Nappasin mökin kirjahyllystä aikani kuluksi Mari Jungstedtin vanhan dekkarin Kesän kylmyydessä. Se oli hyvä perusdekkari: rikos, ihmissuhdevyyhti ja pala palalta syyllistä selvittävä poliisi. Syyllinen löytyi, ratkaisu oli johdonmukainen, henkilötkin tuntuivat eläviltä.
Niinpä kun muutama päivä myöhemmin sain luettavaksi Jungstedtin uusimman Kun taivas tummuu, tartuin siihen kiinnostuneena.
Olipa pettymys.
Kirjan kannessa lukee ”Yksi parhaista pohjoismaisista rikoskirjailijoista”. Ehkä joskus, mutta nyt ainakin väite on huttua.
Jungstedt on sijoittanut uusimpansa Espanjassa asuvien ruotsalaisten joukkoon. Varttunutta väkeä, vast’ikään eläkkeelle jäänyttä tai rahaa tehneenä niin, että on viisikymppisenä vara asettua vakituisesti etelään.
Juoni on yksinkertainen, epäuskottava ja naiivi. Toinen päähenkilöistä, Espanjaan äskettäin muuttanut Lisa, tupsahtaa kummasti paikalle aina, kun uusi rikos tapahtuu, ja tulee ihan sattumalta jututtaneeksi just sellaisia paikallisia, joilla on avaintietoa ratkaisun selviämiseksi. Ne hän sitten soittaa poliisille, jonka kanssa, kuinka ollakaan, sattuu törmäilemään muutenkin.
Kuulostaa Harlekiineiltä, joita joskus hamassa nuoruudessani luin.
Taustatarinassa nuori äiti itkee vielä 30 vuoden jälkeen joka päivä kuollutta vauvaansa (joka ei ollut hänen ainoansa) ja on ihan varma, että ei se vauva oikeesti kuollut ”minä tunnen sen!”.
Kirjan jälkeen mietin, onko kirjailijalla ollut kiire pykätä tarina vai onko hän kyllästynyt kirjoittamaan, mutta teki kuitenkin kustantajan pyynnöstä uuden kirjan? Mari Jungstedt on aiempien ansioidensa vuoksi edelleen kirjailija, jota ostetaan nimen perusteella. Sisälievekin lupailee kirjaa, jonka ”edessä lukija ei voi kuin ihastuneena antautua!”. Kaikki lupaukset eivät vain aina täyty.
SAMAA AIHEALUETTA
Håkan Nesser: Herra Roosin tarina
Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä