Naisen elämä on päätynyt tyrmäykseen. Päästyään jotenkuten jaloilleen hän ottaa työpaikan pienestä kylästä Normandian uloimmalla niemenkärjellä ja yrittää unohtaa taakse jääneen.
Kylä on, kuten pienet kylät usein, vähäisten asukkaiden tiivis yhteisö. Kaikki tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet, nekin salaisuudet, joista ei puhuta. Menneet tapahtumat vaikuttavat yhä vaikenemisen takaa.
Eräänä päivänä kylään saapuu keski-ikäinen mies. Hänellä on avain vanhaan taloon, joka on ollut pitkään tyhjillään. Mies on tullut etsimään vastauksia menneisyydestä jääneisiin kysymyksiin. Mitä tapahtui aikanaan hänen vanhemmilleen ja veljelleen?
Kaiken taustalla tyrskyää meri. Rantakalliolla pesivät kirkuvat linnut, kalastajien veneet kolahtelevat laitureihin öisin kun tuuli nousee, ja majakan valokeila pyyhkii rantoja tasaista tahtia.
Claudie Gallayn Tyrskyt on kaunis ja surumielinen kirja ja samalla yhdenlainen dekkari. Suru nousee menetyksistä: keneltä on meri vienyt rakkaat, keneltä sairaus, kuka on kadottanut rakkaansa muulla tavoin. Suru ei laske koskaan tyystin otettaan irti, mutta se voi muuttua omanlaisekseen vahvuudeksi: elän tässä, mikä on läsnä nyt.
Tai sitten ei. Menetys voi kääntyä myös katkeruudeksi, ”koskaan en anna anteeksi”. Kauna jumittaa kaunan kantajan niille sijoilleen. Eteenpäin ei pääse, jos ei suostu kääntämään katsettaan menneistä tähän päivään ja tulevaan.
Tarinan edetessä keriytyy auki vanhoja tapahtumia. Miten hyvänä purjehtijana tunnettu isä saattoi ajaa tutuilla vesillä karille? Ja missä on se veljeksistä, jonka ruumista ei koskaan löydetty, ei elävänä eikä kuolleen?
Loppua kohti kirja tuo mieleen Patricia Harmanin kirjan Hope Riverin kätilö. Molempien päähenkilöille taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja jatkuu yhtä kurjana tai vielä kurjempana. Nyt taas, kun kevät tuntuu viipyvän yhä uudelleen satavan lumen ja pakkasten vuoksi, tällaiset kirjat vahvistavat oloa, että kyllä tässä lämpö ja vihreys vielä koittaa!
Runollisen kaunis kieli, pieni kyläyhteisö ja meri tuovat mieleen myös Ulla Lena Lundbergin Jään. Siinä kirja, joka pitäisi varmaan lukea vuosien jälkeen uudelleen.
- - -
SAMANTYYPPINEN
Patricia Harman: Hope Riverin kätilö