Kate Morton: Hylätty puutarha

Hylätty puutarha on positiivisella tavalla vähän vanhanaikainen viihderomaani, kantensa näköinen. Kirjan tarina etenee monessa aikatasossa, monen henkilön silmin ja monessa eri paikassa aina vanhaa kartanoa myöten, kuten tyyliin sopii. 

Kirjailija pitää palat hyvin koossa. Lukujen alussa on selvästi merkitty, missä ollaan ja mitä vuotta eletään. Juonessa ei ole tyhjäkäyntiä, mutkia riittää  viimeisille sivuille asti. Lukija kokoaa mielessään palapeliä ja näkee pikkuhiljaa, minkälainen kuva paloista on muodostumassa. Viimeinen pala muuttaa vielä lopputulosta, joskin sitä käännettä aloin uumoilla jo matkan varrella.

Kääntäjä tekee vähän epätasaista työtä. Sujuvan suomen joukossa on kökköjä lauseita, onneksi kuitenkin vain siellä täällä: "Takka oli ollut tukittuna niin kauan, että tuntui kurittomalta ehdottaakaan mitään muuta." 

Kokonaisuutena lajissaan sujuvaa ajanvietettä.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tästä kirjasta jää vastenmielinen olo. Tätä kirjaa ei kannata ostaa.

Varistyttö kertoo pedofiileistä, sukurutsasta ja sadistisesti kidutetuista pikkupojista. Kaiken perverssimatskun jälkeen kirja tekee vielä senkin, että juoni jää kesken. Kirjakaupan myyjän mainoslauseiden huijaama asiakas ostaa kirjan, joka ei edes ole kirja vaan jatkokertomuksen ensimmäinen osa, ilman että myyjä sanoo sitä. 

Naistenlehden jatkokertomuksen aloittava tietää, että juttu jatkuu seuraavassa numerossa, mutta kirjan ostaja luulee ostavansa paketin alkuineen ja loppuineen. Tässä hän ostaa puolitekeleen, eikä sitä mainita missään kohtaa kirjan kansiteksteissä.

Varistyttö aloittaa uuden ruotsalaisen dekkarisarjan, jonka päähenkilö on rikoskomisario Jeanette Kihlberg. Sarjassa ilmestyy kuulemma kaksi seuraavaa osaa vielä tämän vuoden puolella. Lienevätkö yhtä vastenmielisiä:

”Kärpäset olivat käyneet pojan ruumiin kimppuun ja punakeltaisia jyväsiä oli kerääntynyt pojan silmäkulmiin ja hänen nenänsä ja suunsa ympärille. -- Pojan silmät oli osittain syöty. Kasvoissa hänellä oli isoja verenpurkautumia. Myös tältä pojalta oli poistettu sukuelimet…” ja sitä rataa eteenpäin vuorotellen pedofilia- ja sukurutsakuvauksien kanssa.

Edes päähenkilö Jeanette Kihlberg ei ole millään lailla sympaattinen. Perhe jää aina kakkoseksi. Mitä kasvaa pojasta, jonka äiti ei ole just koskaan paikalla, eikä taaskaan muista lupauksestaan huolimatta pojan jalkapallojoukkueen tärkeää loppuottelua?

”Jeanette tajusi, että hänen tutkimansa kuolleet pojat saivat häneltä enemmän huomiota kuin hänen oma elävä poikansa. Mutta hän ei voinut tehdä asialle mitään. Vaikka Johan olikin tänään tyytymätön ja oikeutetusti sitä mieltä, että äiti laiminlöi häntä, joku päivä hän toivon mukaan ymmärtäisi. Ymmärtäisi, että hänen asiansa olivat aika hyvin. Katto pään päällä, ruokaa pöydässä ja vanhemmat, jotka siitä huolimatta, että olivat uppoutuneet omiin asioihinsa, rakastivat häntä yli kaiken.”

Saahan sitä sanoa, että rakastaa, mutta lapset lukevat tekoja, eivät sanoja. Se, mikä on sinulle tärkeintä, mille aikasi annat, on sinulle rakkainta, puhut mitä puhut.

Jeanette törmää koko ajan naisvastaiseen poliisipäällikköön ja hyväveliverkostoituneeseen syyttäjään, mutta on ah, niin sinnikäs, ettei välitä kielloista, vaan tutkii juttua edelleen. Samaa lajia on Liza Marklundin kirjojen Annika Bengtzon, mutta toisin kuin Annika Jeanette ei hokaa syyllistä.

Kirja on kuitenkin kirjoitettu koukuttavasti. Juonensäikeitä kuljetetaan eteenpäin lyhyinä lukuina, ja säikeet solmiutuvat yhteen matkan varrella. Lukemista jatkaa, vaikka alkaa hyppiä sadististen kuvausten yli, koska haluaa tietää edes syyllisen, kun nyt kerran aloitti, ja miten hänet saadaan kiinni. No, ei siis saada.

Luen dekkareita, koska tykkään hyvin rakennetusta juonesta, arvoituksesta ja ratkaisusta. Ongelma ja ratkaisu irrottavat ajatukset tehokkaasti arjesta. Mutta riittää, että dekkarissa kerrotaan alkutilanne ja sitten lähdetään etsimään syypäätä. Kuvottavat yksityiskohdat voi jättää mappeihin. Syyllinen on myös ehdottomasti saatava kiinni, kaikki muut loppuratkaisut ovat lukijan kusettamista.

Erik Axl Sund ei toki ole ensimmäinen, joka lähtee kilpailemaan sadistisissa yksityiskohdissa. Vastenmielisyyksillä mässäilee muun muassa Patricia Cornwell, minkä vuoksi olen jättänyt hänen kirjansa. Mutta Sund menee vielä pitemmälle toistojensa kanssa.

Maailmassa on paljon pahaa. Näitäkin tapahtuu koko ajan, totta. Ihmisten täytyy tietää, totta. Mutta tietoon ei tarvita yksityiskohtaisia kuvauksia. Päinvastoin, sadistiset yksityiskohdat turruttavat ja toleranssi laskee. Kun ajattelee uhreja, on vihoviimeinen häpäisy kaiken päälle, että heidän kohtaloistaan tehdään ”viihdettä”.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Kokonaisuutena Kuninkaan Anna on hyvä kirja.  Siinä on mainio tarina, kiinnostavia henkilöitä ja kaunis kieli. Kielen vuoksi kirjaa on pakko lukea hitaasti, vaikka tarina vetää ja tekisi mieli ravata eteenpäin saadakseen tietää, mitä sitten tapahtuu.

Romaani sijoittuu Kökariin. Se kertoo Kuninkaan torpan Annan matkasta pikkutytöstä vanhaksi naiseksi ja hänen ympärillään olevista ihmisistä. Anna asuu vuosikymmeniä pois saarelta, mutta Kökar on silloinkin läsnä hänen elämässään. Hän tekee valintoja, myös vääriä valintoja. Jokainen valinta vie johonkin suuntaan. Anna on elävä ihminen, psykologisesti taiten kuvattu, joka tuntee, tekee, ajattelee ja muuttuu kokemustensa myötä.

Jos sen linjan ottaa, ihminen löytää aina aihetta nurkua jostain. Elämä maistuu silloin pahalta omassa suussa ja vielä ankeampaa on niillä, jotka joutuvat elämään valittajan kanssa. Anna selviää siitäkin.  Hän vaikenee, hillitsee itsensä - no, lukija kyllä kysyy, että olisiko ollut parempi jossain vaiheessa saada pultit ja kieltäytyä kuuntelemasta enempää äyskimistä ja valitusta?

Anna on toisaalta sanavalmis ja rohkea sanomaan, itsenäinen ja itsepäinenkin. Samanaikaisesti hän antaa joidenkin ihmisten kävellä ylitseen, käyttää itseään hyväksi ja antaa heille loputtomasti anteeksi.

Anteeksi kannattaa ilman muuta antaa, sillä jos alkaa kantaa kaunaa ja katkeruutta, siinä myrkyttää ensimmäiseksi oman elämänsä. Mutta anteeksianto ei tarkoita sitä, että antaa toisen jatkaa hyväksikäyttöä. Miksi Anna suostuu sellaisiin suhteisiin, siihenkin hän löytää syyn, kun elämänviisautta karttuu.

Kuninkaan Anna on kokonaisuutena hyvä kirja, mutta ei kokonaan hyvä. Loppu lätsähtää harmittavasti. Kun kirja muuten on tarkka ja syvä kuin maisema näköalaikkunasta merelle, loppu haprastuu näkymäksi valoverhon läpi. Taas kerran kaipaa kustannustoimittajaa, joka olisi antanut kirjailijalle palautetta: jätä pois turhat, mihinkään johtamattomat rönsyt kuten kansanedustajaluku, ja tiivistä Annan loppuvuodetkin kompaktiksi tarinaksi.

Loppu ei kuitenkaan vaikuta kokonaisuudessa niin paljon, etteikö Kuninkaan Annasta voi silti sanoa: hyvä kirja.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Marcus Goldman on lennähtänyt esikoisteoksellaan USAn myyntilistojen kärkeen. Nyt pitäisi kirjoittaa seuraava kirja, mutta se ei ota syntyäkseen.

Kun Marcus kuulee oppi-isänsä Harry Quebertin puutarhasta löytyneestä ruumiista, hän lähtee Harryn tueksi Auroran pikkukaupunkiin ja ryhtyy tutkimaan, mistä oikein on kyse. Mutta totuus pakenee aina juuri, kun sen luuli saavuttaneensa. Mysteerin ytimessä on nuorena kadonnut Nola - kuka ja mikä hän lopulta oli.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on sekä dekkari että rakkausromaani, enemmän kuitenkin dekkari. Juoni on taitavasti rakennettu. Kirjan rakenne on erilainen, mutta ei niin pirstaleinen, että alkaisi tuottaa ongelmaa pysyä kartalla.

Juonessa tulee muutamassa kohden hauska hyppy eteenpäin, kun näyttää, että se oli sitten tässä, mutta eipä ollutkaan. Syyllisiä ei tule epäilleeksi koko aikana, ja loppuratkaisu on yllätys. Se on aina dekkareissa hyvä juttu. Hesarissa joku aika sitten olleessa haastattelussa kirjailija kertoi, että hän ei itsekään tiennyt, kuka on syyllinen, ennen kuin vasta vähän ennen loppua.

Yksi lukupiiriläisistämme totesi Jennystä, sivuhenkilöstä, että tämä joutui tyytymään B-vaihtoehtoon ja varaelämään, kun ei saanutkaan unelmoimaansa Harrya. Jenny jäi kotikaupunkiinsa Auroraan ja meni naimisiin ihan kivan paikallisen miehen kanssa. Kolmenkymmenen vuoden ajan Jenny on kuitenkin haikaillut saavuttamattoman perään ja miettinyt, mitä elämä olisi voinut olla, jos Harry olisi valinnut Nolan sijasta hänet.

Näitä tapauksia on yhdellä ja toisella. Kuka ei saanut sitä miestä tai naista, jonka olisi halunnut, kuka ei päässyt opiskelemaan, mitä olisi halunnut, kuka ei saanut sitä työpaikkaa, minkä olisi halunnut…

Joskus elämä armahtaa. Haikailija näkee esimerkiksi nuoruudenrakkautensa viisikymppisenä alkoholistina ja tajuaa, että mulle taisikin käydä hyvin. Tai unelmien työpaikka menee konkurssiin vuoden päästä. Tai päätyy ovien sulkeuduttua opiskelemaan alaa, josta tajuaa, että eiku tää onkin mun juttu! B-vaihtoehto olikin paras.

Mutta aina ei käy niin. Pahimmillaan haikailija jää jumittamaan vuodesta toiseen sen perään, mitä ei saanut, ja häneltä jää olemassa oleva elämä elämättä. Hän ei näe, mitä hänellä on, kun hän tuijottaa sitä, mitä häneltä puuttuu.

Eurovaaleissa pudonnut Eija-Riitta Korhola sanoi viisaasti: Niin on hyvä kuin käy. ”Oli suuri vapaus tajuta tämä. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään, sillä niin on hyvä kuin käy”, Eija-Riitta kirjoittaa blogissaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on 800-sivuinen, missä on mittaa vähän liikaa. Käsikirjoitus olisi kannattanut pistää muhimaan ja sitten tiivistää kaikenmaailman nyrkkeilymatsikuvauksia ja jättää esimerkiksi henkilögalleriassa tarpeeton Marcuksen äiti pois, vaikka hän karikatyyrinä ihan hauska onkin. Kustannustoimittaja olisi vaihtoehtoisesti voinut auttaa kirjailijaa tiivistämään kirjaa. 

Mutta tällaisenakin opus on rento kirja kesäloman alkuun, kun aikaa on monta viikkoa, mutta ei halua heti taakse jääneiden työpaineiden jälkeen mitään kauhean syvällistä.

Samaa aihepiiriä on

Harry Potter -kirjailijan J.K. Rowlingin aikuisten kirja Paikka vapaana. Se sai sekä kriitikoilta että ostavalta yleisöltä laimean vastaanoton, mutta minusta se on ajatuksia herättävä kirja pikkukaupungin ihmissuhteista, salaisuuksista, syistä ja seurauksista.

Kaarlo Stenvall: Stenvallit stadissa Victor Klemperer: Haluan todistaa

Akateemisen alennusmyynnin poistokorista lähti mukaani Kaarlo Stenvallin 600 aaneljäkokoista sivua käsittävä järkäle Stenvallit stadissa. 

Joku vuosi aiemmin Suomalaisessa kesätöissä ollut poikani osti poistohyllyltä toisen samanlaisen järkäleen. Se oli Viktor Klempererin päiväkirjat, jotka oli julkaistu nimellä Haluan todistaa.

Molemmat kirjat kertovat minämuodossa samasta ajanjaksosta lähihistoriassa. Stenvallit stadissa on Kaarlo Stenvallin omaelämänkerta 1930-40-luvun Helsingistä. Victor Klempererin päiväkirjat kertovat Saksan Dresdenistä vuodesta 1933 vuoteen 1945.

Lainasin Klempererin pojaltani lomalukemiseksi. Aluksi luin sitä silloin tällöin muun lomassa, mutta pikkuhiljaa päiväkirjamerkinnät alkoivat vetää, ja lopulta istuin tiiviisti kirja kädessä viimeiselle sivulle asti.

Stenvallit stadissa teki saman. Alkuun luin kirjaa muutama sivu kerrallaan, mutta vähitellen se otti otteeseensa. Lopulta senkin kanssa oli istuttava yhtä putkea niin pitkään, että kirja oli luettu.

Haluan todistaa

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän kirjaa päiväkirjaansa sekä arkielämän yksityiskohtia että mainintoja maailmantapahtumista ja Saksan politiikasta.

Arkeen liittyvät merkinnät kertovat, miten elämä muuttuu ensin pikkuhiljaa ja sitten yhä nopeammin. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

Klempererin päiväkirjamerkinnät todentavat sammakonkeitto-esimerkin: kun elämä muuttuu vähä vähältä vaikeammaksi, huononnuksiin tottuu, ja vasta kun on myöhäistä, huomaa, että olisi pitänyt uskoa sukulaisia ja lähteä ajossa heidän tavoin Amerikkaan.

Stenvallit stadissa

Stenvallit stadissa kertoo arjesta sörkkalaisessa työläisperheessä. Perheen kautta nähdään, miten elämä muuttuu laajemminkin Sörkassa, Helsingissä, Suomessa, jopa maailmassa, sillä perheen isä seuraa kiinnostuneena maailmantapahtumia. Kirjan alussa Kaarlo on 9-vuotias, ja kirja loppuu siihen, kun on hänen ikäluokkansa vuoro lähteä sotaan.

Kirjaan tuo oman kiinnostavan lisän siinä käytetty kieli. Kaarlon isä Yrjö on nuorena miehenä ollut kansalaissodan jälkeen vankina Suomenlinnassa. Hän ei ole ajatuksiltaan kommunisti, mutta hän on työläinen ja automaattisesti punaisten puolella. Yrjö Stenvall puhuu vanhaa stadin slangia: ”Moni fäini kundi divaa liikaa ja sitten ei enää oo missä budjata.”  Kaarlo puhuu 30-luvun slangia: ”Missä se nyt koisaa, kun patja on förattu?”

Kirja on myös aikamatka vanhaan Helsinkiin. Kaarlon lapsuuden ja nuoruuden aikana Sörkan puutaloja puretaan ja tilalle rakennetaan korkeita kivitaloja, niitä jotka ovat nyt haluttuja ja hintavia. Kotinsa ikkunasta Kaarlo näkee Harjun ruumishuoneen, ja sodan alettua hän seuraa, miten juna tuo sinne kaatuneita arkkulastin toisensa jälkeen. Kerran kuorma kaatuu, arkut avautuvat ja niistä lentää ruumiinkappaleita. Kuva jää Kaarlon mieleen pitkäksi aikaa.

Yrjö Stenvallin isoisä oli Albert Stenvall, joka oli Aleksis Kiven veli. Kivi vietti elämänsä viimeiset ajat Albert-veljen mökissä Tuusulassa. Mökki on siellä edelleen Tuusulan Rantatien varrella, nyt nähtävyytenä. Joskus Yrjö viittaa jutuissaan Helsingin rautatientorilla olevaan Aleksis Kiven patsaaseen: siellä sukulaismies istuu ja katsoo maailman menoa.

Aleksis Kiveä hoiti Tuusulan mökissä pääasiassa Albertin tytär Agnes, tuolloin murrosikäinen neito. Agnes muutti sittemmin Helsinkiin, oli perheetön ja elätti itsensä ompelijana. Kun Kaarlo pikkupoikana viedään hoitoon Agnes-isotädin luokse, täti kertoo hänelle Aleksista. 

Aleksis Kivi teki kuolemaa veljensä mökin peränurkassa. Kun helsinkiläiset ylioppilaat kävivät Tuusulassa kurkkaamassa, elääkö kirjailija vielä, Kivi hiukan hermostui ja sanoi kurkkijoille, että kyllä minä elän. Siitä jäivät kirjallisuudenhistoriaan kirjailijan viimeisiksi sanoiksi ”minä elän”.

KENELLE?

Stenvallit stadissa - Helsingin historiasta, Sörkasta ja Kalliosta sekä sota-ajoista kiinnostuneelle.

Haluan todistaa - Toisesta maailmansodasta ja erityisesti sota-ajan Saksasta kiinnostuneille.

SAMOJA AIHEALUEITA

* Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuen rauhantekoon asti vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotustehtävissä, mutta oli usein eri mieltä sodanjohdon ja virallisen sotanäkemyksen kanssa. 

* Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä, romaaniksi kirjoitettu Aleksis Kiven elämänkerta.

* J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on nuori juutalaistyttö Ester.

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kun 15-vuotias Masume pakkonaitetaan kirjan alussa miehelle, jota hän ei näe ennen häitä, sitä ajattelee, että aha, tää on näitä kertomuksia. Mutta ei olekaan. Masumen elämä muuttuu häiden jälkeen aivan toiseksi, kuin mitä hän ja lukija olettaa.

Kohtalon kirja kertoo iranilaisen Masumen elämäntarinan murkusta isoäidiksi. Masumen ja hänen sukunsa kautta eletään myös Iranin lähihistoriaa 1970-luvulta eteenpäin.

Masumen ja Hamidin avioliitto alkaa shaahin hallitsemassa Iranissa. Shaahin salainen poliisi pidättää, kiduttaa ja teloittaa toisinajattelevia. Kun toisinajattelijat saavat aikaan vallankumouksen, shaahi lähtee maanpakoon. Sen jälkeen islamistit tekevät uuden vallankumouksen, ja maan korkeimmaksi johtajaksi nousee ääri-islamilainen ajatolla Khomeini. Hän ryhtyy vangitsemaan vasemmistolaisia ja liberaaleja, joiden kanssa oli aiemmin kimpassa kaatamassa shaahia.

Masume seuraa läheltä poliittisen tilanteen heilahteluja ja joutuu välillä itsekin mukaan politiikkaan, vaikka ei haluaisi. Vaihtuvien olosuhteiden keskellä hän kasvattaa lapsiaan. Poliittiset muutokset ovat osa arkea, mutta kirjan pääosassa ovat kuitenkin ihmiset, heidän yhteiselonsa ja se, miten elämänkokemukset muokkaavat itse kutakin.

Kirjan loppuvaiheissa kiistellään perhekriisissä myös demokratiasta. Tiukimmissa puheenvuoroissa ladataan täysillä näkemystä, josta on ollut häivähdystä joskus meilläkin vaalien jälkeisissä keskusteluissa: demokratia ei olekaan sitä, että kansa saa päättää kuten hyväksi näkee, vaan demokratia on sitä, että kansa päättää, kuten minä näen, että on hyvä. Jos kansa äänestää väärin, tulos pitäisi mitätöidä. Suvaitsevaisuudesta suureen ääneen puhuva suvaitsee niitä, jotka ajattelevat samalla lailla kuin me. Muita ei tarvitse suvaita, koska he ovat väärässä.

Jatko ei sentään kuulu suomalaiseen poliittiseen keskusteluun: parasta olisi teloittaa vaalien voittajat, jotta meidän näkemyksemme pääsee valtaan, koska me olemme oikeassa.

Kääntäjä on jättänyt kirjaan oman noi-on-väärässä-puumerkkinsä. Farsissa, jolla kirja on alkujaan kirjoitettu, ei ole isoja kirjaimia. Nimiin ja lauseiden alkuun kääntäjä on löytänyt isoille kirjaimille paikat, mutta uskovaiset islamilaiset hän pistää puhumaan Jumalastaan pienellä kirjaimella läpi 600-sivuisen kirjan. 

Kun korostetaan kulttuurien ja uskontojen kunnioittamista, kirjan henkilöt pitäisivät  sitä uskonsa häpäisemisenä. Heille Jumala ei ole mikä tahansa nominatiivi tyyliin ’raha on sille jumala’, vaan Jumala on erisnimi, mikä maan kulttuuria tuntevalle on selvä juttu. Mutta kääntäjän mielestä he ovat ilmeisesti väärässä, ja hän kirjoittaa sen näkyviin käännökseensä.

Muita samantyyppisiä

Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset

kertoo samoista vaiheista Iranin lähihistoriassa kuin Kohtalon kirja, mutta kasvavien lasten näkökulmasta. Kirjat täydentävät kiinnostavasti toisiaan. 
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/02/sahar-delijani-jakarandapuun-lapset.html

Marjaneh Bakhtiarin Toista maata

kuvaa Iranin vallankumousta paenneiden toisinajattelijoiden lapsia. Ruotsissa kasvaneet siskokset matkustavat Teheraniin tapaamaan sukulaisiaan. Kulttuurien törmäykset synnyttävät hersyviä tilanteita, ja samalla kirjat analysoivat tarkkanäköisesti sekä tämän päivän Ruotsia että Irania.

Anilda Ibrahimin Punainen morsian

on romaani, joka perustuu hänen sukunsa kokemuksiin Albaniassa ennen ja jälkeen kommunistivallan. Kirjassa seurataan päähenkilö Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi samaan tapaan kuin Kohtalon kirjassa seurataan Masumen vaiheita. 
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/02/anilda-ibrahim-punainen-morsian.html

Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias

on norjalaisen toimittajan kertomus elämästä Afganistanissa kabulilaisen kirjakauppiaan kotona. Pitkään kirjan luettuani ajatuksiini palaa perheen naimattomaksi jäävän tyttären kohtalo veljiensä kirjaimellisesti potkittavana. Iranissa naisen asema ei ole hääppönen, mutta Afganistanissa se on kurjaakin kurjempi.

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kirjan rakenteeseen. Lyhyet luvut voisivat tuntua töksähteleviltä, mutta ei, ne ovatkin hauskoja. Lauseet ovat niukkoja, mutta eteneviä. Tekstissä ei ole tyhjäkäyntiä. Kieli on oivallista - ilmeisen hyvä kääntäjä myös.

Juonikin on kelpo. Tarinaa avataan koko ajan, ja silti sitä riittää loppuun saakka. Tykkään siitä, että loppua ei osaa ennakoida, ja että loppu on onnellinen, ja tässä kirjassa on molemmat.

Tarinan ohessa kirja on kiinnostava kuvaus niistä alkuvaiheista, jolloin eurooppalaiset asuttivat Amerikkaa. Tarkkaa ajankohtaa ei kerrota, mutta 1600-luvun tietämissä mennään. Historia pysyy kuitenkin taustalla, etualalla ovat koko ajan ihmiset ja heidän välinsä, mutta historia tuo lisämaustetta. Amerikkalainen pikkukaupunkimentaliteetti, ihmisten välinen yhteys ja ahtaus, näyttää juontavan juurensa sieltä asti.

Kunnes kerron totuuden on hyvää ajanvietettä. Julie Berryltä voisi mieluusti lukea lisää.

Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Tartuin kiinnostuneena Venla Hiidensalon ”kiitettyyn sukupolviromaaniin”. Lukemisen jälkeen on kahtaallinen olo. Kirjassa on paljon hyvää, mutta joissain kohdin floppasi.

Molemmat päätarinat ovat mieleen jääviä, sekä maisemista kadonneen Voiton että saareen naitetun Olgan. Kiinnostavuutta lisää se, että Hiidensalo kertoo omasta suvustaan, tarinoilla on siis tosipohja.

Romaani alkaa, kun Matalena palaa Suomeen vuosien jälkeen. Hän haluaa ehtiä isoäitinsä kuolinvuoteelle, ennen kuin tämä siirtyy rajan tuolle puolen. Isoäiti hokee horroksensa keskellä lausetta: Etsi isä. Matalena arvelee isoäidin tarkoittavan isäänsä Voittoa ja alkaa tutkia, mihin Voitto oli kansalaissodassa kadonnut. Tässä kohtaa ajattelin, että kappas, Matalena keksii heti, mitä ’isää’ isoäiti tarkoittaa. Matalena saa Voiton vaiheet myös tosi sutjakkaasti selvitetyksi.

Kansalaissota oli raju ajanjakso Suomen historiassa. Vasta itsenäistynyt kansakunta jakautui kahtia ja väki alkoi tappaa toisiaan. Kansalaissodan päätyttyä valkoiset voittajat kostivat raskaalla kädellä hävinneille punaisille. Heitä ammuttiin oikeudenkäynneittä joukkohautoihin sinne sun tänne latojen taakse ja niittyjen reunoihin. Loput kuljetettiin vankileireille, joissa heitä kuoli nälkään ja tauteihin. Osa punaisista pakeni rajan yli Neuvostoliittoon. ’Punikin pentu’ oli leima, jota hävinneiden lapset kantoivat aikuisiksi asti. Haava valkoisten ja punaisten välillä lähti umpeutumaan vasta talvisodan tullen, jolloin yhteinen vihollinen yhdisti ja veli asettui veljen rinnalle väristä välittämättä Suomen itärajaa puolustamaan.

Kun Matalena alkaa selvittää Voiton vaiheita, hän ottaa yhteyttä kansalaissodassa kadonneita tutkivaan Ilmariin. Ilmarilta tulee tietoa, mutta Hiidensalo ymppää turhaan mukaan harlekiinitarinaa. Jos juonen olisi siltä osin pitänyt tiiviimpänä, kokonaisuus olisi uskottavampi ja napakampi.

Edeltävien sukupolvien tapa vaieta hankalista asioista on puolestaan taas oivaltavaa kuvausta. Niinhän se on mennyt, että suvun salaisuuksia on tungettu komeroihin, joissa ne sitten kolkuttelevat ja vaikuttavat tuleviin polviin. Monet elämänkäänteet, joita aiemmat sukupolvet pitivät salassa,  eivät enää ole hävettäviä, joten toivoa voi, että komeroihintunkemistapa jää historiaan ja jatkossa suvuissa puhutaan tarpeen mukaan asiat auki.

Kovasti ihmettelin kirjassa leskeksi jääneen isän toimintaa. Hän naitti tyttärensä suttuiselle äijälle, jonka entinen vaimo oli kuollut epämääräisissä oloissa. Voiko isä suostua sellaiseen vain saadakseen rauhan uuden vaimon päsmäröimään mökkiin? Mutta noitakin tapauksia varmasti on, mistäpä muualta satujen ilkeät äitipuolet juontaisivat juurensa.

Kirjan kieli on siellä täällä vähän turhan koukeroista, mutta yleisesti ottaen Karhunpesä on sujuvaa luettavaa.

Jos kirjan hyvyyttä mittaa sillä, että se herättää ajatuksia, silloin Karhunpesä on hyvä kirja. Tiivistämällä muutama rönsy pois ja lisäämällä oikoteihihin muutaman juonenmutkan siitä olisi tullut vielä parempi. Mutta näinkin ihan luettava kokonaisuus.

Kansalaissodasta vielä: tiedätkö, millä puolella sinun sukulaisesi olivat?

AIHEESTA LISÄÄ

Elisabeth Aho: Sisar

Kiinnostava romaani Helsingistä kansalaissodan aikana ja jälkeen.

Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918

Tutkimus punaorvoista

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Toinen kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Kangastus 38

Vuonna 1938 vaikuttaa yhä se, kuka oli punainen, kuka valkoinen.

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Neuvostoliittoon siirtyneen Otto Wille Kuusisen toinen vaimo, Aino, kertoo elämästään ja itärajan yli panneiden punaisten elämästä Neuvostoliitossa.

Håkan Nesser: Yksinäiset

Tässäpä oiva dekkari kesälukemiseksi. Håkan Nesser on hyvä kirjailija ja paranee vain vuosien mittaan.

Kun ruotsalaiset dekkarit nousivat 90-luvulta lähtien suosioon yli maan rajojen, niissä oli otteessa pitävän juonen lisäksi yhteiskunnallista analyysia ja mukaan otettiin myös päähenkilöpoliisien yksityiselämää. Kurt Wallander, Van Veeteren ja kumppanit ovat niin todentuntuisia ihmisiä, että dekkarilukijat keskustelevat heistä kuin tutuistaan.

Nyttemmin monet ruotsalaisdekkaristit ovat siirtyneet äklöihin juoniin, joissa viivytään kidutuksissa ja perversioissa, uusimpien joukossa muun muassa tympeä Varistyttö. Pahakaan ei aina saa palkkaansa - Varistytössä koko juoni jätetään tyystin kesken ilman mitään klousausta.

Niihin verrattuna Håkan Nesserin vastikään ilmestynyt Yksinäiset on mukavan rento lukea. Se on selkeä rikosromaani, jossa on alku, rikoksen selvittely ja loppuratkaisu. No, loppuratkaisusta voi olla useampaa mieltä, mutta omasta näkökulmastaan se on perusteltu.

Kirjan alussa metsästä löytyy jyrkänteeltä pudonnut kuollut mies. Kyseessä voisi olla onnettomuus tai itsemurha, jollei miehen tyttöystävä olisi kuollut samassa paikassa samalla lailla 35 vuotta sitten.  Mitä tapahtui kuuden hengen ystäväporukassa ennen tyttöystävän kuolemaa?

Nesser vie juonta hyvin eteenpäin. Hän avaa oven kerrallaan, ja uusi ovi löytyy aina, vaikka välillä tuntuu, että nyt tuli umpikuja.

Komisario Barbarotti -sarjaa on tätä ennen suomennettu kolme, mutta ei haittaa, vaikka ei olisi niitä lukenut, Yksinäiset on oma kokonaisuus.  Barbarotti-sarjaa on Ruotsissa ilmestynyt jo viideskin, täytyy seurata, milloin se tulee suomeksi.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Ohimennen käteen viikonloppulukemiseksi osunut rikosromaani osoittautui erinomaiseksi lajinsa edustajaksi. Käen kutsu on positiivisesti vanhanaikainen dekkari, jossa alussa tapahtuu rikos, sitten sitä selvitellään ja lopussa syyllinen löytyy.

Juoni on rakennettu taitavasti. Päähenkilö, entinen sotapoliisi ja Afganistanin veteraani Cormoran Strike, on hyvä tyyppi, jota täydentää terävä sihteeri. Hänen taustansa kuuluisan rokkitähden sivusuhteen hedelmänä avaa yllättäviäkin ovia. Cormoran Strike -dekkareita voisi lukea lisää.

Lontoota tunteva nauttii varmaan kirjan miljöökuvauksista. Strike kulkee kaupungin kaduilla ja katselee näkymiä niin, että katuja ja kaupunginosia osaava voi kulkea mielessään hänen rinnallaan. Samaan tapaan Jarkko Sipilä vie dekkareissaan Helsingin lähiöihin, ja kun Sipilän poliisi kulkee vaikkapa vanhassa Herttoniemessä, näen lukiessani tutut kulmat. Se on hauskaa ja tekee kirjan eläväksi.

Käen kutsu on siinäkin mielessä mukava lukea, että se ei mässäile väkivallalla, kidutuksilla eikä perverssioilla. Asiat todetaan, ja sitten aletaan selvittää probleemaa. Täysin toista päätä janaa kuin muutama viikko sitten käteen osunut äklöttävä Varistyttö.

Käen kutsun takakannessa kerrotaan, että Robert Galbraith on Harry Potterin kirjoittajan J. K. Rowlingin salanimi. Rowlingin vankka osaaminen näkyy: juoni on monisäikeinen, mutta pysyy silti hyvin koossa, ja ihmiset ovat eläviä persoonia, ei tyypitettyjä paperinukkeja. Loppuratkaisu on yllättävä - ehkä hieman erikoinen, mutta perusteltavissa.

J. K. Rowling on julkaissut Harry Pottereiden jälkeen jo yhden aikuisille suunnatun romaanin, Paikka vapaana. Se ei saanut ainakaan Suomessa kovin hyviä arvosteluja, mutta itse tykkäsin siitä omalla tavallaan.

Paikka vapaana alkaa pikkukaupungin kunnanvaltuutetun äkillisestä kuolemasta, minkä johdosta hänen paikkansa valtuustossa jää vapaaksi. Seuraajan valinta nostaa esiin pikkukaupungin idyllin alla piilevät salaisuudet ja ristiriidat mukaan lukien köyhien ja rikkaiden välisen kuilun. Paikka vapaana on niitä kirjoja, jotka sopivat hyvin lukupiiriin, sillä se herättää ajatuksia, joista on kiinnostava keskustella muiden kanssa.