja pilkkuna, silloin olivat perkeleet ja saatanat. Kylä kuulemma muistuttaa Väinö Linnan lapsuuden kotikylää, ehkä puhetyyli on siellä ollut sellaista - väsyttävää kuunneltavaa olisi sekin pitemmän päälle.

Summa summarum: Täällä Pohjantähden alla on edelleen hyvä kirja, monikerroksinen ja elävä.

SAMAA AIHEALUETTA

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat

Ilkka Malmberg: 1917 - samaan aikaan toisaalla

Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta

Jenni Linturi: Malmi 1917

Mai Jia: Koodinmurtaja

Selasin Koodinmurtajaa ja ajattelin, että tämä tuskin on kirja miun maun mukkaan. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä yllätyin iloisesti.

Kansilehti kertoo, että Mai Jia on nyky-Kiinan suosituimpia kirjailijoita ja Koodinmurtaja on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Päähenkilö on köyhtyneen kauppiassuvun huonoille teille päätyneen pojan avioton poika.

Lapsen isä kuolee väkivaltaisesti ennen pojan syntymää ja äiti kuolee synnytykseen. Kukaan ei halua lasta, ja hänet jätetään vanhan palvelijapariskunnan hoteisiin. Sieltä isosetä löytää hänet ja havaittuaan pojan matemaattisen lahjakkuuden vie mukanaan kaupunkiin.

Poika, joka ottaa nimen Rong Jinzhen, ei ole vain lahjakas vaan nero. Sosiaalisesti kömpelö, ulkoisesti hintelä ja isopäinen poika ratkaisee yhä vaikeammat matemaattiset tehtävät tuosta vaan. Hän ohittaa osaamisellaan yliopiston professoritkin.

Pojan maine kiirii Kiinan poliittisten päättäjien korviin, ja hänet haetaan huippusalaiseen yksikköön murtamaan vihollisen salakirjoituskoodeja. Tavallaan kirja alkaa tästä tilanteesta, koska siihen viitataan pitkin matkaa tarinan alkupuolella.

Kirja ottaa yllättävästi otteeseensa. Siinä kiinnostaa Rong Jinzhenin persoona, Kiinan lähihistoria ja dekkarimainen ote. Tarina etenee toisesta maailmansodasta ja Kiinan japanilaismiehityksestä Maon aikaan ja siitäkin eteenpäin. Rong Jinzhenin yritykset murtaa Purppura-koodi ovat kuin jännityskertomus – kukaan ei ole siihen pystynyt, pystyykö tämä nuori nero?  

KIINASTA KERTOVAT KIINNOSTAVASTI MYÖS

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa 

on monia ajatuksia herättävä kirja. Kuinka paljon politiikassa tehdään päätöksiä, joiden seurauksia ei mietitä loppuun asti? Kun seuraukset alkavat näkyä, vie aikansa ennen kuin päätöksiä suostutaan rukkaamaan. Kiinan yhden lapsen politiikka lopetettiin virallisesti vuonna 2015, vaikka sitä ennen pykäliä oli jo alettu katsoa sormien läpi – riippuen vähän alueen perhesuunnitteluviranomaisten virkainnosta. 

Qiu Xiaolongin Kuolemanjärvi on kirjailijan viimeisin dekkari. Hänen ensimmäisensä osui käteeni kirppiksellä, ja sen jälkeen olen lukenut ne kaikki. Dekkarit sijoittuvat Kiinaan, ja monen rikoksen taustalla on tapahtumia Maon johtaman Kulttuurivallankumouksen ajoilta 60-luvulta. Ylikomisario penkoo menneitä rinnan tämän päivän kanssa, ja lukija pääsee seuraamaan kiinalaisten arkea silloin ja nyt. Kirjat avaavat myös kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin (kuten apinan aivot).  

Anchee Minin Madame Mao on romaaniksi kirjoitettu Mao Zedongin puolison Jiang Chingin elämäkerta. Kirja avaa sisäpiirinäkökulmaa sekä Maon privaattielämään että siihen, mitä kommunismi oli käytännössä. Mao  johtoporukoineen noudatti ohjetta ”Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Mao julisti, että jokaiseen perheeseen riittää yksi riisikuppi ja yhdet syömäpuikot, mutta hän muutti itse Kiinan entisen keisarin palatsiin ja ylensöi itsensä niin, että näytti valkoiselta valaalta, Jiang Ching tuhahtaa kirjassa. 

Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit alkaa tilanteesta, jossa suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa. Heidän poikansa on alta vuoden, ja äiti jättää lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti hylkäsi lapsensa.

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja

Enni Mustosella on oiva kyky kirjoittaa elämäksi Suomen historiaa. Hän seuraa romaaneissaan isoja tapahtumia tavallisten ihmisten silmin ja konkretisoi, miten mullistukset näkyvät heidän arjessaan.  

Löysin tarjouspokkaripöydältä Koskivuori-sarjan. Se kertoo viiden kirjan verran suomalaisten elämästä 1910-luvulta vuoteen 1968. Pääosassa on Koskivuoren kartano ja tehdas ja sen ympärille rakentunut kyläyhteisö Hämeessä. Koivikko on Koskivuoren kartanon torppa, ja torpan tyttäret löytävät joka sukupolvessa kaverin kartanon tyttärestä. 

Mustonen kutoo historiallisten vaiheiden päälle kiinnostavan ja hyvin koossa pysyvän ihmissuhdeverkoston. Vaikka torpan ja kartanon tyttäret ovat välillä eri puolilla, pahan paikan tullen kaveria ei jätetä.

Koskivuori-sarja alkaa kansalaissodan alla, ja sen jälkeen eletään aakollit ja muilutukset, talvi- ja jatkosota, olympialaiset ja 60-luvun aatteet. Henkilöistä tulee niin totta, että heidän vaiheitaan ja valintojaan pohtii vielä jälkeenkin päin – entä jos Elina olisi valinnut toisin tai Anna skarpannut paremmin perunkirjoituksissa…

Sarjan kirjat ovat nimeltään Verenpisara ikkunalla, Ruiskukkaseppele, Kielon jäähyväiset, Metsäkukkia asfaltilla ja Unikkoja ikkunassa.

Mustosen tätä nykyä tunnetuin sarja on Syrjästäkatsojan tarina. Sen päähenkilö on piikatyttö Ida, joka työskentelee 1800-luvun lopulta lähtien suomalaisten kulttuurivaikuttajien kodeissa, Topeliuksella, Sibeliuksella ja Edelfeldtillä. Ida etenee lapsenpiiaksi ja emännöitsijäksi ja siitä itselliseksi täysihoitolan pitäjäksi. Siinä vaiheessa eletään jo kansalaissotaa. 

Kirjat Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva ja Ruokarouvan tytär voi lukea itsenäisinäkin, vaikka ne linkittyvät toisiinsa.

Mustosen kolmas historiallinen sarja on Järjen ja tunteen tarinat. Sen alussa torpantyttö Hilma tulee Helsinkiin piiaksi itselliselle Augusta Ahlstedtille. Samaan aikaan Augustan Kruunuhaassa sijaitsevaan taloon asettuu asumaan hänen veljentyttösä Anna Sofia, joka tulee käymään koulua Helsingissä.

Kirjasarjassa seurataan Hilman ja Anna Sofian tarinaa rinnatusten vuoroon Hilman kertomana, vuoroon Anna Sofian. Tytöt varttuvat aikuisiksi, ja heidän elämänkulkunsa solmiutuu Helsingin ja Suomen historiaan alkaen 1900-luvun alusta. Kirjat ovat nimeltään Nimettömät, Mustasukkaiset, Lipunkantajat, Sidotut ja Parittomat.

Sekä Koskivuori-sarjassa että Järjen ja tunteen tarinoissa viimeinen kirja putoaa harmittavasti muiden tasosta. Niistä tulee ihmissuhdesäpellystä, jossa historiallinen osuus jää ohueksi kulissiksi. Mutta kyllä nekin sarjan lopuksi lukaisee saadakseen tietää, mitä päähenkilöille sitten tapahtui.

TARKEMMIN JÄRJEN JA TUNTEET TARINOISTA

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2016/05/enni-mustonen-jarjen-ja-tunteen.html

TARKEMMIN SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINASTA

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

Syrjästäkatsojan tarinan historiallisia faktoja ja vanhoja valokuvia facebookissa

Ilkka Remes: Jäätyvä helvettiKari Häkämies: Kaksoiselämää

Kun poikani olivat murkkuja, meillä pyöri muutaman vuoden ajan Ilkka Remeksen kirjoja. Luin niistä jonkun, mutta sensortin kohellus ei ollut minun lajini.

Nyt huusholliin ilmestyi HS Teema -liitteen innoittamana kirjastosta Remeksen neljä uusinta kirjaa. Ne kertovat kuvitteellisesta tilanteesta, missä Venäjä alkaa terrorisoida Suomea pakottaakseen sen toimimaan tahtomallaan tavalla. Kirjat ovat itsenäisiä, mutta sama päähenkilö sitoo niitä toisiinsa.

Rupesi vähän kylmäämään, kun Remeksen Jäätyvän helvetin luettuani tuli uutinen, että HUSin järjestelmä romahti ja sairaala oli toistaitoisessa tilassa pari päivää. Viime viikolla uutisissa kerrottiin, että tykkylumi aiheutti monen päivän sähkökatkoja Kainuussa. Edes hätäpuheluja ei voinut kaikin paikoin soittaa, ja pelastusviranomaisten, poliisin ja rajalaitoksen käyttämässä Virve-verkossa oli häiriöitä.

Kiinteä lankapuhelinverkko on jo purettu pois Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja nykyisin puhelimen käyttö onnistuu vain, jos on sähköä. Tukiasemien toimintakin on kiinni sähköstä, eli vaikka saisit kännykkäsi ladatuksi aggregaatilla, ei auta, jos tukiasema sippaa. Virve-verkko käyttää samoja mastoja kuin matkapuhelimet.

Jäätyvä helvetti kertoo kyberhyökkäyksestä Suomeen. Kun suunnilleen kaikki on netin ja sähkön varassa, tarvitaan vain osaavat hakkerit ja sopiva virus ja yhteiskunta on rähmällään. Suomen sähköverkko romahtaa. Kun vielä varavoimaloissa tapahtuu muutama räjähdys, koko Suomi lamaantuu. Ei toimi lämmitys, ei valot, ei netti, ei puhelimet, ei terveydenhuolto, ei saa ruokaa eikä bensaa. Ajat siis autollasi just sen verran, mitä tankissa on, ja sitten se on polkupyörä, sukset tai jalankulku.

Suomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että aina on jokin varasysteemi ja viranomainen takatukemassa, mutta ei ole. Jokainen on omien kynttilöidensä, tulitikkujensa, säilykepurkkiensa ja takkojensa varassa - jos niitä on.

Remes-tyyliin Jäätyvässä helvetissä riittää kohellusta ja päähenkilö selviää pinteestä toiseen muutamalla mustelmalla. Se, mikä tekee kirjasta kiinnostavan, on suomalaisen yhteiskunnan sinisilmäisyys. Teeman haastattelussa Ilkka Remes kertoo yllättyneensä, kuinka avuton suomalainen yhteiskunta on ilman sähköä, kun alkoi kerätä kirjaan aineistoa. Luottamus on arvostettava ominaisuus, mutta niin varomaton ei pitäisi olla, että puretaan varasysteemit ja jäädään niinsanotusti yhden kortin varaan (HS Teema 5/17).

 

Kari Häkämiehen uusin kirja osui käsiini kaverin kirjapinosta, kun mietin, mitä sitten lukis. Häkämiestä en ole lukenut, kokeillaan.

Kari Häkämies on tuttu nimi politiikasta. Hän oli kokoomuksen kansanedustaja ja toimi aikanaan myös oikeusministerinä ja sisäasiainministerinä. Tätä nykyä on hän on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Sen rinnalla hän on julkaissut vuodesta 2010 lähtien seitsemän dekkaria.

Kaksoiselämää alkaa tilanteesta, jossa perussuomalainen Kari Pajari on pudonnut eduskunnasta ja joutuu sen myötä jättämään sisäministerin pestin. Hän on vasta sulkenut ministeriön ovet takanaan, kun hänet löydetään ammuttuna Tähtitorninmäeltä.

Pajarin murha ei ole ensimmäinen, vaan niitä tulee lisää. Kuka ja miksi on tekojen takana?

Häkämies kirjoittaa rennon sujuvaa tekstiä. Henkilöt ovat aidon oloisia, sekä fiktiiviset että ne, joiden takana näkyy suomalaisen politiikan elävä esikuva, esimerkiksi ulkoministeri Voitto Sorri. Häkämies tuntee vallan kammareihin liittyvät asiat ja tilanteet, joista kirjoittaa.

Kaksoiselämän juoni johtaa Turun tautiin. Sillä tarkoitetaan erityisesti Turussa 1960-luvulta alkaen ollutta rakennusliikkeiden ja päättäjien välistä korruptiota, joka liittyi kaupungin keskustan vahojen rakennusten purkuun. Samaa tapahtui muissakin kaupungeissa, ja kaupunkilaisten vastustuksesta huolimatta historialliset keskustat pilattiin monin paikoin rumilla uudisrakennuksilla.

Kaksoiselämän jälkeen luin toisenkin Häkämiehen dekkarin, Presidentin murhe. Molempien plussapuolia ovat sujuva teksti, mielenkiintoisesti poliitiikkaan ja vallanpitäjien pariin sijoitetut tapahtumat ja aidon oloiset henkilöt.

Loppuratkaisu on harmittavasti molemmissa vähän liian yllättävä, lukijalle tulisi antaa enemmän vinkkejä matkan varrella. Myös naiskuva on turhan kliseemäinen, mutta ei onneksi kokonaan, esimerkiksi rikostutkija Jonna Tarasti on pätevä ja nokittaa muutaman kerran osuvasti vanhoja setiä.

Häkämiehen dekkarit sopivat hyvin lomalukemiseksi, kun haluaa sutjakkaasti etenevää tarinaa, jossa on kiinnostavia yhteiskunnallisia kytköksiä, mutta ei raskasta asiaa.

SAMAA GENREÄ: Risto Isomäki Haudattu uhka

Risto Isomäki kirjoittaa Haudattu uhka -kirjassaan,  että Olkiluodon ydinvoimalan vartointi on minimaalista, jos sitäkään. Voimala on Pohjanlahdella, ja kuka tahansa huviveneilijä voi ajaa sen rantaan. Lienevätkö suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuusjärjestelyt todellisuudessakin yhtä lepsua touhua? 

Ilkka Malmberg: 1917 – samaan aikaan toisaalla

Luin aikanaan yo-kirjoituksia varten kaikki historian kirjat yhtä putkea läpi. Vasta siinä oivalsin, mitkä asiat olivat tapahtuneet samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Koulussa oli menty erikseen ensin Suomen historiaa, sitten Eurooppaa ja sitten muuta maailmaa. Suuressa kuvassa palapelin palat loksahtivat paikoilleen.

Ilkka Malmbergin kirja 1917 – samaan aikaan toisaalla kertoo horisontaalisesti kuukausi kerrallaan, mitä maailmassa tapahtui vuonna 1917.  Kirja on kyllä ulkoisesti niin mitäänsanomattoman näköinen, että harvalle se tarttuu käteen, jos ei osaa etsiä, mutta sisältö on mainio.

Mitä tapahtui tammikuussa vuonna 1917? Snappertunassa 18-vuotias torpantyttö Ida Åkerblom vaipuu horrokseen ja alkaa saarnata paitsi Jumalasta myös siitä, että vaikeat ajat tulevat, ihmiset vaeltavat punaisten lippujen perässä ja Suomella on koettelemusta aika. Myöhemmin hän alkaa käyttää etunimeä Maria.

Zürichissä maanpaossa oleva Lenin kirjoittaa kirjeitä ja lehtijuttuja sosialistisesta vallankumouksesta ja siinä sivussa rakkauskirjeitä Inessalle, vaimonsa ystävättärelle. Zürichissä asuu myös Albert Einstein, jonka vaimo on juuri lähtenyt lasten kera, koska Albertilla on suhde serkkunsa kanssa.

Leninin aatetoveri Trotski on päätynyt Amerikkaan tultuaan karkotetuksi Venäjältä. Trotskin lapset opettelevat jälleen uutta kieltä, hallussa ovat jo venäjän lisäksi saksa ja ranska.

Suomalainen Ville Ritola on hänkin päätynyt Atlantin toiselle puolelle ja saa töitä New Yorkin metrotyömaalta. Samaan aikaan suomalainen Carl Gustaf Mannerheim on sotimassa Bessarabiassa ja anoo kotilomaa. Suomeen matkatessaan hän pysähtyy Tsarskoje Selossa ja järkyttyy nähdessään, miten valtaistuimelta kammetut tsaari ja tsaaritar ovat vanhentuneet.

Tsaarittaren ikätoveri Aleksandra Kollontai sen sijaan on 45-vuotiaana kukkeimmillaan. Hän on maanpaossa Norjassa, Holmenkollenilla, ja on täynnä sosialistista taistelutahtoa, muttei unohda myöskään katsella, millaisia miehiä Norjassa on.

Ja niin edelleen, kuukausi kuukaudelta. Malmberg kertoo anekdoottimaisesti henkilöistä ja miten he ovat päätyneet sinne, missä sillä hetkellä ovat. Vuoden kuluessa hän nostaa esiin Johan 'Maunon isä' Koiviston, Frederick 'Donaldin isä' Trumpin, J.R.R. Tolkienin, Martti Rautasen, Marlene Dietrichin, Greta Garbon ja monet muut. Jos esimerkiksi Tolkien ei olisi päätynyt täiden syötäväksi, meillä ei olisi Tarua sormusten herrasta. Kaiken taustalla etenee maailmanhistoria.

Niinhän elämä menee, isossa ja pienessä mittakaavassa. Ihmiset elävät päivän kerrallaan. He tietävät, mitä on takana, mutta eivät tiedä, mitä on edessä. Koko tarinan näkee vasta jälkeenpäin. Joskus se pistää jossittelemaan: jos olisin silloin valinnut toisin, en olisi nyt tässä tilanteessa. Tai päinvastoin: onneksi tein niin enkä näin, muuten en olisi nyt tässä. Sama pätee valtioihin.

Ilkka Malmberg oli Helsingin Sanomien toimittaja, joka kuoli nopeasti edenneeseen syöpään, kun kirja oli loppuvaiheessa. Malmbergin toimittajatoverit Lauri Malkavaara ja Teppo Sillantaus viimeistelivät kirjan Malmbergin sairasvuoteellaan antamien ohjeiden mukaan.

SAMAA AIHEALUETTA

Mitä tapahtui Suomessa ennen vuotta 1917 

Kultakauden maanalainen vastarinta

Suomen historiaa Hilman ja Anna Sofian silmin 1800-luvun lopulta kansalaissotaan 

Järjen ja tunteen tarinat

Näin tapahtumat etenivät Helsingin kyljessä olevassa Malminkylässä. Malminkylä liitettiin myöhemmin 

Malmi 1917

Helsingin menneitä vuosikymmeniä kirjailijoiden silmin 

Kirjailijoiden Helsinki

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goljat

Olin nähnyt kirjan muutamaan kertaan, mutta kummallinen nimi ja ruma kansi eivät houkuttaneet tarttumaan siihen. Sitten luin lehdestä Cristina Sandun haastattelun, jossa hän kertoi kirjan taustoista, ja kiinnostukseni heräsi.

Kirjan alku ei ota mukaansa. Minä-kertoja toteaa Suden kuolleen ja puhuu sen jälkeen Albertista ja Benistä. Sitten tulee lyhyt luku valaasta, ja taas palataan Suteen. Pariin kertaan pistän kirjan pois luettuani vähän matkaa. Kolmannella kerralla tarina alkaa pikkuhiljaa vetää.

Susi osoittautuu olevan Alba-nimisen kertojan isoisä, ja hän on siis kuollut. Alban isä on romanialainen, äiti suomalainen, ja nyt on matkattava isoisän hautajaisiin Romaniaan. Maa ja kieli ovat Alballe tuttuja, sillä hän vietti lapsuuden kesänsä Romanian isovanhempien luona. Muutoin perhe asui Helsingissä. Asetelma on sama kuin Cristina Sandulla, joka myös on romanialaisen isän ja suomalaisen äidin Helsingissä varttunut tytär.

Hautajaismatkalla kolmekymppisen Alban mieleen nousee muistikuvia lapsuuden kesistä ja niitäkin aiemmista tapahtumista, joista hän lapsen korvin on kuullut aikuisten puhuvan. Sekin selviää, miksi isoisän ruumiinvalvojaisissa ei pistäydy kuin muutama kyläläinen, vaikka yleensä surutalo on kolmen päivän ajan täynnä osaaottavia naapureita.

Kirjan kommunistiaikaan ulottuvat takaumat ja kahden kulttuurin rinnastukset ovat kiinnostavia. Ehkä parasta kirjassa on kuitenkin Cristina Sandun kieli. Hän kirjoittaa kaunista, osin lähes runollista kieltä ja kuvaa sanoillaan hyvin henkilöiden ajatuksia ja tunteita: ”Isä teki paljon töitä päästäkseen johonkin, mutta tavoitettuaan määränpäänsä, hän ei ollut vieläkään perillä”.

Romanialaisen kylän köyhyydestä Sandu kirjoittaa lempeästi, viemärinhajuista, seiniä täplittävästä homeesta, rasvaisen höyryn kuorruttamista keittiöistä, rikkinäisistä hampaista ja koleista huoneista.

Kylän roskakuski pysähtyy tyhjäämään jätetynnyrin vain, jos odottaa portilla raha kädessään. Varastamisesta tuli kommunistiaikana niin arkea, että kolhoosin liian rehellinen vartija sai potkut, koska varkaudet ja lahjukset kävivät mahdottomiksi. Papille pitää maksaa hautaan siunaamisesta, ja hotellin respa katsoo vierasta läpi sormien, kun hänelle sujauttaa setelin. Jokainen hankkii elantoaan niillä keinoin, mikä niissä oloissa onnistuu.

Alussa mainittu Albert osoittautuu Alban ollako-vai-eikö-olla-poikaystäväksi. Albertilla on opiskelupaikka Helsingissä, mutta hän on lähtenyt takaisin Romaniaan, koska tuntee syyllisyyttä siitä, että on jättänyt maansa.

Mutta se mukana kuljetettu valas on turha, päälle liimattu. Jos siinä on jokin symbolijuttu, en saanut siitä koppia. 

LISÄÄ ELÄMÄÄ MUUALLA EUROOPASSA 

Mama Finlandaise - elämää suomalaisäitinä Ranskassa

Tumma - Anne Fekete tutkii murhaa Serbian unkarilaisalueella

Punainen morsian - sukutarina albanialaisesta vuoristokylästä

 

Neuvostomaan lapset - miten elävät Baltian venäläiset

 

Kuoleman kello - trilleri 2020-luvun Etelä-Euroopasta